Masennukseni on nyt kestänyt yhtäjaksoisesti kaksi vuotta.
Se on diagnosoitu vakavaksi, eikä se ole matkanvarrella mihinkään muuttunut.
Terapiassa olen käynyt tämän saman kaksi vuotta, eikä mitään suuria lukkoja ole saatu murrettua auki. Olen vain löytänyt lisää syitä voida huonosti, kun mieleeni on palannut unohduksissa olleita asioita lapsuudestani.
olo menneenä kahtena vuotena on ollut koko ajan ns. nollalinjan alapuolella, välillä linjaa hipoen ja välillä hyvin hyvin syvällä. Positiivisen puolelle en ole varmaankaan päässyt.
Eli masennus on kokoajan läsnä, sen voimakkuus vain vaihtelee.
Ahdistus on välillä seurana 24/7 ja välillä se on kokoajan poissa. Ihme aaltoilua silläkin.
Lääkkeitä on kokeiltu jos jonkinlaisia. Osa on lopetettu pahojen sivuvaikutusten vuoksi, osa siksi että ovat tehottomia.Joten en osaa odottaa niiltäkään ihmeempiä. Nykyisellä lääkityksellä olen "vielä hengissä", eli ihan syvimmästä kuopasta olen hiukan noussut.
Alkaapi tuo toivo olla kohta ihan kokonaan menetetty! En millään jaksa uskoa että tämä tästä muuttuisi ja siinäpä se ongelma onkin, kun ei tällälailla voi loppuelämäänsä kitua! Ei tämä toisten vuoksi eläminen enää kauan tunnu jaksamisen arvoiselta.
Mitä haluan tällä kirjoituksellani? Sääliä? Ei, se on sairautta? Myötätuntoa, varmaankin! Lohtua, kyllä! Tukea, ehdottomasti! Kertomukset selviytymistarinoista vasta herkkua olisivatkin!
jokatapauksessa kiitos sinulle kun jaksoit lukea tämän!
ikuinen masennus??
haudankaivajako?
3411
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Terapia on asiakkaan kannalta todelle järkyttävä hoitomuoto.Varsinkin masennuksesta kärsivää ei kannattaisi mihinkään menneisyyden mestoille viedä muistelemaan asioita.Miksi ei?Masentunut näkee asiat harmaina ja synkkinä,jolloin joku hyvinkin pieni asia,joka suhteessa meneisyyden positiivisiin asioihin nähden on niin pieni murto-osa menneisyydestä kokonaisuutena. Masentunut myöskin aloittaa jossakin vaiheessa terapiaa lähimpien ihmisten ja muidenkin sukulaisten.ystävien ja muiden ihmisten parjaamisen ja syyttelyn,mikä syyttely/t johtuvat terapiasta ja siellä käytyjen keskustelujen pohjalta aiheutuvina.Yleisin kaiken pahan alku on äiti ja sitten isä ja seuraavaksi ovat sitten muut lähimmät.Terapeutti on se,joka kuitenkin on ohjannut kertojaa menneille mestoille ja pyytänyt muistelemaan niitä iänikuisia vanhoja asioita.Masennusta kun on,niin kaikki (suurin osa) menneisyydestä näkyy synkkänä,negatiivisena ja lopulta tullaan tähän päivään terapiakeskusteluissa ja päädytään yhdessä terapeutin kanssa lopputulokseen.Olipa sinulle kamala koti ja vanhemmat kun ei mitään positiivista löytynyt. Sellaista on terapia ja samanaikaisesti moni ihmissuhde rikkoutuu ja viha sekä katkeruus omia vanhempia kohtaan on yleistä,samoin omien vanhempien syyksi tulee lopulta kaikki,mitä on mennyt elämässä vähänkin pieleen.Onko se oikein?Onko oikein syyttää ja hakea syntipukkia muista,jos itsellä sillä hetkellä on elämässä vaikeaa aikaa.Emme saa sekuntiakaan menneisyydestämme takaisin ja joka hetki on eteenpäin. Terapiat saisi kaikki lopettaa maailmasta ja ihmisten tulisi muokata uusia vaihtoehtoja vanhanaikaisille syyttäville terapioille.Niin kauan kun menneisyys kulkee mukana,on se sitten ollut hyvä tai paha tai molempia,ei tulevaisuus onnistu täysipainoisella tavalla kenenkään ihmisen elämässä. Joku silläkin tienaa,kun laittaa toisen ihmisen muistelemaan menneisyyttään.Eikö olisi parempi aloittaa heti tulevaisuuden luomisesta.Mitä????
Kirjoituksesi huh huh jos terapiat lopetettaisiin niin luultavasti täällä tapahtuis enemmän tappoja ja murhia kun ihmiset eivät saa apua ja kuuntelijaa. Menneisyys kulkee aina mukana ja rankat lapsuus ajat itselläni ihan sama kuin kirjoittajalla. Masennus kestänyt vuoden ja tuntuu, et aina vain pahenee. Vielä enemmän masentaa, kun nää ihmiset jotka tulee tänne pilaan vielä entisestään muiden fiiliksen omilla paskan puhumisillaan. Suksi kuule saatana mikä nyt kuvittelet olevinas jonnekkin missä on muita yhtä täydellisiä kuin sinä ja jätä ihmiset joilla oikeesti on hätä niin rauhaan. Jos sulla elämä hymyilee niin vittuuko täälä oot ahdistamassa puheillas muita.
...tai sitten on, en tiedä vielä. Parhaiten on auttanut se että olen hyväksynyt masennuksen luontenpiirteekseni, en yritäkään siitä pois. Yritän oppia hyväksymään itseni tällaisena ja toisaalta yritän tehdä edes joitain pieniä juttuja joka päivä, mistä saisi edes vähän hyvää mieltä - ei aina edes itselle, vaan sanon jollekin jotain positiivista, kannustan tms. Selviytymsiestä en osaa sanoa, mutta ehkä tämänkin kanssa voi elää?