Miten saan kerrottua tämän häpeällisen sairauden äidilleni? Minä haluan tästä pois, minä haluan apua, minä en enää halua oksentaa/ahmia enää ikinä!!!
Haluan että äitini saa tietää, koska hän on ehkä ainut joka tekee asialle jotain (hoito yms.)Psykiatrit ja ravitsemusterapiat käyty anoreksia ajoilta, ei auta.. Olen itse yrittänyt hakea apua, mutta terkkari ei ole ottanut tosissaan kun kerroin vihaavaani kehoani ym.. Ongelma on että pelkään! Mitä jos hän häpeää minua, syrjii minut pois. Yksinjäämisen kammo on liian voimakas. Miten uskallan kertoa..? Apua..
Hän on vaan tyytyväinen että olen alkanut syömään ja saanut anoreksiasta kärsineen kroppani takaisin, mutta siinä alkoi bulimia kierre jota en yksin pysty nujertamaan.
pikkasen
vuodatusta
4350
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
oon aivan varma et sun äitis ymmärtää ja tukee sua,koska se rakastaa sua ! Kerro hänelle ihmeessä koska yhdessä voitte aina puhua ku susta tuntuu pahalt, ja se varmast helpottaa ja vähän estää liiallista ahmimista ,sun äidin tuki on varmasti paras tuki ja voitte sit yhdessä miettiä muita hoitokeinoja vielä! Pää pystyyn ja kerro rohkeasti! ja se voi pelastaa sinut tuosta :) Tsemppiä !
Mä olen miettinyt ihan samaa. Millä sanoin kertoisin ? Apua.
Jos sun äitis on jo aikaisemmin tukenut sua syömishäiriössä, niin ei han sinua nytkään yksin jätä. Kerro siis rohkeasti ja kerro myöskin, että haluat hänen apuaan ja tarvitset hänen tukeaan. Voit aloittaa sanomalla vaikka "Kuule äiti, minulla on tärkeää asiaa ja tiedän että tulet siitä suruliseksi, mutta kuitenkin minun on pakko kertoa sinulle, koska tiedän, että sinä voit auttaa munua. vaikka anoreksian jälkeen olen alkanut syömäänkin, niin syömishäiriö ei ole tiessään. se on vain muuttanut muotoaan jne...." Tsemppiä! Niin... muita yritän neuvoa, mutta on eri asia kertoa puolisolle kuin äidille. Puoliso voi helpommin sanoa, ettei hän halua olla moisen hullun kanssa enää.
ihan kaikille vielä kiitos! Äiti on ollut minulle aina viimeinen jolle uskoudun, ehkä haluan hänen näkevän minut hyvänä ja menestyvänä naisena.. Avopuolisoni tietää asiasta, mutta hän ei osaa oikein siihen suhtautua. Jos avaudun hänelle ja kerron oksentavani ja olevani masentunut hän yleensä kuuntelee ja tukee. Luulen kuitenkin ettei hän ymmärrä miksi olen tälläinen, vaikka oon selittänyt tuhat kertaa kuinka paha on olla... Olen onnekas siinä suhteessa että vierelläni on rakastava ihminen joka hyväksyy minut tällaisena kuin olen... Vanhempani vaativat enemmän, jos ongelma on niin siitä puhutaan mutta kulissit on pidettävä hyvänä...