Minulla yksi lapsi, temperamenttinen poika, olen yksinhuoltaja mutta lapsen isä ja minä teemme edelleen tiimityötä poikamme elämässä.
Tänään, kun vein pojan nukkumaan, poika tokaisi yhtäkkiä: "Äiti, mikset hali minua koskaan?"
Eka ajatus oli, että halinpas tietysti miten kummallinen kysymys mutta sitten mietin, että mitä poika loppujenlopuksi tarkoitti. Tajusin, että tänään en ole "ehtinyt" pitää poikaa tarpeeksi lähelläni, tänään niinkuin vastaavina muinakin päivinä kun läheisyys on jäänyt iltasadun lukemiseen. Siis en tarkoita normaalia yhdessäoloa tarhapäivän jälkeen vaan kiireetöntä keskustelua, sylittelyä jne. Kylläpä tuli paha mieli. Illan ajan tässä pohtinut itseäni äitinä ja tullut siihen tulokseen, että olen ns. etäinen äiti.. Todella masentavaa. Poikani katsoo tv:tä aivan liikaa, ulkoillessakin olen istunut penkillä kelloa vilkuillen, että koska pääsee kotiin kahville sen sijaan että olisin pelannut pojan kanssa vaikka pallolla. Jämäkkyys puuttuu tätänykyä minulta täysin ja 3 vuotiaan kanssa sitä jo olisi tarvinnut ajat sitten. Annetaan periksi, kun ei jaksa kuunnella kitinää ja huutoa.. Poika tekee jotain kiellettyä tai ei noudata käskyä tai pyyntöä; ensimmäinen reaktio on uhkailu ja vihanen komentelu.Enkä edes vaivaudu selittämään mikä meni vikaan jälkeen päin. Minulta kurinpidon johdonmukaisuus hukassa. Ja kärsivällisyys.
Elämämme on kuitenkin säännöllistä rytmeiltään, nukkumaan menot ja hampaiden pesut, heräämiset ja ruokailut ulkoilut.. Mutta minä en ole läsnä! Välillä tuntuu, että olen kuin tehtävää suorittava kone!
Voi vattu, että masentaa.
Vaistosin pojasta tänään surullisuuden iltasadun jälkeen. Minä en halua olla äiti jota ei kiinnosta lapsensa elämä.
Nyt vain haluaisin tietää syyt tähän käytökseeni, mikä minussa on vikana etten osaa helliä lastani vaikka rakastan häntä. Miksi en osaa olla hänen kanssaan luonnollisesti.. Poikani vaistoaa sen ja tietää mistä narusta vetää, hän on takertuvainen, ainoastaan äiti kelpaa tätänykyä oli kyse mistä isosta tai pienestä asiasta tahansa ja minä huokaisen alistuneesti ja teen mitä poika haluaa vain, ettei nousisi kolmas maailman sota.
Näin ei ole ollut aina.. On ollut aika kun mielestäni olen ollut hyvä äiti. Alitajuntaisesti koitan saada poikaani koko ajan itsenäistymään, mitä enemmän yritän tätä luonnotonta projektia 3 vuotiaaseen joka siihen ei ole valmis(eikä näin tarvitse olla moniin aikoihin), sitä varmemmin lapsi takertuu.
Sekavaa tekstiä, uskon että lähden korjaamaan käytöstäni, elämäntapaamme ja kuuntelemaan itseäni enemmän.. Tuntuu, että äityiden rooliin kasvaminen on jämähtänyt.. Mutta miten eteenpäin?
Lupasin, etten olisi virheetön äiti mutta ajattelin, että olisin voinut luoda tasapainoisemman ilmapiirin, enkä sitä todellakaan ole nyt saavuttanut.
Aargh olen huono äiti
voikurjuus
4456
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Iloitse siitä, että sinulla on niin kehittynyt ja fiksu lapsi, että hän osaa pyytää sinulta, mitä kokee tarvitsevansa! Tuohan on aivan loistavaa! Poika luottaa sinuun ja hänellä on kokemus läheisyydestä, kun hän uskaltaa pyytää sitä vielä lisää. Jos lapsesi ei olisi saanut kokonaisuudessaan riittävästi läheisyyttä, niin miten hän ymmärtäisi edes kaivata sitä ja ilmoittaa tarpeensa suusanallisesti?! Nyt vain otat pyynnön tosissasi ja järjestät lisää läheisyyttä ja kiireetöntä läsnäoloa ilman kelloa lisää. Sitähän meistä jokainen joutuu opettelemaan. Mullakin on kovat odotukset äitiyttäni kohtaan, ja haluan esimerkiksi hoitaa lapseni itse niin kauan kuin rahat riittää. En pysty siltikään aina olemaan läsnäoleva ja hyväntuulinen äiti saati että pitäisin tyttäriäni riittävästi sylissä. Joskus yön pimeinä tunteita ja huonon päivän jälkeen on käynyt mielessä, että olisikohan noilla lapsilla parempi vieraan hoidossa kuin tämmöisen ämmän seurassa. Mutta sitten taas pitää kerätä itsensä ja olla hieman parempi äiti. Jos sä olisit huono ja piittaamaton äiti, niin et tajuaisi kantaa huolta siitä, että saako lapsesi riittävästi rakkautta. Pohdintasi kuulostaa juuri siltä, että välität lapsesi tunteista. Jos et ole onnistunut olemaan huippuluokan äiti, niin varmasti olet pirun lähellä. ;)
Virheetöntä äitiä ei olekaan. Eikä tule. Itsekin koen välillä huonoa omaatuntoa poikani hoidosta vaikkei olekaan mitään sellasta puutetta ja läheisyyttä jne hän saa tarpeekseen. Silti sitä murehtii kun menee joskus hermot jne ja täytyy skarpata muistaa se että kaikilla on omat virheensä. 4v onneksi osaa kertoa mitä toivoisi enemmän ja mikä tuntuu kurjalle.
yhtään huonolta äidiltä, päinvastoin. Todella hyvin osaat myös pohtia omaa äitiyttäsi ja jaksamistasi. Et ole kuule ainoa äiti, joka ei jaksa koko aikaa 100% olla ja leikkiä lapsen kanssa. Eikä tarvitsekaan. Noita kahdenkeskisiä "hellittelyhetkiä" voisit ehkä kuitenkin lisätä, kun poika niitä kaipaa. Jos esim. ottaisitte tavaksi lukea sadun päivälläkin sylikkäin tms? Tuohon periksiantamiseen ja siihen ettet jaksa riidellä pojan kanssa, sitä kannattaisi kyllä yrittää myös kehittää. Kohta olet pulassa, jos rajoja ei ole. Kun luin tekstiäsi, minulle tuli vähän sellainen olo, että voisitko olla hieman masentunut? Onko sinulla itsellä elämässä ilon aiheita (siis poikaasi lukuunottamatta)?
ja riippuu siitä, mihin vertaa. Vertailu on yleensä turhaa ja turhauttavaa, koska kaikki ihmiset ovat erilaisia. Mutta kun kerran itse huomaat olevasi poissaoleva äiti, niin ryhdy toimeen tilanteen muuttamiseksi. Opettele olemaan luontevasti lapsesi kanssa ikään kuin opettelisit mitä tahansa muuta asiaa. Käytä aikaa, keskity, tee vaikka muistiinpanoja. Kuuntele lastasi. Näin keväällä ja kesällä kannattaa olla lapsen kanssa ulkona mahdollisimman paljon. Luonto on täynnä ihmeitä, jotka lapsen kanssa näkee uusin silmin. Lapsenkin on helpompi liikkua, kun ei ole päällä paksuja toppavaatteita. Kävelkää metsässä ja tehkää havaintoja. Hiekkalaatikolla ja television ääressä istuminen ei riitä lapselle, vaan hän kaipaa monipuolista liikuntaa raikkaassa ulkoilmassa. Se tekee takuulla hyvää sinullekin. Lapsesi on vielä niin pieni, että kaikki on mahdollista. Kymmenen vuoden kuluttua asia on aivan toinen. "Ellemme muuta suuntaa, joudumme sinne, minne olemme menossa."