Ei ehkä ihan sovi palstalle koska en ole lääketieteellisesti masentunut mutta "Itsetunto"-palstalla on vähän nuorempaa porukkaa.
Ongelmani on siinä, että olen luuseri. Olen epäonnistunut kaikessa 18 vuotisen elämäni aikana. Tämän takia itsetuntoni on olematon enkä pysty nauttimaan elämästä. Olen pullamössökakara pahimmasta päästä. Olen saanut kaiken valmiina. Nyt kun pitäisi ottaa vastuu omasta elämästä, en pysty. Olen järkyttävän laiska. Koulu menee päin helvettiä, vaihdan vain opinahjosta toiseen kun missään en jaksa käydä. En kärsi oppimisvaikeuksista, olen vain järjettömän saamaton ja luistan vastuusta.
Olen ruma ja läski. Ruma geenien takia, läski laiskuudesta. Ruokavalio koostuu roskaruuasta ja karkista ja alkoholijuomista. Liikuntaa en harrasta, en jaksa. Olen jatkuvasti väsynyt, tiedän miksi. Harrastuksia ei ole. Kavereita ei ole. Tulevaisuudensuunnitelmia ei ole, ei edes haaveita (paitsi liian epärealistisia). Koko elämäni koostuu siitä että istun neljän seinän sisällä surfaamassa netissä.
En ole tehnyt mitään hyvää koko elämäni aikana. Koko menneisyyteni on pelkkää epäonnistumisten, häpeän ja pettymysten ketjua. Olen hirveä ihminen ja tiedän sen. Perheelleni tuotan vaan pettymyksiä ja riitelen heidän kanssaan. En jaksa olla mukava nuoremmille sisaruksille, huudan ja vittuilen vaan ja kadun heti. Tekisi mieli vaan ryypätä itsensä hengiltä.
Tiedän että pitäisi muuttua, mutta en pysty. Muutoksen pitäisi olla aivan valtava. Onko edes mahdollista tulla kokonaan toiseksi persoonaksi? Olen yrittänyt kunnostautua niin monta kertaa että se on pelkkä vitsi. En pysty edes muuttamaan pieniä asioita kuten koulunkäyntiä ja ruokavaliota.
Pitäisikö vaan laittaa itsensä narun jatkoksi? En halua olla harmiksi perheelle ja yhteiskunnalle. Tällä menolla en pääse ikinä edes töihin. Onko muilla samoja fiiliksiä?
Entä jos oikeasti on epäonnistuja?
l00seri
9603
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
aivan varmasti sinussa on hyvääkin, susta nyt tuntuu pahalta moni asia, itsekin vaipunut itse sääliin, mutta elä missään nimessä laita itseäsi narun jatkoksi, kyllä elämä viellä sinullekin kääntyy parhaammaksi päin, mene jutteleen jolle kulle amatti auttajalle tai diakonia työn tekiälle, tampereella on ainakin ilmanse paikka tuo osviitta mene sinne niin jos olet tampereelta,mutta kyllä samankaltaisia paikkoja luulisi olevan muuallakin, ja hae apua vaikka terveyskeskuksesta ja muista olla kovana että saat apua, toivon syrämestäni että saat asiasi kuntoon ja jumalan siunausta sinulle
Kyllä toi sun stoori kuulostaa siltä, että on sulla jonkinasteinen masennuskin. Jos paikkakunnalasi on nuorisovataanotto tms. käy siellä juttelemassa, jokin taho löyty lähes joka kunnasta, minne on matala kynnys mennä keskustelmaan ulkopuolisen ammatti-ihimsen kanssa. Sitten kun olet kartalla paremmin lähtökohdista ja kun motivaatiotakin löytyy uskon että saat elämäsi vielä hyvälle mallille.
Kuulostaa kyllä vahvasti masennuksen aiheuttamilta noi sinun mietteesi, joten siinä mielessä olet oikealla palstalla:) Tee vaikka ensin masennustesti, googleta, ja sitten varaat ajan lääkäriin, vaikka opiskelijapuolelta.Kerrot siellä että epäilet masennusta, he kyllä auttavat. Siinä on sekin hyvä puoli, kun saat diagnoosin, ymmärrät miksi et saa mitään kertomiasi muutoksia tehtyä, se kuuluu taudin kuvaan ettei pysty eikä kykene.Ja ettei jaksa ihmisten kanssa ja kaikkea muuta. Älä missään nimessä luovuta, vaan hae apua, sitä on saatavilla. Perheesikin on helpompi ymmärtää sinua jos kerrot heille masennuksesta. Voimia avun hakemiseen, tee se jo tänään! Nuori elämä on kallis lahja pois heitettäväksi ja se olisi perheellesi sellainen shokki, josta he eivät toipuisi koskaan.
Kiitos kaikille vastauksista. Myönnän olevani taipuvainen säälimään itseäni. En oikein jaksa uskoa kyllä tuohon että olisin masentunut. Elämässäni on hyviäkin hetkiä enkä ole yleensä erityisen ahdistunut tai surullinen, turhautunut itseeni lähinnä. Joskus vuosia sitten kävin puhumassa koulun kautta terapeutille ja sielläkin todettiin, etten kärsi masennuksesta vaan olen vaan sotkenut elämäni ja pitäisi ryhdistyä. No eivät sentään suoraan noin sanoneet, mutta tiivistettynä. Jos menisin lääkärille valittamaan, niin tuskin siitä mitäin apua olisi? Terapiasta ei ole hyötyä koska ei mulla ole mtn traumoja joista puhua ja lääkkeitä tuskin edes saisin eikä niistäkään apua olisi. Kai pitäisi yrittää askel kerrallaan rueta pistämään elämää kuntoon... Tuntuu vaan niin toivttomalta kun olen niin tottunut siihen etten onnistu kuitenkaan. Järjellä ajatellen tiiän että se on minusta kiinni, mutta en ole järkevä ihminen...
Kaikkea ei kannattakaan yrittää saavuttaa heti. ALoita ihan pienillä jutuilla. Liiku vaikka puoli tuntia per päivä ja lue läksyjä toinen puoli tuntia jne...
Minäkin olen luuseri. Olen sinua neljä vuotta vanhempi naishenkilö. Peruskoulun jälkeen olen aloittanut kaksi eri koulua ja mitään en ole loppuun suorittanut. Häpeän sitä että olen epäonnistunut näin. Nyt olen ollut jo yli neljä kuukautta työttömänä kun en saa aikaiseksi hankkia uutta työpaikkaa, viimeksi kun jäin viime vuonna työttömäksi olin sitä puoli vuotta. Tiedän, että minulla on ollut sosiaalisten tilanteiden pelkoa jo varmaan kymmenen vuotta, ja vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut tajuamaan, että ehkä siihen tarvitaan jotain apua kun en saa mitään aikaiseksi ja olen ollut mieli maassa jo puolitoista vuotta. Puhelimella soittaminen jännittää ja se vasta jännittääkin, kun alkavat työnantajat sitten kyselemään, että miksikä olen ollut näin pitkään työttömänä. Viime vuonna eräs kysyi, että onko joku syy siihen miksi olen ollut niin pitkään työttömänä ja siihen sitten änkytin että "ei ole mitään syytä." Eikä luonnollisesti toista kertaa soittanut, olenhan saamaton luuseri. En kai minä kehtaa sanoa, että olen tällainen hermostunut hiirulainen ja pelkuri joka ei uskalla töitä hakea. Enkä muuten uskalla lääkärillekään mennä, kun siellä kuitenkin sanovat, että "eipä tässä oikeastaan mitään ongelmia ole. Ota itseäsi niskasta kiinni ja reippaasti ja rohkeasti vaan uusiin tilanteisiin." Elämä pilalla.
En minäkään mielestäni ole masentunut vaikka mieli onkin ollut kohtalaisen maassa jo niin kauan, nytkin on ollut taas pari oikein hyvää päivää. Tulevaisuutta en pahemmin ajattele kun tuntuu, että epäonnistuu kuitenkin. Onneksi sisko on onnistunut paremmin kuin minä niin ei ole perheessä kahta häpeäpilkkua. Se on kyllä varma juttu, että kun ei ole kavereita (kuten minullakaan ei), niin on aika vaikea edetä elämässä mihinkään, sitä vaan jumittuu paikalleen eikä ikinä edes käy missään.
Hyvä että vastasit. Helpottaa jostain syystä kun kuulee ettei ole ainut luuseri maailmassa...
Itsekkin olen naispuolinen. En kärsi varsinaisesti sosiaalisten tilanteiden kammosta, mutta olen kova jännittämään enkä mielellään puhu ihmisille. Häpeän myös ulkonäköäni paljon ja ulkona käyminen on aika inhottavaa puuhaa.
Kavereita minulla ei ole, tosin yksi nettituttu on ollut monta vuotta. En ole sosiaalinen joten ei se ole varsinaisesti ongelma, mutta olen myös huomannut ettei ulos osaa lähteä yksin.
Hehe, itse olen vanhin perheen lapsista ja pitäisi onnistua elämässä jotenkuten... Itse vähän epäilen että juon itseni hengiltä ennen 20. ikävuotta.
Jos haluaisit jutella enemmän vaikka sähköpostin kautta niin pistä mailia:
valkoinenjanis miukumauku wippies piste fi (yhteen ja miukumauku=@ ja piste=.)
psykologista taistelua itsesi kanssa ja myös fyysistä, jos meinaat laihduttaa. Voit onnistua jos tarpeeksi sitä tahdot ja tahdot "valaistua." Kokeilepa olla mukava perheellesi niin huomaat, että itsellesikin tulee hyvä mieli. Sitten vaan soveltamaan mukavaa persoonaa muille ihmisille.