Olemme olleet miehen kanssa yhdessä jo useamman vuoden. Mies on jo kerran eronnut ja hänellä on lapsia edellisestä liitosta. Heti ensitapaamisesta lähtien oli selvää, että minä haaveilen perheestä ja useasta lapsesta. Olen opiskellut pitkään ja tehnyt ahkerasti töitä, mutta aina on prioriteetti ykkönen ollut oma perhe. Mieskin on aina suhtautunut haaveeseeni positiivisesti, tosin epäillen, ettei hänestä ole "normaaliksi" perheenisäksi, koska hänelle vapaus, jatkuva hetkessä eläminen, omat, henkilökohtaiset uudet kokemukset ja yksityisyrittäjyys ovat kaikki kaikessa. Hän kuitenkin halusi minut, joten hän hyväksyi toiveeni lapsista siis heti.
Ensimmäistämme teimme pitkään, yli kaksi vuotta. Tutkimuksissa paljastui miehen huomattavasti heikentynyt hedelmällisyys. Minä itkin, surin ja olin epätoivoinen. Mies ei jakanut tuskaani, sillä hänellä oli jo lapsia eikä hän pystynyt käsittämään suruani. Hänen mukaansa tärppää sitten, kun on sen aika. Yhdessä miehen kanssa tuskin vietimme aikaa muuloin kuin tärppipäivinä, muuten molemmat olivat kiinni omissa töissään ja menoissaan. Mies oli myös sitä mieltä, että olen liian raskasta seuraa ja hakikin parempaa. Minä hyväksyin ja yritin antaa anteeksi syrjähypyt syytellen itseäni, olenhan vain surullinen vauvakuumeilija, joka ei koskaan vauvaa saa...
Mies uskoi, että vielä onnistutaan ja lupasi tuon tuostakin kaiken parantuvan myös meidän välillämme, kun vauva viimein syntyy. Eräänä päivänä olinkin viimein raskaana ja elin siihenastisen elämäni hienoimmat 9 kuukautta. Mies tosin jätti minut odotuksineni yksin, sillä olin jälleen raskasta seuraa, halusin nimittäin selvyyden siihen, aikooko mies jatkaa omien polkujen tallaamista vaiko aikooko hän todella jakaa arkeaan meidän kanssamme lapsen synnyttyä. Miehen mielestä moiset kysymykset olivat turhia eikä hän jaksanut minua kuunnella, vaan meni omia menojaan...
Vauvan syntymäpäivä oli elämäni hienoin ja sen jälkeen olen käytännössä yksinhuoltajana hoitanut hänet. Meidän arkemme on onnellista, ainoastaan miehen täyttymättömät lupaukset surettavat ja hänen ilmaantuessaan paikalle on minulla suuri työ itkun pidättämisessä. Miehen mielestä edelleen kuulumme yhteen, enkä saisi tavata ketään muita. Mies hoitaa lasta välillä tunnin-pari ja muutaman yön on pojan kanssa nukkunut, jotta minä saisin levätä. Muuten mies menee ja tulee miten sattuu ja hänen mukaansa on luonnollista, että tämän hyväksyn.
Kaikesta huolimatta haaveilen toisesta lapsesta. Mies on sitä mieltä, ettei kukaan muu saa olla lasteni isä kuin hän. Hänen mielestään kaikki on hyvin ja minun on tähän tyytyminen. Mies sanoo rakastavansa minua ja haluavansa perhettä kanssani. Perusteluna halulleen on se, ettei hän halua menettää minua. Minua surettaa jo valmiiksi se pitkä tie, joka suurella todennäköisyydellä edessä on, mikäli tämän miehen kanssa lasta alkaisimme yrittää, sillä edelleenkin hänen sekä konkreettiset siemennestearvonsa että henkisetkin arvonsa lasten ja perheen suhteen ovat heikot...Yhden lapsen kanssa tällaisessa käytännössä yksinhuoltajatilanteessa pärjään, mutta kahden vaippaikäisen kanssa olisi varmaan jo hankalampaa, jos toinen ei koskaan olisi auttamassa käytännön asioissa.
Haluaisin lisää lapsia, mutta en tämän miehen kanssa. Mies ei kuitenkaan halua luopua minusta...
Kuulostaa kai yksinkertaiselta, minun pitäisi lähteä ja jättää tämä mies, kun en ole onnellinen. Kuitenkin kun toinen on täysin sitä mieltä, että kaikki on kunnossa, eikä mistään tarvitse keskustella on helppo syyllistyä ja alkaa miettiä, että minä olenkin syypää kaikkeen. Jos lopetan haaveilun sisaruksista pojallemme, olen kiltisti, en valita ja luovun omista toiveistani, niin varmasti kaikki kääntyy hyväksi...
Ensimmäistämme teimme pitkään, yli kaksi vuotta. Tutkimuksissa paljastui miehen huomattavasti heikentynyt hedelmällisyys. Minä itkin, surin ja olin epätoivoinen. Mies ei jakanut tuskaani, sillä hänellä oli jo lapsia eikä hän pystynyt käsittämään suruani. Hänen mukaansa tärppää sitten, kun on sen aika. Yhdessä miehen kanssa tuskin vietimme aikaa muuloin kuin tärppipäivinä, muuten molemmat olivat kiinni omissa töissään ja menoissaan. Mies oli myös sitä mieltä, että olen liian raskasta seuraa ja hakikin parempaa. Minä hyväksyin ja yritin antaa anteeksi syrjähypyt syytellen itseäni, olenhan vain surullinen vauvakuumeilija, joka ei koskaan vauvaa saa...
Mies uskoi, että vielä onnistutaan ja lupasi tuon tuostakin kaiken parantuvan myös meidän välillämme, kun vauva viimein syntyy. Eräänä päivänä olinkin viimein raskaana ja elin siihenastisen elämäni hienoimmat 9 kuukautta. Mies tosin jätti minut odotuksineni yksin, sillä olin jälleen raskasta seuraa, halusin nimittäin selvyyden siihen, aikooko mies jatkaa omien polkujen tallaamista vaiko aikooko hän todella jakaa arkeaan meidän kanssamme lapsen synnyttyä. Miehen mielestä moiset kysymykset olivat turhia eikä hän jaksanut minua kuunnella, vaan meni omia menojaan...
Vauvan syntymäpäivä oli elämäni hienoin ja sen jälkeen olen käytännössä yksinhuoltajana hoitanut hänet. Meidän arkemme on onnellista, ainoastaan miehen täyttymättömät lupaukset surettavat ja hänen ilmaantuessaan paikalle on minulla suuri työ itkun pidättämisessä. Miehen mielestä edelleen kuulumme yhteen, enkä saisi tavata ketään muita. Mies hoitaa lasta välillä tunnin-pari ja muutaman yön on pojan kanssa nukkunut, jotta minä saisin levätä. Muuten mies menee ja tulee miten sattuu ja hänen mukaansa on luonnollista, että tämän hyväksyn.
Kaikesta huolimatta haaveilen toisesta lapsesta. Mies on sitä mieltä, ettei kukaan muu saa olla lasteni isä kuin hän. Hänen mielestään kaikki on hyvin ja minun on tähän tyytyminen. Mies sanoo rakastavansa minua ja haluavansa perhettä kanssani. Perusteluna halulleen on se, ettei hän halua menettää minua. Minua surettaa jo valmiiksi se pitkä tie, joka suurella todennäköisyydellä edessä on, mikäli tämän miehen kanssa lasta alkaisimme yrittää, sillä edelleenkin hänen sekä konkreettiset siemennestearvonsa että henkisetkin arvonsa lasten ja perheen suhteen ovat heikot...Yhden lapsen kanssa tällaisessa käytännössä yksinhuoltajatilanteessa pärjään, mutta kahden vaippaikäisen kanssa olisi varmaan jo hankalampaa, jos toinen ei koskaan olisi auttamassa käytännön asioissa.
Haluaisin lisää lapsia, mutta en tämän miehen kanssa. Mies ei kuitenkaan halua luopua minusta...
Kuulostaa kai yksinkertaiselta, minun pitäisi lähteä ja jättää tämä mies, kun en ole onnellinen. Kuitenkin kun toinen on täysin sitä mieltä, että kaikki on kunnossa, eikä mistään tarvitse keskustella on helppo syyllistyä ja alkaa miettiä, että minä olenkin syypää kaikkeen. Jos lopetan haaveilun sisaruksista pojallemme, olen kiltisti, en valita ja luovun omista toiveistani, niin varmasti kaikki kääntyy hyväksi...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Pherzewuitchevin testi.
Heitä se vastuuton kusipää pihalle! Oon kuullut legendoja siitä että mies vois muuttua, mut mikään ei takaa et se mahdollinen muutos ois parempaan suuntaan. Ja muista ettei yhdenkään naisen pitäis suostua saamaan enempää lapsia kuin jaksaa itse yksin perässään vetää. Teet sen vauvan sitten nykyiselles (joka ei ole ansainnut sua tai sun lapsias) tai seuraavalle niin mikään ei takaa sen miehen pysymistä teidän kanssa. Nyt saan vastaukseksi huutomyrskyn niiltä vastuuntuntoisilta miehiltä jotka todella on läsnä lapsensa elämässä (mä tiedän että niitäkin löytyy), mutta katselkaapas ympärillenne ja huomaatte kuinka paljon näitä sun miehes kaltaisia huithapeleita ja mammanpoikia maailmaan mahtuu. Vaikkei se yksinhuoltajankaan arki varmasti herkkua ole, mutta onpahan yks huoli vähemmän kun ei tarvii pohtia miehen menoja vielä muitten huolien lisäksi. Toivotan sulle jaksamista, mihin ratkaisuun sitten päädytkin.
tätä on siis jatkunut jo pitkäänkin?kenelläkään ei oo oikeutta vaatia sinua olemaan tyytyväinen siihen mitä kukin sinulle antaa.ihan kuin sä saisit säälistä miehesi käymään kotona ja sitten hänellä on oikeus lähteä ja mennä minne haluaa.sinä olet ihminen ja sinullakin on tarpeita sun pitäisi vaatia kovemmin.etkai halua olla parisuhteessa toisen ihmisen ehdoilla?suhteessahan on kaksi joten siihen kuuluu molemminpuolinen saaminen ja antaminen,nykyisessä suhteessa sitä ei tapahdu.parisuhdeterapia??ja mieti todella ansaitsetko sinä tuollaisen miehen vai paremman?tunnetko sinä rakkautta miestäsi kohtaan mieti miten miehesi sinulle rakkautensa osoittaa..ulkopuolisen silmin näyttää että kyseessä on tunteiden kuoleminen toista ihmistä kohtaan mut onhan se parempi roikkua kuolleessa suhteessa kun sinä hoidat kaiken kotona miehen ei tarvitse tehdä mitään vain tulla ja pyörähtää kotona..ja saahan ihminen sanoa että rakastaa mutta mitä teot osoittaa?jaksamista sinulle älä ota tätä teksiä loukkakuksena..=)
Niin kuin omakin järkesi sanoo, älä tee tämän miehen kanssa enää lapsia. Näissä asioissa kannattaa antaa tunteiden väistyä järjen tieltä.Sinulla on myös vastuu lapsistasi ja heidän hyvinvoinnista.Asia nyt tuntuu sinusta raskaalta ja vaikealta,joten anna ajan kulua. Kun selviät hormonimyllerryksestä, niin huomaat, että panostamalla nykyiseen lapseesi ja teidän hyvinvointiin elämä antaa ja kantaa sinut eteenpäin. Kaikkea hyvää sinulle ja lapsellesi. Suo lapsellesi isä, mutta ei hinnalla millä hyvällä.
Itsekin äiti
No mietippäs vähän oletko tosiaankin kaiken tuon mieheltä saamasi kohtelun arvoinen! Ihmiset harvoin muuttuvat. Miehen on helppo luvata vaikka mitä, ja saa pidettyä sinut sen voimalla itsellään ja voi näin hallita elämääsi.
Olen kokenut samantapaisia asioita, lopulta sain tarpeekseni henkisestä väkivallasta, mustasukkaisuudesta ja alistamisesta. Nyt olen kahden lapsen yh ja asiat ovat paremmin kuin vuosikausiin! Lisäksi olen löytänyt tasavertaisen kumppanin rinnalleni. Hän hoitaa "lapsipuoliaan" enemmän kuin heidän biologinen isänsä!