Tässä on viimeaikoina keskusteltu paljon kamppailun opettamisen menetelmistä ja kamppailun harjoittelusta. On selvää, ettei ole oikein "tiputella" omia oppilaitaan tai tuottaa tarpeetonta kipua, mutta asiaa voi kyllä tarkastella toisestakin vinkkelistä.
Kamppailukentän voi jakaa helposti muutamaan eri lohkoon: kilpakamppailu, IP-osaamiseen tähtäävä kamppailuharrastaminen ja sitten tällainen leikkikamppailu, johon kuuluu kuntonyrkkeilyt, perhekaratet yms. Jos harrastajan tavoite on oppia todellista kamppailua, joka mahdollistaa itsensä puolustamisen todellisessa IP-tilanteessa on hyväksyttävä muutama tosiasia. Kipu ja satunnaiset loukkaantumiset kuuluvat asiaan!!!! Ei kamppailua voi opetella teorian ja pehmeän puuhastelun avulla. Jos on osallisena tällaisessa puuhastelussa voi olla kohtuu varma siitä ettei pärjää oikeasti kovinkaan tiukassa paikassa. Voihan sitä kuvitella että ajaa mikroautolla 20 km/h turvallisesti 10 vuotta, mutta jos menisi F1:siin ja ajaisi täysillä niin pärjäisi. Tällainen ajattelu on erittäin vaarallista kamppailussa. On erittäin vaarallista pitää yllä illuusiota siitä, että selviää IP-tilanteesta jos harjoittelee jotain pehmeää leikkikamppailua. Jos harjoittelet jotain kamppailua, joka antaa edes kohtuullisia eväitä IP-tilanteisiin, niin kehosi on koko ajan kipeä jostain. Sinulla on mustelmia, mustia silmiä, ruhjeita, puujalkoja, tms. Jos näin ei ole -et harjoittele todellista kamppailua! Kaikki edellä mainitut asiat kuuluvat kamppailuun. Kropan särky kuuluu asiaan - jos et ole siihen valmis, kannattaa hyväksyä se, ettei ole valmis maksamaan sitä hintaa, jonka kamppailutaidon kehittäminen vaatii. Silloin kannattaa unohtaa koko homma tai valita joku pehmolaji ja nauttia siitä. Samalla on syytä ymmärtää ettei kannata myöskään haaveilla itsensä tai muiden suojelusta aidoissa IP-tilanteissa.
Jos taas haluaa ottaa haasteen vastaan ja alkaa muuttamaan kehoaan ja psyykettään aloittamalla oikean kamppailuharrastuksen täytyy nämä vammat hyväksyä. Kovinkin harjoittelu tapahtuu aina turvallisessa kontrolloidussa ympäristössä, eikä vastaa katutilanteita. Mikään laji ei voi tarjota täyttä varmuutta kadulla selviämisessä. Mutta iskujen vastaanotto, kovat harjoitukset ja kehon ja psyykkeen asteittainen vahvistaminen antaa kuitenkin eväitä selvitä IP-tilanteista.
Harjoittelun alkupuolella kipu tuntuu ikävältä ja harjoittelija kokee usein pelkoa kovien harjoitteiden aikana. Se on ihan normaalia. Ajan kanssa oppii luottamaan valmentajiin ja treenikavereihinsa ja uskaltaa harjoitella yhä kovemmin. Jossain vaiheessa kivulle ei enää jaksa montaa ajatusta uhrata ja keskittyminen siirtyy tekemiseen. Harjoittelu ja kamppailu alkaa tuntua mielekkäältä ja jossain kohtaa alkaa ihmetellä miksi oikein tuli niin monta vuotta pelattua kössiä tms. Kamppailutreenaamisesta saa niin paljon enemmän. Muutamien vuosien jälkeen huomaat, että kun saat kovan osuman tai hapet lähtee reaktiosi tilanteeseen on aika erilainen kuin harjoittelun alkumetreillä. Saatat olla aidosti iloinen treenikaverisi hyvin onnistuneesta vedosta ja kasvoillasi on virne, joka kertoo parillesi, että "hyvä veto, mutta tiedä, että saat kohta kuitin".
Älkää arvostelko opettajianne tai lajeja ennenkuin olette treenanneet vuosia ja voitte olla varmoja siitä, ettei syy ole omassa asenteessanne tai yksinkertaisesti siitä, että olette väärässä paikassa.
- Nyrkkeillä voi myös Nintendolla -
Kamppailun harjoittelusta
tekee kipeää
121141
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Miksi ihminen joutuu todelliseen IP-tilanteeseen? Mikä ovat IP-tilanteen suhde hätävarjeluun?On sanottu, että hätävarjelu ei ole hyökkäys vaan puolustusteko. Hätävarjelussa vallitsee vähimmän haitan, lievimmän keinon periaate. Miten on, oppiiko oppilas ITSEPUOLUSTUSKURSSILLA nuo periaatteet? Oppiiko hän tunnistamaan hätävarjelun salliman rajan? Voisi olettaa, että ITSEPUOLUSTUSKURSSIN pitkänlinjan oppilas on käytännössä oppinut itsensä hillitsemisen siten, ettei missään tilanteessa mene SALLITUN HÄTÄVARJELUN rajan yli. Eikö näin ollen ITSEPUOLUSTUSOPPINEELTA voitaisikin juridisesti odottaa enemmän itsensä hillitsemistä ja sallitun hätävarjelurajan tunnistamista kuin tavalliselta kansalaiselta, jotka puuttuu ITSEPUOLUTUSOPPIMÄÄRÄ.
Kyllä kamppailijat tietävät varmaan, ettei tarpeetonta vahingoittamista saa aiheuttaa. Mutta kun puolustaa itseään tai jotain muuta oikeasti tiukassa paikassa, niin ei siinä kyllä ehdi paljon lakitulkintoja miettimään. Vappuna joku oli potkaissut päähän kolmea ihmistä puukottanutta hyökkääjää ja sai itse pahoinpitelysyytteen =) Tässä on kyllä laintulkinta aika outoa. Itse ehdottaisin mitalia kaverille.
Kaikkihan eivät edes halua oppia realisitista taitoa. Mihin esimerkiksi ammatikseen suojelu/vartiointi työtä tekevä ihminen edes ikinä voisi oikeita taitoja tarvita ?????
Elokuvissa, joissa on extrakohtauksia taisteluista, nähdään ammatikseen vartiointityötä tekevä "henkivartija" taistelutuoksinnassa uhkatekijää vastaan. Siinä nähdään kauniita, tehokkaita liikesarjoja.. ja veri lentää! Mutta onko todellisuus tätä?
Kokemuksensa johdosta Ip:läiselle ei hätävarjelutilanne tule sellaisena yllätyksenä kuin tavikselle. Onhan nän oppinut huomaamaan merkit kohtapäätä uhkaavasta väkivallasta. Itsehillintää luulisi lisäävän se, kun Ip:lainen näkee omien suorituksiensa lopputuloksen, seuraukset valitsemistaan suorituksista, joka taasen jää tavikselta näkemättä.
Eipä taida olla. Oman (melko vähäisen) kokemukseni mukaan todelliset katuväkivaltatilanteet ovat yleensä tosi sekavia. Niissä ei ole oikein sellaista selvää "pahista" jota tuntuisi moraalisesti oikeutetulta tempaista lättyyn tai heittää katuun. Siis jotenkin sellaisia että tilanteessa kaikki osapuolet tuntuvat olevan jotenkin syyllisiä väkivaltaan - myös se väkivallan uhri. On vaikkapa ensin naaman aukomista ja tahallista ärsyttämistä. Ja sitten yhtäkkiä jonkun nyrkki heilahtaa... Pari vuotta sitten sain kadulla turpaani yhdeltä minua isommalta kaverilta, joka käski minua ensin kahteen otteeseen kävellä toiseen suuntaan. En kävellyt ja turpaan tuli. Ei onneksi niin kovin pahasti. Mutta olisin siis voinut (ehkä) välttää tuon yksinkertaisesti tottelemalla korstoa. Siitäkin huolimatta että hänellä ei ollut mitään oikeutta käskyttää meikäläistä. Juuri nyt tulee mieleen Hesarissa ollut artikkeli jossa aikuinen mies tönäisi 8-vuotiaan somalitytön asemalaiturille selälleen. Tönäisyn jälkeen mies käveli pois paikalta eikä tehnyt tytölle enää mitään. Jos siinä olisi ollut paikalla joku kovan luokan kamppailulajien taitaja niin miten hänen olisi pitänyt toimia tuossa tilanteessa? Olisiko pitänyt juosta mies kiinni ja tyrmätä asfalttiin tai ottaa kuristusotteeseen tai rannelukkoon? Vai olisiko vain pitänyt painaa miehen tuntomerkit mieleen ja jättää loput poliisin hommaksi? Näin siis tietääkseni _yleensä_ mutta ei aina. On toki mahdollista joutua tilanteeseen jossa on moraalisesti oikeutettua vetää pahista lättyyn tms. niin kovaa kuin lähtee. Itse olen harrastanut pari kuukautta Savate Defenseä. Olemme harjoitelleet vähän joitakin iskuja ja potkuja mutta jotenkin tuntuu lähes mahdottomalta ajatukselta että kadulla OIKEASTI löisin jotain vaikka tämä esim. kävisi rinnuksiini kiinni. Olemme myös harjoitelleet tietenkin iskujen ja potkujen torjuntoja ja jos nyt sitten snagarilla tulisi joku känninen örveltäjä lyömään turpaan niin EHKÄ pystyisi torjumaan iskun...tai sitten en...
Voihan ton noinkin nähdä. Pitää tai kuuluu tuntea kipua ja kestää sitä, eihän se itsepuolustuksen tarkoitus ole, -eihän ?? Ajatellaan, et sä harjoittelet vakavammassa mielessä itsepuolustusta niin sähän harjoittelet sen tekniikan niin hyvin kuin sen vain pystyt omaksumaan tarkoituksenahan on, et sulla pysyy jakaus suorana ja siltä mahdolliselta hyökkääjältä loppuu ennemmin taidot ja halu ottaa matsia sun kaa. Itselläni on vuosikymmenten kokemus nyrkkeilystä ja nimenomaan kilpanyrkkeilystä. Nykyisin toimin valmentajana. Nyrkkeilyssä lähdetään sieltä ruohonjuuritasolta liikkeelle ja sitä mukaa kun taidot kasvaa ja tekniikka paranee niin harjoitusmatsitkin kovenevat ikäänkuin automaattisesti. Nyrkkeilypiireissä on tuttu raamatun kohta jossa sanotaan osuvasti, että "parempi antaa kuin ottaa" ja se pitää paikkansa. Ei nyrkkeilyssä mitenkään opetella sitä ottamista, sehän on ironista edes ajatella. Jos nyrkkeilyssä olet ottavana puolena ja nautit siitä kivun tunteesta niin tod. näk. olet väärällä alalla, ei sellaista kukaan kestä. Toisaalta jos olet ottavana puolena niin jotain sun tekniikassa on pielessä ja pahasti. Harjoitusmatseissakin lähdetään siitä ajatuksesta, et hyvä ton kaverinkin on oltava jos meinaa viedä tätä matsia. Tietysti iskuja tulee läpikin, mut kahta kertaa ei samaa virhettä saa tehdä, siitä se oppiminen lähtee.
Naurettavaa opetella ottaan turpaan ! Muka siihen sit tottus kun ottaa oikein huolella turpaan...
Olen samaa mieltä suurin piirtein kaikessa, mitä kirjoitit. Lisäpointtina toisin sen, että kamppailulajeissa on myös henkinen puoli (haluttiin se hyväksyä tai ei). Treeneissä voi käydä verenmaku suussa, mutta silti oman kehityksen kannalta lienee hyvä, että treeneihin osuu "pehmeitäkin" päiviä. En usko että kukaan on niin rambo, että jaksaisi vetää kovia treenejä vuosikymmeniä. Täytyy kuitenkin antaa myös kropalle aikaa palautua ja samalla huoltaa myös nuppia. Nuorempana treeni-ajattelu on monasti "Live forever". Vanhempana huomaa, että maailma on valmis, ja IP:tä voi treenata eri näkökulmista. Kamppailulajit antavat kuitenkin valmiuksia salin ulkopuolella muuhunkin kuin IP:hen, näin ainakin itse olen kokenut (keskittymiskykyä, pitkää pinnaa, koordinaatiota, yleiskunnosta puhumattakaan). Vielä tämä: oma asenne on A ja O, mutta harjoitteluasenteeseen vaikuttaa myös paljon seuran kyky motivoida harrastajia jatkamaan. Jaksan aina ihmetellä sitä, että kuka jaksaa treenata mulkvistien kanssa ja vielä maksaa siitä?
Nyrkkeilijä on usein kadulla vaarallinen, jos ei hillitse itseään. Olen nähnyt näitä ovihommissa. Mutta esimerksi itsekin olen käyttänyt nyrkkeilytaustalta tulevia vartaloiskuja, jos olen pystynyt. Sitten menin treenaamaan judoa, siitä taas ip-"realistisia" lajeja. Kaikista on ollut järjestysmies / ovimiesurallani hyötyä. Joku nyrkkeilykin: nuorena treenataan tosiaan se verenmaku suussa, katsotaan onko kilpailijaksi ja jos on, niin mihin asti. Sitten tulee usein muutakin elämään. Itse jaksan 27 vuotta aloituksen jälkeenkin käydä välillä sparraamassa ja iskemässä säkkiä, siinä se hienous on. Sekä siitäkin, että olen oppinut näkemään tilanteita paremmin vuosien aikana.
Kipu ja pienet loukkaantumiset kuuluvat toki asiaan
jos haluaa treenata todellisten katutilanteiden varalle,
mutta itsepuolustuksen harjoittelu ei saa kuitenkaan
olla itsensä tuhoamista.
Useimmat järkevät ihmiset haluavat varjella pahemmilta tärähdyksiltä sitä reilun kilon painoista hyytelömöykkyä,
joka sijaitsee otsaluun takana.
Täten ainakin sellainen harjoittelu, jossa otetaan vastaan tyrmääviä iskuja (tai lähes tyrmääviä), on mielestäni enemmän itsensä tuhoamista kuin itsepuolustuksen trenaamista ja täten kääntyy koko itsepuolustuksen tarkoitusta vastaan!
Olen täysin samaa mieltä!
Se ei pelaa joka pelkää.