Tää ei oo todellista

Mielestäni sinun kannattaa rohkeasti ottaa asia puheeksi. Oletko varma, että mies edes tietää tunteistasi ja haluistasi sitoutua? Jos puhut jo nyt kamojen pakkaamisesta, et voi puhumalla enää mitään hävitä. Eikä mielestäni puhumatta ainakana kannata lähteä, anna miehellesi edes mahdollisuus kertoa omista tunteistaan. Jos hän ei halua kihloihin ja myöhemmin naimisiin, niin miksi ei? Suvun mielipide ei kyllä ole mielestäni pätevä syy olla menemättä naimisiin. Ei se heidän liittonsa ole. Jos olette jo 5 vuotta seurustellut ja omistatte talon, niin kyllä siinä toisen jo sen verran hyvin tuntee, että pitäisi pystyä päättämään haluaako sitoutua toisen kanssa loppuelämäkseen. Voihan olla, että olet vain asettanut päähäsi noita ideoita, ettetkö muka kelpaisi miehellesi. Jos anoppi ei sinusta pidä, niin se on hänen ongelmansa! Mutta jos mies tosiaan ei halua sen paremmin enää sitoutua, eikä näe tulevaisuutta kanssasi, niin sitten sinun on parempi kenties ilman häntä. Mikäli haaveilet avioliitosta ja lapsista, etkä sitä hänen kanssaa voi saada ja olet siitä varma, niin sitten ehkä voit jo pakatakin ne kamat ja jatkaa elämääsi! Mutta ei kannata hätiköidä, ennen kuin olet selvittänyt asiat ja tunteesi miehesi kanssa. Kuulostat siltä, ettet siinä enää mitään hävitäkään voi... Tsemppiä ja voimia sulle! Arinkoista kevään jatkoa!:)

Siirsin viestin toisesta osiosta myös tähän,koska vastaukseni sopii myös sinulle. On ikävää naisena odotella,että se viimeinenkin askel tehtäisiin.Vallankin,kun itse ei tahtoisi "painostaa". Sellainen kiltti odottelu alkaa kyllä syömään sisintä vuosien jälkeen.Mahdollisesti alkaa omanarvontuntokin kärsiä,kun ei vaimoksi kelpaa.Kaikenlaisia lieveilmiöitä saattaa myös pikkuhiljaa ilmetä vaimokkeen käytöksessä,koska odottavan aika on pitkää tunnetusti. Mikäli sitä avioitumista vain yksin odottaa suhteessa niin hyväähän se ei tee kenellekään. Ihmettelen suuresti tätä ilmiötä,yhdessä asutaan,kihloissa ollaan,rakastetaan,jopa vanhuuteen asti nähdään tulevaisuutta mutta sitä tärkeätä askelta ei sitten olekaan uskallusta astua.Tehdä siitä rakkaastaan kunniallinen nainen avioliiton kautta.

Tämä nyt voi olla tyhmä kysymys, ehkä ymmärsin väärin, mutta siis, te omistatte jo talon yhdessä? Sehän on todella todella iso sitoumus, ostaa kiinteistö yhdessä. Miten uskalsitte siihen ryhtyä, jos vain "seukkaillaan"?

Ainoa ihminen, joka voi sinulle vastata, on se mies, jonka kanssa asut. Hän tietää, haluaako hän naimisiin kanssasi ja milloin. Hän tietää, haluaako hän lapsia kanssasi. Kerro omat toiveesi. Anna miehelle miettimisaikaa ja palaa asiaan. Puolen vuoden kuluttua, tiedät, syvennättekö suhteenne vai lähdetkö suhteesta.

"Meillä ei ole mitään puhetta tulevaisuudesta." "Pidin kyllä ihan itsestään selvyytenä, että kihlaudumme ja voimme saada yhteisen lapsen ja jne." Nämä kommentit osoittavat, miten olet itse suhteessanne edennyt. Et kai voi noin vain olettaa, että mies automaattisesti jakaisi samat arvot ja tulevaisuudensuunnitelmat kanssasi? Kyllä noin tärkeistä asioista pitäisi puhua. Mieluummin jo ajoissa, mutta tietysti mieluummin myöhään kuin ei milloinkaan! Itse tein jo heti suhteen alussa tehnyt selväksi, mitkä ovat minun tulevaisuudensuunnitelmani ja tavoitteeni, eli sen että haluaisin ennenpitkää naimisiin ja lapsia. Tietenkin korostaen, että ne ovat pitkän tähtäimen suunnitelmia, eikä niin, että heti ekoilla treffeillä takertuisin kiinni ja karkottaisin miehen tiehensä. Jos mies ei jaa näitä suunnitelmia kanssani, niin on mielestäni turha edes harkita pitkäaikaista suhdetta. Eli nyt kissa pöydälle ja asia selväksi! Jutelkaa aiheesta asiallisesti. Älä hermostu ja pura mieheen turhautumistasi, vaan ilmaise tunteesi ja huolenaiheesi, ja anna hänelle mahdollisuus kertoa omat mielipiteensä. Anna hänelle keskustelun jälkeen myös tarpeeksi aikaa sulatella asiaa, ja palata siihen hieman myöhemmin.

Sama tuli mieleen kuin edellisille vastaajille: miksi et itse puhu? Kyllä se mies varmaan on sinuun sitoutunut, jos teillä kerran on yhteinen talo. Monille pareille yhteisen asunnon ostaminen on nykypäivänä iso sitoutumisen merkki. Me ainakin aika pian suhteen alussa puhuimme siitä, mitä ajatuksia meilläon mahdollisista lapsista ja naimisiinmenosta. Kumpikin on ilmaissut omat toiveensa ja ajatuksensa. Jos mies ei ota asioita puheeksi, ota itse. Anopin sanomisiin tuskin kannattaa kiinnittää liikaa huomiota. Itsestäänselvyytenä ei kannata naimisiinmenoa pitää, koska kaikki eivät mene naimisiin, vaikka olisivatkin sitoutuneita toisiinsa.

Miksi olet valinnut seurustelukumppaniksesi miehen, joka ei ole valmis ottamaan vastuuta sinusta ja lapsestasi ja sitoutumaan?

Eikös tuollaiset asiat puhuta seurustelun alkuvaiheessa selväksi, että mitä kumpikin elämältä haluaa? Sitähän seurustelu on: otetaan selvää, onko meillä samat sävelet ja suunnitelmat elämässä ja jos ei -> peli poikki ja uuden etsintään.

Jos taas mies on kertonut olevansa naimisiinmenijätyyppiä, ja kääntänyt takkinsa, on sekin syy päättää seurustelu, sillä tyyppiin ei selvästikään voi luottaa.

Minusta sinä olet vähän tyhmä, kun et ole selvittänyt asioita. Seurustelu on nimensä mukaisesti asioista keskustelemista! Hah... vaan etpä ole ainoa. Tässä maassa on monia naisia, jotka menevät vaaleenpunaset lasit päällä avoliittoon ja kuvittelevat mielessään, että kosinta tulee kuin apteekin hyllyltä ennen pitkää.

Itse en tyttöystävääni edes suostunut ottamaan saman katon alle asumaan, ennen kuin oli papin aamen kuultu ja tahdot sanottu. Meikäpoika kun ei roikota ihmisiä epävarmuudessa.

Onneksi ei ole tuollaisia paineita sillä jo minun ja avomieheni suhteen alkukuukausina tuli selväksi ettei kumpikaan meistä pidä avioliittoa tärkeänä emmekä oikeastaan ehkä koskaan mene naimisiin. Ei se merkitse meille mitään.
Ongelma onkin sukulaiset, jotka sitä ei tunnu käsittävän. Tulee kommentteja:
"Tehän olette olleet yhdessä jo kuutisen vuotta, miksette mene jo naimisiin?"
Mitä tarvetta mennä naimisiin, jos se ei meille merkitse mitään?
Ja silti tunnen että olemme sitoutuneet toisiimme. Me rakastamme toisiamme, luotamme toisiimme ja pidämme toisistamme huolta. Me jaamme toistemme ilot ja surut.

Mutta sinun kannattaisi puhua avokkisi kanssa. Kerro hänelle oma kantasi ja kysy häneltä mitä mieltä hän on. Teillä on kuitenkin pitkä suhde ja kaikkea ei ihan heti kannata heittää hukakan. Onnea yritykseen!

Hei siellä. :) Tässä meidän tarinamme, toivottavasti antaa toivoa sinne päin...

Olemme olleet avoliitossa 7 vuotta, seurustelleet 8v. Aika ajoin oli tietenkin puhetta tulevaisuuden rakentamisesta; lapsista, kihloihin ja naimisiin menosta. Myös minä tuskastuin välillä, koska puheistaan huolimatta mieheni ei siirtynyt sanoista tekoihin. Välillä hän jopa kertoi rehellisesti, ettei usko avioliittoon, miksei yhtä hyvin voisi olla yhdessä ilman mitään papereita. Ja jossain välissä hän tuskaili sitä, ettei olisi koskaan riittävän hyvä isäksi, eikä ehkä halua koskaan lapsia. Itse jo ehdin molemmat ajatukset kertaalleen hyväksyä.

Aikaa kuitenkin kului, ja pari viikkoa sitten hän kosi minua, kuulemma piiiiitkällisen suunnittelun jälkeen. Lisäksi saimme tietää, että odotamme esikoistamme. Sekä mieheni että minä olemme onnemme kukkuloilla, ja mieskin innoissaan kertoo kaikille että nyt on kaikki mennyt juuri niin kuin hän on suunnitellut. Ilmeisesti pitkälliset pohdinnat avioliiton ja lapsien merkityksestä tuottivat tulosta...

Jutelkaa asioista avoimesti, ja antakaa toistenne kasvaa ihmisinä. Siinä minun vinkkini... :) Iloista kevättä!