Joskus joskus sitä vain keittää yksinkertaisesti yli.
Tytär on itkenyt reilun viikon hampaita, pyysin hänen isäänsä ottamaan tyttären yöksi, jotta saisin hetken hermolepoa ja edes nukuttua. Isä sanoi ei, hän olisi kyllä ottanut lapsen mieluusti 18 vuodeksi, mutta nyt hänen tyttärensä on liian meluisa hänen seuraan.
Mieli teki huutaa, että vietä sitten hiljainen ilta kantakuppilassasi rakkaittesi seurassa tarjoten heille kierros, he varmasti arvostavat sitä enemmän kuin hänen tyttärensä. Siellä baarissahan tunnetusti niin hiljaista on. Mutta olin hiljaa, kysyin muilta josko he voisivat ottaa tyttäremme yöksi.
Isä kuitenkin kovasti "arvosti", että annoin hänelle mahdollisuuden ottaa tytär yöksi, mutta tokihan minä ymmärrän.. NOT.
Jos jätkä käyttää tuntikausia väsätäkseen lapselleen nettisivuja, vakuuttaa rakkautta, sanoo miten olisi halunnut olla lapsen elämässä koko ajan mukana, niin mikä helvetti ne teot sitten estää.
Ei, minä EN halunnut olla lapsen isän kanssa, koska miltei kaikki perustui valheelle, mutta ei se tarkoita, että lapsen isän pitäisi olla pois lapsen elämästä sen takia, vai?
Miten voi rakastaa omaa tytärtään vain hyvinä hetkinä ja haluta silloin tavata, mutta ei huonoina? Ei silloin kun tytär kaikista eniten sitä juuri tarvitsisi?
Entäs 15 vuoden päästä? Jos tytär koputtaa isän oven eteen pahoinpideltynä, niin sanooko isä silloin, että sori, kulta, rakastan kyllä sua, mutta nyt sä olet liian pahassa kunnossa tullaksesi isäsi luo. Isi ei nyt viitsi ottaa sinua vastaan koska äitisi ei halunnut olla minun kanssani, joten kipitäs äitis luo?
Ja sitten, ilmoitin, että tuon tyttären isän luo, isä ei siihen sanonut mitään, koska tärkeintähän oli keskittyä mollaamaan taas äitiä kun siihen tuli loistava tilaisuus, äiti kun oli saanut miespuoliselta ystävältään apua tyttären hoitoon! No, äiti ei sitten vienyt lasta, koska isä ei mitään sanonut, ja tästähän isä sitten taas sai loistavan tekosyyn käydä äidin kimppuun. Mitäs sitä nyt suotta ilmoittelemaankaan mitään käy tai ei, hah ! Hyvällä tuurilla joskus ehkä toisinaan tapaa tällä tavalla. Ilmoittelu on niin vanhanaikaista. Ja voi taas syyttää äitiä.
En tiedä, kun itsestä tuntuu, että yrittää yrittää ja yrittää, että tyttären ja isän välit olisivat hyvät, yrittää korjata pahoja sanojaan ja tekojaan teoilla ainut mitä saa on paskaa lisää niskaan. Sitä ja tätä, tuota ja tuota.
Mikä pakko niitä tekosyitä on keksiä? Miksi ne syyt omaan itsekkyyteen pitää puolustellen ja haukkuen hakea äidistä? En minä ole kieltänyt tapaamasta tyttöä, olen kuskannut isän luo, pyytänyt tapaamaan, vienyt yhteisille hotellimatkoille, ilmoittanut neuvolat ja lääkärit, vauvan uudet "temput" ja oppimiset. Olen ollut tapaamisissa läsnä ja poissa, en ole neuvonut kuin pyydettäessä, puhunut ja jakanut asioita. Ainut mitä siitä saa eteen on p a s k a a.
Nyt tämän kolmannen yrityksen jälkeen, kun olen niellyt isän tekosyyt ja selitykset, isän haluttomuuden tehdä asioiden eteen mitään, päätin olla ilkeä. En helvetti yksinkertaisesti ENÄÄ jaksa yhtään ainutta tekosyytä miksi mikäkin on niin ja miksi ei käy. En jaksa enää isän puolelta tulevaa syyllistämistä johon ei ole enää aihetta enkä pilkkaamista.
Tästä eteenpäin en aio ilmoittaa mitään. Isä halusi yhteishuoltajuuden, jotta saisi tietää tyttärensä kehityksen, no, tähän asti olen aina ilmoittanut, en aio sitä enää tehdä. Kun/jos tapaa tyttären, huomatkoon itse mitä osaa ja mitä ei.
En aio "lainata" rattaita tai muitakaan välineitä millä kuskaa tytärtään luokseen. Eipä osallistunut niiden kustannuksiinkaan. Minun luonani tapaamiset loppui enkä todellakaan enää aio kuskata hänen luokseen. Kun ei vaivaudu vastaamaan ilmoitteluun, enhän voi edes tietää onko hän kotona vai ei. Ajallisesti liian pitkä matka reissata turhan takia.
Minä en tee isää tyttärelleen "tutuksi", tehköön sen itse. Jos on rakkautta, on tahtoa. Minä en häntä valmiiseen pöytään laske.
Tiedän, tiedän. Isä listaa tämän Karkoitusyritys nro 4:ksi listaansa, Suunnitelmani toteenpanemiseksi, jota on kuukausi kaupalla hokenut sen tarkemmin selittämättä, mutta. Minä en helvetti soikoon jaksa enää välittää mitä mieltä hän on. Haukkokuun minut kaikille, sanokoon miten paska ihminen mä olen edelleen, se on ihan se ja sama. Jos hänen "terve ja oikea" suhtautumisensa asioihin on tuota, mitä hän julki tuo, mä olen helvetin mielelläni sairas ja väärässä.
Luulisi, että oman tyttären hyvä olo on kaikki kaikessa, mutta näköjään.. Näköjään se Omien rakkaiden elämä menee isällä tyttären ohi. Se oma hyvä olo menee oman tyttären ohi. Rakastaakin voi niin monella eri tapaa, jopa tekosyiden ja itselleen selittelyn ja uskottelun avulla. Katkeruuskin on sairaus kun siitä ei yli pääse.
Ja mitä helvetin väliä sillä on, mitä on äidin ja isän välillä ollut ja tapahtunut kun on kyseessä oma lapsi. Halveksikoon, vihatkoon ja sanokoon mitä vain äidille, mutta miksi se kaikki mitä äidin ja isän välillä on ollut, pitää kostaa tyttärelle? Se on täysin syytön kaikkeen. Jos isä haluamalla haluaa selittää tekojaan sillä, mitä äidin kanssa oli, niin tehköön sen. Itselleen ja tyttärelleen, heidän väleihin hän sillä kaikkein eniten tekee hallaa.
NYT minua vain ärsyttää, täysillä. Koska olen väsynyt unenpuutteesta enkä jaksa kuunnella kiukkua, kädet on puutuneita tyttären kantamisesta, selkä väsynyt rintarepussa roikottamisesta, on nälkä kun ei kerkeä syömään. Kun tarvitsisi apua.
Silti haluan uskoa, että etäisä tyttärellemme on se paras isä, joka haluaa vain hyvää tyttärelleen. Eikä vain sanojen kautta.
Tytär on itkenyt reilun viikon hampaita, pyysin hänen isäänsä ottamaan tyttären yöksi, jotta saisin hetken hermolepoa ja edes nukuttua. Isä sanoi ei, hän olisi kyllä ottanut lapsen mieluusti 18 vuodeksi, mutta nyt hänen tyttärensä on liian meluisa hänen seuraan.
Mieli teki huutaa, että vietä sitten hiljainen ilta kantakuppilassasi rakkaittesi seurassa tarjoten heille kierros, he varmasti arvostavat sitä enemmän kuin hänen tyttärensä. Siellä baarissahan tunnetusti niin hiljaista on. Mutta olin hiljaa, kysyin muilta josko he voisivat ottaa tyttäremme yöksi.
Isä kuitenkin kovasti "arvosti", että annoin hänelle mahdollisuuden ottaa tytär yöksi, mutta tokihan minä ymmärrän.. NOT.
Jos jätkä käyttää tuntikausia väsätäkseen lapselleen nettisivuja, vakuuttaa rakkautta, sanoo miten olisi halunnut olla lapsen elämässä koko ajan mukana, niin mikä helvetti ne teot sitten estää.
Ei, minä EN halunnut olla lapsen isän kanssa, koska miltei kaikki perustui valheelle, mutta ei se tarkoita, että lapsen isän pitäisi olla pois lapsen elämästä sen takia, vai?
Miten voi rakastaa omaa tytärtään vain hyvinä hetkinä ja haluta silloin tavata, mutta ei huonoina? Ei silloin kun tytär kaikista eniten sitä juuri tarvitsisi?
Entäs 15 vuoden päästä? Jos tytär koputtaa isän oven eteen pahoinpideltynä, niin sanooko isä silloin, että sori, kulta, rakastan kyllä sua, mutta nyt sä olet liian pahassa kunnossa tullaksesi isäsi luo. Isi ei nyt viitsi ottaa sinua vastaan koska äitisi ei halunnut olla minun kanssani, joten kipitäs äitis luo?
Ja sitten, ilmoitin, että tuon tyttären isän luo, isä ei siihen sanonut mitään, koska tärkeintähän oli keskittyä mollaamaan taas äitiä kun siihen tuli loistava tilaisuus, äiti kun oli saanut miespuoliselta ystävältään apua tyttären hoitoon! No, äiti ei sitten vienyt lasta, koska isä ei mitään sanonut, ja tästähän isä sitten taas sai loistavan tekosyyn käydä äidin kimppuun. Mitäs sitä nyt suotta ilmoittelemaankaan mitään käy tai ei, hah ! Hyvällä tuurilla joskus ehkä toisinaan tapaa tällä tavalla. Ilmoittelu on niin vanhanaikaista. Ja voi taas syyttää äitiä.
En tiedä, kun itsestä tuntuu, että yrittää yrittää ja yrittää, että tyttären ja isän välit olisivat hyvät, yrittää korjata pahoja sanojaan ja tekojaan teoilla ainut mitä saa on paskaa lisää niskaan. Sitä ja tätä, tuota ja tuota.
Mikä pakko niitä tekosyitä on keksiä? Miksi ne syyt omaan itsekkyyteen pitää puolustellen ja haukkuen hakea äidistä? En minä ole kieltänyt tapaamasta tyttöä, olen kuskannut isän luo, pyytänyt tapaamaan, vienyt yhteisille hotellimatkoille, ilmoittanut neuvolat ja lääkärit, vauvan uudet "temput" ja oppimiset. Olen ollut tapaamisissa läsnä ja poissa, en ole neuvonut kuin pyydettäessä, puhunut ja jakanut asioita. Ainut mitä siitä saa eteen on p a s k a a.
Nyt tämän kolmannen yrityksen jälkeen, kun olen niellyt isän tekosyyt ja selitykset, isän haluttomuuden tehdä asioiden eteen mitään, päätin olla ilkeä. En helvetti yksinkertaisesti ENÄÄ jaksa yhtään ainutta tekosyytä miksi mikäkin on niin ja miksi ei käy. En jaksa enää isän puolelta tulevaa syyllistämistä johon ei ole enää aihetta enkä pilkkaamista.
Tästä eteenpäin en aio ilmoittaa mitään. Isä halusi yhteishuoltajuuden, jotta saisi tietää tyttärensä kehityksen, no, tähän asti olen aina ilmoittanut, en aio sitä enää tehdä. Kun/jos tapaa tyttären, huomatkoon itse mitä osaa ja mitä ei.
En aio "lainata" rattaita tai muitakaan välineitä millä kuskaa tytärtään luokseen. Eipä osallistunut niiden kustannuksiinkaan. Minun luonani tapaamiset loppui enkä todellakaan enää aio kuskata hänen luokseen. Kun ei vaivaudu vastaamaan ilmoitteluun, enhän voi edes tietää onko hän kotona vai ei. Ajallisesti liian pitkä matka reissata turhan takia.
Minä en tee isää tyttärelleen "tutuksi", tehköön sen itse. Jos on rakkautta, on tahtoa. Minä en häntä valmiiseen pöytään laske.
Tiedän, tiedän. Isä listaa tämän Karkoitusyritys nro 4:ksi listaansa, Suunnitelmani toteenpanemiseksi, jota on kuukausi kaupalla hokenut sen tarkemmin selittämättä, mutta. Minä en helvetti soikoon jaksa enää välittää mitä mieltä hän on. Haukkokuun minut kaikille, sanokoon miten paska ihminen mä olen edelleen, se on ihan se ja sama. Jos hänen "terve ja oikea" suhtautumisensa asioihin on tuota, mitä hän julki tuo, mä olen helvetin mielelläni sairas ja väärässä.
Luulisi, että oman tyttären hyvä olo on kaikki kaikessa, mutta näköjään.. Näköjään se Omien rakkaiden elämä menee isällä tyttären ohi. Se oma hyvä olo menee oman tyttären ohi. Rakastaakin voi niin monella eri tapaa, jopa tekosyiden ja itselleen selittelyn ja uskottelun avulla. Katkeruuskin on sairaus kun siitä ei yli pääse.
Ja mitä helvetin väliä sillä on, mitä on äidin ja isän välillä ollut ja tapahtunut kun on kyseessä oma lapsi. Halveksikoon, vihatkoon ja sanokoon mitä vain äidille, mutta miksi se kaikki mitä äidin ja isän välillä on ollut, pitää kostaa tyttärelle? Se on täysin syytön kaikkeen. Jos isä haluamalla haluaa selittää tekojaan sillä, mitä äidin kanssa oli, niin tehköön sen. Itselleen ja tyttärelleen, heidän väleihin hän sillä kaikkein eniten tekee hallaa.
NYT minua vain ärsyttää, täysillä. Koska olen väsynyt unenpuutteesta enkä jaksa kuunnella kiukkua, kädet on puutuneita tyttären kantamisesta, selkä väsynyt rintarepussa roikottamisesta, on nälkä kun ei kerkeä syömään. Kun tarvitsisi apua.
Silti haluan uskoa, että etäisä tyttärellemme on se paras isä, joka haluaa vain hyvää tyttärelleen. Eikä vain sanojen kautta.
Vastaukset 7
Vanhimmat
yhtään ystävää lähellä?
Siskoa, äitiä, veljeä, isää?
Kummia, mummia?
Nyt he voisivat tulla apuun,
olet selvästi väsynyt, mutta enemmänkin olet
kiukkuinen, joten kuuntelija olisi hyvä olla.
Eipä juuri ole täällä päin, mutta kun kiukun sai tuohon kirjoitettua, jo vähän helpotti. Ja, saanhan tyttären ensi vkl yöksi hoitoon. Sinne kun vain jaksaisi. Kiukun kanssa tai ilman.
Ootko muistanut ottaa lääkkeesi?
Koita jaksaa mulla on ollu melkein samanlainen tilanne kun sulla nyt,lapseni 3v.Oon alusta asti ollut lapseni kans 2 muistan hyvin kun niit hampait rupes tulemaan,ootko koittanu auttasko suppo?Tai soita neuvolaan kun on olemassa sellasta viilentävää geeliä apteekista niihin ikeniin.Mullakin asuu sukulaiset aivan toisella puolela suomea oon käytännössä lapseni kanssa 24h/vrk 7pvä/vkos.Ei ikinä omaa aikaa.Kyl tää on välillä ihan katastrofaalista mut onneks on niitä hyviä päivä et jaksaa sit taas eteenpäin!!!!VOIMIA SULLE!!!!!
äidit ovat liian varovaisia kipulääkkeiden kanssa
lääkärit antavat antibiootteja liukuhihnalta
vaikka monesti pelkkä kivunhoito auttaisi
suppa tarvittaessa ennen pahinta särkyä
kuin itsekin ottaisit
ei se rikos ole
löytäisinpä tutkimuksen suomiäitien kipulääkepelosta
-kipukapinallinen-
joo, tiedän tunteen. Ihan samanlainen tilanne, tyttö tulee kohta vuoden. Ja isi kyllä rakastaa kun lapsi on vähintään metrin päässä ja tyytyväinen. Mutta jos roikkuu jalassa ja halajaa syliin kiljuen, niin lapsi onkin kamala rääpäle. Ja hoitaa voi jos lapsi on hyvällä tuulella. Ja sitähän en voi taata, niin ei hoitoonkaan voi ottaa. Ketuttaa toden teolla! Onneksi mulla on muita tukijoukkoja ja vaikeiden tilanteiden yli on päästy ilman että omat hermot ois menny. Enään en ees pyydä isää hoitamaan tytärtään.Kaipa se pyytä sitten kun haluaa, mutta eipä oo ainakaan vielä udellut.
Isän rakkaus lastaan kohtaan hyvin usein riippuu siitä, minkälaiset ovat isän ja äidin välit. Äidinrakkaus ei koskaan riipu siitä, minkälaiset ovat hänen välinsä lapsen isään. Nämä isät, jotka ovat huonoja rakastamaan lapsiaan, ovat myös huonoja rakastamaan puolisoaan, saatika ottamaan näiden tarpeita huomioon. Kaiken takana on pohjaton itsekkyys ja haluttomuus nähdä vaivaa toisten ihmisten takia. Valitettavasti!