Käsittääkseni mielikuvilla on melko suuri asema ihmissuhteiden syntymisessä, ylläpitämisessä ja päättymisessä.
Ennen varsinaisen ihmissuhteen (esim. joko kaveri- työkaveri- tai parisuhteen) syntymistä molemmilla osapuolilla on tietynlainen ennakkokäsitys toisistaan. Molemmat arvioivat toisiaan monella eri tasoilla, kuten ulkonäön, käyttäytymisen, ilme- ja elekielen sekä luonteenpiirteiden perusteella. Jotta ihmissuhde voisi syntyä, ennakkoarvioinnin tuloksen täytyy olla myönteinen. Harva viihtyy esimerkiksi sellaisen ihmisen seurassa, jonka arvomaailma on samanlainen kuin itsellä mutta vaikkapa temperamenttiominaisuudet tai käyttäytymistavat ovat täysin erilaisia. Mielestäni huomionarvoista on se, että ennen ihmissuhteen syntymistä muodostettu ennakkokäsitys saattaa perustua suuriltakin osiin pelkkiin mielikuviin. Eihän toisen luonteenpiirteistä loppujen lopuksi voi päätellä paljoakaan, ennen kuin keskustelee kyseessä olevan ihmisen kanssa, eikä lyhyen ajanjakson perusteella voi tehdä pitkälle ulottuvia päätelmiä kenenkään pysyvistä käyttäytymistyyleistä. Myöskään ulkonäkö ei aina kerro totuutta ihmisen sisäisestä maailmasta, vaikka jokainen tietysti aina viestittää ulkonäöllään jotain, halusipa hän sitä itse tai ei.
Ihmissuhdetta ylläpidettäessä mielikuvat ovat yhä mukana vuorovaikutuksessa, vaikka niiden rooli onkin erilainen. Molemmilla suhteen osapuolilla on käsitys ensinnäkin siitä, millainen ihmissuhde on kyseessä. Suhteen osapuolet ovat muodostaneet omat käsityksensä esimerkiksi siitä, millaisia asioita toiselle voi kertoa, miten usein he tapaavat toisensa ja miten suhde tulee kehittymään tulevaisuudessa. Tällaiset asiat tulevat esille usein vasta silloin, jos/kun käy ilmi, että molemmilla on ollut erilainen mielikuva suhteen laadusta tai intensiteetistä. Toiseksi ihmissuhteessa vaikuttaa molempien osapuolten aikaisemmat ihmissuhdekokemukset. Jokainen muodostaa aikaisemmista ihmissuhteistaan tietynlaisia malleja ja stereotypioita, jotka toisinaan auttavat uusien suhteiden solmimisessa, toisinaan estävät ja haittaavat uusiin ihmisiin tutustumista. Kun ihmissuhde sitten on toiminnassa, osapuolet eivät aina osaa ottaa huomioon aikaisempien kokemustensa vaikutusta, vaan saattavat käyttäytyä nykyisessä ihmissuhteessaan jonkin aikaisemman, haitallisen käyttäytymismallin perusteella. Käsittääkseni ihmiset kuitenkin melko harvoin puhuvat niistä oletuksistaan, jotka he ovat muodostaneet aikaisemmista ihmissuhteistaan, tai varsinkaan avoimesti vertaavat nykyistä ihmissuhdettaan edellisiin. Myöskään nykyisen ihmissuhteen rajoista keskustellaan käsittääkseni vain harvoin, etenkin jos kyseessä EI ole parisuhde. (Kertokaa, jos olette eri mieltä.) Kutsuisin myös näitä ihmissuhteiden aikaisia oletuksia mielikuviksi, sillä eiväthän ne läheskään aina perustu todellisuuteen.
Jos ihmissuhde päättyy, mielikuvat ovat jälleen mukana kuviossa. Paljon riippuu tietysti siitä, millä tavoin suhde loppuu ja millainen ihmissuhde on kyseessä. Osa suhteista (esim. puhdas työsuhde) loppuu ikään kuin luonnollisesti ja huomaamatta siinä vaiheessa, kun kumpikaan osapuoli ei enää tapaa toisiaan pakon sanelemana. Osa ihmissuhteista taas lopetetaan erillisellä päätöksellä. Päätös voi olla suhteen laadusta riippuen joko yksimielinen tai ei-yksimielinen, ja se saattaa saada aikaan niin helpotusta, iloa tai kiitollisuutta kuin surua, vihaa ja kaunaakin. Väittäisin, että suhteen loppuessa osapuolilla on harvoin samanlaiset mielikuvat niin suhteen menneisyydestä kuin sen lopettamisprosessistakaan. Oletko koskaan edes selvittänyt, miksi jokin tietty ihmissuhteesi on vastapuolen näkökulmasta katsottuna loppunut? Tai jos olet, uskotko vastapuolen kertomuksen sellaisenaan? Väittäisin, että monien käsitykset ihmissuhteiden loppuvaiheista perustuvat usein pelkkään spekulaatioon.
Jos mielikuvilla olisi oikeasti näin iso vaikutus ihmissuhteissamme, miten niiden aiheuttaman suoranaisen haitan voisi ottaa huomioon? Entä miten mielikuvia voisi käyttää hyödyksi ihmissuhteissa? Milloin on hyötyä siitä, että suhteen osapuolilla on erilaiset käsitykset käsillä olevasta ihmissuhteesta tai sen loppumisesta? Miten puolestaan voisi antaa potentiaaliselle suhteen vastapuolelle mahdollisimman myönteisiä mielikuvia itsestään ja tulevaisuudessa (mahdollisesti) syntyvästä ihmissuhteesta?
Ennen varsinaisen ihmissuhteen (esim. joko kaveri- työkaveri- tai parisuhteen) syntymistä molemmilla osapuolilla on tietynlainen ennakkokäsitys toisistaan. Molemmat arvioivat toisiaan monella eri tasoilla, kuten ulkonäön, käyttäytymisen, ilme- ja elekielen sekä luonteenpiirteiden perusteella. Jotta ihmissuhde voisi syntyä, ennakkoarvioinnin tuloksen täytyy olla myönteinen. Harva viihtyy esimerkiksi sellaisen ihmisen seurassa, jonka arvomaailma on samanlainen kuin itsellä mutta vaikkapa temperamenttiominaisuudet tai käyttäytymistavat ovat täysin erilaisia. Mielestäni huomionarvoista on se, että ennen ihmissuhteen syntymistä muodostettu ennakkokäsitys saattaa perustua suuriltakin osiin pelkkiin mielikuviin. Eihän toisen luonteenpiirteistä loppujen lopuksi voi päätellä paljoakaan, ennen kuin keskustelee kyseessä olevan ihmisen kanssa, eikä lyhyen ajanjakson perusteella voi tehdä pitkälle ulottuvia päätelmiä kenenkään pysyvistä käyttäytymistyyleistä. Myöskään ulkonäkö ei aina kerro totuutta ihmisen sisäisestä maailmasta, vaikka jokainen tietysti aina viestittää ulkonäöllään jotain, halusipa hän sitä itse tai ei.
Ihmissuhdetta ylläpidettäessä mielikuvat ovat yhä mukana vuorovaikutuksessa, vaikka niiden rooli onkin erilainen. Molemmilla suhteen osapuolilla on käsitys ensinnäkin siitä, millainen ihmissuhde on kyseessä. Suhteen osapuolet ovat muodostaneet omat käsityksensä esimerkiksi siitä, millaisia asioita toiselle voi kertoa, miten usein he tapaavat toisensa ja miten suhde tulee kehittymään tulevaisuudessa. Tällaiset asiat tulevat esille usein vasta silloin, jos/kun käy ilmi, että molemmilla on ollut erilainen mielikuva suhteen laadusta tai intensiteetistä. Toiseksi ihmissuhteessa vaikuttaa molempien osapuolten aikaisemmat ihmissuhdekokemukset. Jokainen muodostaa aikaisemmista ihmissuhteistaan tietynlaisia malleja ja stereotypioita, jotka toisinaan auttavat uusien suhteiden solmimisessa, toisinaan estävät ja haittaavat uusiin ihmisiin tutustumista. Kun ihmissuhde sitten on toiminnassa, osapuolet eivät aina osaa ottaa huomioon aikaisempien kokemustensa vaikutusta, vaan saattavat käyttäytyä nykyisessä ihmissuhteessaan jonkin aikaisemman, haitallisen käyttäytymismallin perusteella. Käsittääkseni ihmiset kuitenkin melko harvoin puhuvat niistä oletuksistaan, jotka he ovat muodostaneet aikaisemmista ihmissuhteistaan, tai varsinkaan avoimesti vertaavat nykyistä ihmissuhdettaan edellisiin. Myöskään nykyisen ihmissuhteen rajoista keskustellaan käsittääkseni vain harvoin, etenkin jos kyseessä EI ole parisuhde. (Kertokaa, jos olette eri mieltä.) Kutsuisin myös näitä ihmissuhteiden aikaisia oletuksia mielikuviksi, sillä eiväthän ne läheskään aina perustu todellisuuteen.
Jos ihmissuhde päättyy, mielikuvat ovat jälleen mukana kuviossa. Paljon riippuu tietysti siitä, millä tavoin suhde loppuu ja millainen ihmissuhde on kyseessä. Osa suhteista (esim. puhdas työsuhde) loppuu ikään kuin luonnollisesti ja huomaamatta siinä vaiheessa, kun kumpikaan osapuoli ei enää tapaa toisiaan pakon sanelemana. Osa ihmissuhteista taas lopetetaan erillisellä päätöksellä. Päätös voi olla suhteen laadusta riippuen joko yksimielinen tai ei-yksimielinen, ja se saattaa saada aikaan niin helpotusta, iloa tai kiitollisuutta kuin surua, vihaa ja kaunaakin. Väittäisin, että suhteen loppuessa osapuolilla on harvoin samanlaiset mielikuvat niin suhteen menneisyydestä kuin sen lopettamisprosessistakaan. Oletko koskaan edes selvittänyt, miksi jokin tietty ihmissuhteesi on vastapuolen näkökulmasta katsottuna loppunut? Tai jos olet, uskotko vastapuolen kertomuksen sellaisenaan? Väittäisin, että monien käsitykset ihmissuhteiden loppuvaiheista perustuvat usein pelkkään spekulaatioon.
Jos mielikuvilla olisi oikeasti näin iso vaikutus ihmissuhteissamme, miten niiden aiheuttaman suoranaisen haitan voisi ottaa huomioon? Entä miten mielikuvia voisi käyttää hyödyksi ihmissuhteissa? Milloin on hyötyä siitä, että suhteen osapuolilla on erilaiset käsitykset käsillä olevasta ihmissuhteesta tai sen loppumisesta? Miten puolestaan voisi antaa potentiaaliselle suhteen vastapuolelle mahdollisimman myönteisiä mielikuvia itsestään ja tulevaisuudessa (mahdollisesti) syntyvästä ihmissuhteesta?
Vastaukset 23
Vanhimmat
Annan oman näkökulmani, kun kysyit. Ensinnäkin tunnut suhtautuvan hieman laskelmoivasti ihmisten kohtaamiseen, joka yleensä on mielestäni enemmän sattuman kauppaa kuin tietoista hakeutumista tiettyjä "itselle sopivia" piirteitä omaavien ihmisten pariin. Itse en ainakaan ystävyyssuhteissani ole tietoisesti hakeutunut tietyntyylisten ihmisten pariin. Itse asiassa useat ystävistäni ovat temperamentiltaan minusta täysin poikkeavia, ja tämä on elämäni yksi suurimmista rikkauksista. Ehkäpä ihmisistä saa myös enemmän, kun ei odota heidän vastaavan itseään. Hiljaisuus voi puhjeta puheeksi, ja vilkas puhe hiljaisuudeksi.
Toiseksi kummastuttaa näkemyksesi ihmissuhteiden lopettamisesta. Etenkin, jos tarkoitat ihmissuhteilla myös ystävyyssuhteita, jotka mielestäni harvoin tietoisesti lopetetaan. Ne usein enemmínkin hiljalleen hiipuvat. Tai näin ainakin kohdallani.
Älä laskelmoi ja pohdi liikaa. Suhtaudu ennakkoluulottomammin itseesi, ja sitä kautta se onnistuu suhteessa muihinkin. Nauti ihmisten erilaisuudesta!
Ihan aluksi aloin epäillä, oletko koskaan edes ollut yksinäinen. Jos olisit joskus ollut yksinäinen, tuskin väittäisit että ihmisten kohtaaminen on "sattuman kauppaa". Kun on tarpeeksi kauan ja turhaan uskonut siihen, että "sattuma" vielä joskus lievittäisi yksinäisyyttä, alkaa kyllä ihan varmasti lopulta tehdä mieli ottaa ohjat omiin käsiinsä.
Oletkohan koskaan kuullut Albert Einsteinin lausahdusta, jonka mukaan saman asian toistaminen ongelmatilanteessa ei ole järkevää:
"Insanity: doing the same thing over and over again and expecting different results."
Tarkoitan tällä siis sitä, että jos "sattuma" ei auta ystävien löytämisessä, on turha odotella koko elämänsä pelkästään sattuman varassa piilotellen. Näin ollen jälkikäteen suoritettu pohdinta – ja jopa laskelmointi – on tässä tilanteessa nähdäkseni ainoastaan järkevää. Itsekin olen sitä mieltä, että nimenomaan ihmisiä tavatessa ja heihin tutustuttaessa kannattaa pohdinnat jättää vähemmälle. Jos kuitenkin tapaamiset eivät oikein onnistu, jälkikäteen suoritettu pohtiminen on mielestäni ensimmäinen askel ratkaisuun.
"Toiseksi kummastuttaa näkemyksesi ihmissuhteiden lopettamisesta. Etenkin, jos tarkoitat ihmissuhteilla myös ystävyyssuhteita, jotka mielestäni harvoin tietoisesti lopetetaan. Ne usein enemmínkin hiljalleen hiipuvat. Tai näin ainakin kohdallani."
Tarkoitin kaikkia ihmissuhteita. Mielestäni kaikissa ihmissuhteissa on pohjalla tietyt asiat – kiintymys, luottamus jne. – joiden määrä tai laatu vain vaihtelee suhteen luonteesta riippuen. Totta puhuen en kyllä voi ymmärtää ystävyyssuhteiden "hiipumista". Se johtuu ehkä siitä, että olen yksinäinen. En nimittäin koskaan anna ystävyyssuhteen "hiipua", ellei minulla ole siihen jotain hyvää syytä. Silloin se puolestaan ei enää ole hiipumista, vaan tietoista suhteen lopettamista. Esimerkiksi silloin, jos toinen toistuvasti kohtelee minua huonosti, lopetan ystävyyssuhteen, koska ansaitsen parempaa. Jos taas toinen osapuoli ei enää pidä yhteyttä minuun, vaikka itse pidän häneen, minun on vaikea kuvitella että toinen osapuoli ei tiedostaisi omaa käyttäytymistään. Jos hän ei halua tai uskalla suoraan sanoa, ettei enää halua pitää minuun yhteyttä (itselleni tämän sanominen ei olisi ongelma), en halua häntä siihen pakottaa. Yhteydenoton lopettaminen on siis mielestäni aina voimakas viesti, enkä usko että kukaan tekee sitä "vahingossa". Se, että puhuit ystävyyssuhteiden "hiipumisesta", sai minut jälleen epäilemään kokemustasi yksinäisyydestä. Jos olisit yksinäinen, et varmaankaan antaisi suhteidesi "hiipua", vai mitä? On tietysti mahdollista, että haluat neuvoa minua asiassa, josta sinulla ei ole kokemusta. Sitä en suosittelisi... :-D
En myöskään hakeudu vain tietynlaisten ihmisten seuraan. Ainoa kriteerini on, että viihdyn kyseisen ihmisen tai ihmisten seurassa. Tällä hetkellä myös minulla on tuttavia, jotka ovat hyvin erilaisia kuin minä. Kyse on kuitenkin useimmiten ihmisistä, jotka asuvat eri kaupungeissa tai maissa kuin minä, joten seuraksi asti heistä ei ole. Seuraavaksi minun on ilmeisesti alettava viettämään aikaa myös sellaisten ihmisen kanssa, joiden seurassa en oikeasti viihdy. Siinä on se ongelma, että tulen valtavan kateelliseksi niille, joilla oikeasti on mukavaa tuttavuuksiensa seurassa...
Näkökulmasi olisi jälleen erittäin tervetullut... ;-)
Tarkoitin oikeastaan jokseenkin samaa, mitä edellä oleva kirjoittaja. Ihmisiä ei valikoida ystäviksi, vaan he pikemminkin valikoituvat. Tähän valikoitumiseen eivät niinkään vaikuta kyseisten ihmisten todelliset ominaisuudet, vaan valikoijan omat ominaisuudet. Ihminen tosiaan saattaa kuvitella toisesta kaikenlaista pelkkien omien kokemustensa, pelkojensa jne. pohjalta. Joku on kateellinen vaikkapa jonkun ulkonäöstä ja yllättäin, itse asiaa tiedostamattaan, välttelee kyseistä ihmistä, koska pitää tätä kateellisena. Monta kertaa se, mitä vihaamme toisessa, sitä vihaamme eniten itsessämme. Tästä syystä ihmisiä ei etukäteen tai edes alkumetreillä kovin tietoisesti kannatakaan valikoida. Voi moni helmi jäädä löytymättä...
Tällä hetkellä minä en ole maailman yksinäisin ihminen. Se on kyllä totta. Mutta pitkälle juuri ehkä edellä mainitsemastani syystä... Eriävän mielipiteen vuoksi ei vasta-argumenttina voi ihmistä tuntematta kuitenkaan käyttää perustetta, että ethän tiedä, mistä puhut, sillä et ole yksinäinen. Ehkä juuri joskus kaivataankin "ei tällä hetkellä niin kovin yksinäisten" kokemuksia siitä, mikä yksinäisyyden voittamisessa heitä on auttanut.
Ystävyyden hiipumisella tarkoitan sitä, että olosuhteet vievät ihmiset eri suuntiin. Muutto kauas toisista, elämäntilanteen muuttuminen jne. saattavat harventaa tapaamisia ja siten myös suhteen tiiviyttä. Kun yhteydet ovat soittelu/s-posteiluasteella, suhde hiipuu, muttei välttämättä sammu. Tämä on mielestäni aivan luonnollista esim. koulu/opiskelu/työkaveruuksissa. Vai oletko sinä vielä tekemisissä kaikkien kouluaikaisten kavereidesi kanssa, kaikkien aiemmilta työpaikoilta saatujen tuttavien kanssa?
Nämä kaveruudet on synnyttänyt enemminkin kulloinen tilanne, tavallaan juuri se sattuma, josta mainitsin. Osa näistäkin suhteista on kuitenkin tiivistynyt hyvin läheisiksi. Ihmisiä tuovat yhteen erilaiset tilanteet, tapahtumat jne. Itse olen kohdannut monta sellaista ihmistä, joiden seurassa en olisi, jos kaveruuden syntyminen olisi perustunut puhtaaseen valintaan. Ja usein juuri alkuun ärsyttäneistä ihmisistä onkin yllättäin tullut ehkä kaikkein läheisimpiä. Ehkä juuri jonkinlainen tuttuus ihmisissä on saattanut ärsyttää.
Ei ihmissuhteita tai toisia ihmisiä mielestäni kannata jauhaa ja jauhaa, kunnes niistä on kaikki maku poissa. Liikaa analysoimatta ja odottamatta hyvää tulee. Odota aina hyvää, mutta älä kuvittele, että se aina tulisi :) Se on mielestäni hyvä tapa lähestyä ihmisiä. Ihmisiähän me vaan ollaan, ei mitään sen eriskummallisempaa.. :)
Tarkoitin samaa mitä alla oleva kirjoittaja. Tämä tulikin tähän väliin.. :)
Kiitokset vastauksestasi.
Huomaan, että meillä on hyvin erilaiset käsitykset siitä, mitkä tekijät eniten vaikuttavat omaan elämäämme. Sinulla on (ainakin ihmissuhteisiin liittyen) niin sanottu ulkoinen kontrollikäsitys, jonka mukaan pidät olosuhteita, sattumaa ym. ulkoisia tekijöitä ratkaisevampina kuin omia valintojasi. Itselleni on hyvin tärkeää lähestyä elämääni niin sanotun sisäisen kontrollikäsityksen näkökulmasta, jonka mukaan omilla valinnoillani ja teoillani on elämässäni enemmän merkitystä kuin ulkoisilla seikoilla. (Lisätietoa: http://en.wikipedia.org/wiki/Locus_of_control)
"Eriävän mielipiteen vuoksi ei vasta-argumenttina voi ihmistä tuntematta kuitenkaan käyttää perustetta, että ethän tiedä, mistä puhut, sillä et ole yksinäinen. Ehkä juuri joskus kaivataankin "ei tällä hetkellä niin kovin yksinäisten" kokemuksia siitä, mikä yksinäisyyden voittamisessa heitä on auttanut."
Tämä on totta. Ongelma on nyt siinä, että olen "askelta pidemmällä" yksinäisyydessäni kuin sinä, joten neuvosi ei enää oikein tehoa. Esimerkiksi seuraava lainauksesi näyttää muotoilevan ikään kuin yleispätevän totuuden, joka ei omalla kohdallani ole tähän mennessä pitänyt paikkaansa.
"Ihmisiä tuovat yhteen erilaiset tilanteet, tapahtumat jne."
Omalla kohdallani suhteita siis syntyy aivan liian harvoin, vaikka tapaankin paljon ihmisiä, riippumatta siitä yritänkö varta vasten "luoda" edellytykset suhteen syntymiselle vai vain odotella niin kuin sinä. Olen todellakin ennemmin luottanut myös pelkkään sattumaan, mutta se ei tuota tulosta omalla kohdallani. Jos ihmissuhteet mielestäsi vain "syntyvät", minun on kai turha kysyä sinulta vinkkejä niiden synnyttämiseen? Voin kertoa taustatietona sen, että olen rohkeahko ja puhelias henkilö, joten tuntemattomien ihmisten kanssa jutteleminen ei tuota pienintäkään ongelmaa. Ongelma on siis jossain muualla. En myöskään ole niin sanotusti päällekäyvä, joten siitä ei voi olla kyse.
"Vai oletko sinä vielä tekemisissä kaikkien kouluaikaisten kavereidesi kanssa, kaikkien aiemmilta työpaikoilta saatujen tuttavien kanssa?"
Jälleen viestistäsi näkyy, ettei sinulla ole paljon kokemusta yksinäisenä olemisesta, koska oletat, että koulusta ja työpaikoilta automaattisesti "saa" tuttavia. Itselläni tosin on onneksi aina ollut muutamia harvoja tuttavia koulu- ja opiskeluympäristöissä. Väittäisin kuitenkin, että kynnys työkaverista tuttavaksi on iso, eikä sitä ylitetä odottelemalla. Tai ainakaan itselläni pelkkä odottelu ei ole tuottanut tulosta. Ja kyllä, olen yhä yhteydessä niihin ihmisiin, jotka ovat olleet minulle merkityksellisiä. Yhteydenpito on tietysti harventunut, mutta en kutsuisi näitä tapauksia ystävyyden hiipumiseksi.
"Itse olen kohdannut monta sellaista ihmistä, joiden seurassa en olisi, jos kaveruuden syntyminen olisi perustunut puhtaaseen valintaan. Ja usein juuri alkuun ärsyttäneistä ihmisistä onkin yllättäin tullut ehkä kaikkein läheisimpiä."
Toivottavasti et nyt takerru liikaa tähän valikointiin. Kuten aiemmassa viestissäni kirjoitin, minulla ei ole tapana valikoida ystäviä mitenkään liian tiuhan seulan avulla. Asiat, joista puhuin aivan ensimmäisessä viestissäni (temperamenttiominaisuudet, käyttäytymistavat) viittasivat todellakin vain ääritapauksiin. Kyse on tilanteista, joissa toisen seurassa tulee kerta kaikkiaan paha olo. Sitä paitsi minulla ei tässä vaiheessa ole edes varaa valikoida tuttavuuksiani kovin tarkasti.
"Ei ihmissuhteita tai toisia ihmisiä mielestäni kannata jauhaa ja jauhaa, kunnes niistä on kaikki maku poissa. Liikaa analysoimatta ja odottamatta hyvää tulee."
Ymmärsitköhän, mitä tarkoitin edellisellä viestilläni? Pähkinänkuoressa voisin toistaa asian vaikka näin: kun odottelu ja toivominen eivät yksinkertaisesti toimi, ns. "jauhaminen" on mielestäni ainoa ja järkevin tapa löytää asiaan uusi ratkaisu. Tässä näyttäisi kuitenkin olevan suurin eromme: sinulla pelkkä odottaminen ja "sattuma" ovat tuoneet tulosta, minulla eivät.
Ihmiset ovat erilaisia. Sehän on selvää. Itse olen temperamentiltani avoin, iloinen ja helposti "syttyvä". En ns. "jauha" ihmissuhdeasioita paljonkaan. Otan elämän enemmän sellaisena kuin se tulee. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että en elämässäni tekisi valintoja, kuten olit jo minut pelkän tekstin pohjalta psykologisoinut. No, onneksi itse en kuitenkaan tunnistanut itseäni "analyysistäsi". Olen nimittäin nimenomaisesti juuri valinnut elämänasenteeni. Joka päivä valitsen sen uudelleen, ja vieläpä tietoisesti. Voin valita, takerrunko toisten ihmisten pieniin virheisiin, takerrunko ajatukseen kaiken tuhoavista mielikuvista, vai heittäydynkö hetkeen ja annan mennä. Silloin kun tutustuu ihmisiin avoimin mielin, voi käydä myös ikävästi, mutta yhtä ikävästi saattaa käydä sille, joka vatvoo ja pohtii, koska hänkin yhtä lailla tekee sen omasta sokeasta näkökulmastaan, jonka sokeuttavat juuri nuo itsesikin mainitsemat omat kuvitelmasi ja odotuksesi.
Inhoan toisten, itselleni täysin tuntemattomien ihmisten analysointia, mutta kun harjoitat sitä itsekin täysin estottomasti, niin tässäpä omaa analyysiäni tilanteestasi. Näet "jauhamisen" ratkaisuna, muttet ole valmis ottamaan vastaan yhtään eriävää näkökulmaa. Olet yksin, mutta sinulle siis vinkkejä voivat antaa vain toiset yksinäiset, eivät he, jotka ovat omaan yksinäisyyteensä apua löytäneet. Ei ole ihme, ettei tilanteesi muutu. Kaipaat uutta näkökulmaa tilanteeseesi, mutta et ole valmis ottamaan vastaan toisen ihmisen näkökulmaa. Lienetkö sitten valmis ottamaan vastaan toista ihmistäkään?
Temperamentilleenhan ihminen ei mitään voi, mutta ajatuksilleen voi. Ja lisäksi itsehän juuri korostin, että erilaiset temperamentit ovat ainakin omassa elämässäni rikkaus. Ja ennen kaikkea enhän minäkään ole saanut ystäviä tai tuttavuuksia automaattisesti, toisin kuten kuvittelit. Ehei. Sattuma on se tilanne, jossa on mahdollisuus törmätä ihmisiin. Se voi olla kauppa, kirjasto jne. Sattumaa on myös se, kenen viereen satuit istumaan vaikkapa ensimmäisenä koulupäivänä. Mutta sattumaa ei ole se, että ihminen avaa suunsa näissä tilanteissa, ottaa toisen ihmisen vastaan ja antaa itsestään. Pelkästä odottamisesta en ole puhunut sanaakaan. Haluat vain tulkita sen niin. Jos toisia arvioi ja analysoi koko ajan mielessään, laittaa kuvittelemiaan sanoja tai ajatuksia heidän suuhunsa, usko tai älä, sellaisen ihmisen kanssa en itsekään haluaisi olla.
Olen itse aivan tavallisen näköinen, ehkäpä jopa keskivertoa rumempi, melko hiljainen ja toisinaan taas liian puhelias ja suorapuheinen, ihan tavallinen tyyppi. Mutta olen huomannut, että kun mielessäni näen toisen ihmisen kauniina tai hyvänä, hän myös sitä on. Jos sen sijaan haluan nähdä toisessa pahaa, sitä hän myös minulle on.
Ja vaikket onnistuisi ystävystymään tai sinulla ei ole sataa kaveria (ketä niin paljon edes tarvitsisi?), niin pidä itsestäsi ja siitä huolimatta myös muista. Sen ansaitset sinä. Itsensä hyväksyminen johtaa myös luottamuksellisiin suhteisiin toisten kanssa. Luottamuksellinen suhtautuminen toisiin, niihinkin, jotka eivät ole vielä paikalla, vielä ystäviäsi, johtaa taas itsensä hyväksymiseen. Hyvää kesää!
kirjoitus.
Veikkaan, että suurin osa mielikuvista on toiveajattelua. Esim.: itse arvostan toisessa ihmisessä älykkyyttä ja yritän miltein väkipakolla sovittaa sanaa "älykäs" uuteen tuttavaan. Jos ihminen osoittautuu (käsittääkseni) liian kauaksi älykkäästä, luovutan, mutta jos ihminen vaikuttaa osittain älykkäältä ja osittain ei niin älykkäältä, yritän pistää huomiota enemmän ihmisen älykkäisiin kommentteihin ja todistella itselleni: "katso nyt! tuohan on älykäs". Muuntelen totuutta hieman sen mukaan, miten haluaisin asian olevan.
Vaikutteita aimmista ihmisistä voi olla esim. se että uudella ihmisellä on hyvin samantyyppiset kasvonpiirteet kuin jollain aiemmalla tuntemallani. Siitä tulee sitten joko positiivinen/negatiivinen vaikutelma. Kamalinta on (tutkittu juttu), että ihminen ei tiedä miksi tällainen mielikuva tulee ja saattaa pitää sitä jopa "vaistona", vaikka oikeasti alitajunta on tarkoin rekisteröinyt ihmisten kasvot.
Minua pidetään jonkin verran älykkäänä, mutta onko sillä suurta merkitystä ihmissuhteissa? Arvostetaanko sitä oikeasti, vai onko sitä vain kiva vaatia mieheltä, kunnes eräänä päivänä törmätään oikeasti älykkääseen ihmiseen? Kuka haluaa väitellä miehen kanssa ja hävitä? Kuka haluaa miehen, joka haistaa manipuloinnin kilometrin päästä? Mitä iloa on miehestä, johon parhaat retoriset kikat, kuten jankutus, huuto ja kehäpäätelmät eivät tehoa? Älykäs ihminen on monesti täysin sietämätön kumppani tyhmiin tottuneelle, ymmärrän kyllä. Joskus olen jonkun naisen saanut olemalla älykäs, mutta naisen pitäminen ei älyllä onnistu. Idiootitkin ovat suositumpia pitkäaikaiskumppaneita. Varmaan tiedätte vanhan vitsin: "Ole vaan oma itsesi, kyllä sinusta joku kiinnostuu". Varmaan juu toimiikin hyvin, mutta kuka kiinnostuu, miksi kiinnostuu ja kuinka pitkäksi aikaa, onkin eri asia. Sitten sen jonkun pitäisi vielä edes hiukan kiinnostaa minua. Johan menee vaikeeksi. Valitettavasti se, mitä olen "ihan itse" kiinnostaa vain harvoja, yleensä vielä vääristä syistä, hyvin vähän aikaa. Olen kyllä ihan kiva persoonallisuus, mutta useimpien mielestä en täytä ennakko-odotuksia. Olen liian monimutkainen, monipuolinen, monitahoinen, vaikeaselkoinen, mahdoton manipuloitava, ärsyttävän nokkela, epämiellyttävän itsenäinen, raivostuttavan omapäinen, silmittömän yksilöllinen, häpeämättömän taiteellinen enkä sovi mihinkään sosiaalisesti hyväksyttävään miehen muottiin tai stereotyyppiin. Valitettavasti naisilla yleensä on jossain piilossa se piparimuotti, jolla jostakin äijästä tehdään tähti, toisesta sydän, kolmannesta tonttu, neljännestä rikkinäinen ja kippuraan palanut möykky. Suoraan sanottuna, minusta pitäisi suurin osa poistaa, jotta mahtuisin niihin muotteihin mitä tarjolla on. Siispä äly on lähinnä sosiaalinen rasite. Toisaalta, vaikka luultavasti olenkin ikuisesti onneton, ainakin osaan analysoida tilanteen paremmin kuin useimmat meistä. Loppupäätelmä? Varmin keino, millä älykäs ihminen kelpaa omana itsenään, on olla olematta oma itsensä. Sosiaalinen onni suodaan sille, joka pettää itsensä pahimmin. Todella masentava ajatus, siispä todennäköisesti tosi.
Sehän oli hyvä kirjoitus. Kaikki oleellinen pähkinänkuoressa.
Samantyyppisen kirjoituksen olisin voinut kirjoittaa vuosia sitten itsestäni ja miehistä. Silloin, kun olin vielä superhoikka uranainen.
Älykkäistä ihmisistähän on tehty paljon tutkimuksiakin. Yhdessä muistaakseni ihmeteltiin, kuinka oli mahdollista, etteivät he yleensä olleet taloudellisesti mainittavan menestyneitä ja julkkiksia heistä löytyi hyvin vähän. Monet superälykkäät olivat viettäneet hieman erakoitunutta matalaprofiilista keskivertoelämää. Viisasta vai ei, sen voi jokainen päätellä omasta näkökulmastaan.
Musta tuntuu, että sun sosiaalinen rajoitteesi on muu kuin äly... Ei pahalla :) Luulet itsestäsi liikoja ja sellaistahan ei siedä kukaan. Liian monimutkainen... kuulostat tekstin pohjalta ihan tavikselta. Ehkä olet saanut naisilta näpeillesi, mutta en minä siitä ole ainakaan tähän mennessä älyäni älynnyt syyttää... Älyä on myös se, et osaa käyttää sitä... vaikka sitten vain saadakseen naista.
Mukavaa onnetonta loppuelämää sulle, mut hei, osaathan ainakin analysoida sen... Tosin sori, etten osta tuota harhaasi.
Viestisi sai aikaan muutamia hajanaisia ajatuksia...
"Kuka haluaa väitellä miehen kanssa ja hävitä?"
Olen havainnut, että ihmiset väittelevät toistensa kanssa eri syistä. Osa pitää väittelystä siksi, että niiden voittamisella voi todistaa olevansa älykäs ja siten kohottaa omaa asemaansa muiden silmissä. Näiden ihmisten mielestä väittelyä harrastetaan nimenomaan voittamisen vuoksi, ja väittelyn häviäminen on pienehkö sosiaalinen katastrofi. Tämän vuoksi he saattavat suhtautua väittelemiseen hieman nihkeästi ja jopa vältellä kaikenlaisia sanallisia otteluita viimeiseen asti.
Toiset ihmiset puolestaan pitävät väittelyistä sen vuoksi, että niiden avulla voi sekä oppia uusia asioita että tutustua vastapuolen ajatusmaailmaan. Näille ihmisille tärkeintä väittelyssä on aihe, josta on puhe. Väittelyn "häviäminen" ei ole ongelma, koska hävinnyt osapuoli oppii aina monia mielenkiintoisia asioita. En ole edes varma, voiko tässä yhteydessä käyttää sanaa "häviäminen", koska näille ihmisille väittelyssä on tärkeintä prosessi, ei sen lopputulos. Toisin sanoen nokkelat viimeiset sanat ovat plussaa, mutta niiden tarkoituksena ei ole mitata kenenkään sosiaalista taitavuutta.
Ongelmia syntyy, jos keskenään väittelevillä ihmisillä on tilanteessa erilaiset päämäärät. Väittelyssä pelkkää voittoa tavoitteleva osapuoli tuntee olonsa loukatuksi, jos ei saa sanottua viimeistä sanaa. Jos taas hän saa sanottua viimeisen sanan, hän kokee saavuttaneensa vastapuoltaan korkeamman aseman sosiaalisessa maailmassa. Väittelyn asiasisällöstä kiinnostunut henkilö puolestaan ei itse voitettuaan voi ymmärtää, miksi toinen osapuoli tuntee olonsa epämukavaksi. Jos taas asiasisällöstä kiinnostunut henkilö häviää väittelyn, hänen voittoa tavoitellut vastapuolensa riemuitsee sellaisesta voitosta, jossa ei toisen mielestä ole mitään riemuitsemista. On todennäköistä, että keskustelua on näiden tilanteiden jälkeen vaikea jatkaa.
Vastaus kysymykseesi kuuluu siis: Jos henkilö oikeasti pitää väittelemisestä ihan vain väittelyn asiasisällön vuoksi, hänelle on yleensä samantekevää, kuka sen "voittaa". Jos taas väittelyssä häviäminen on jollekulle epämukavaa, hän yleensä väittelee ihan muista syistä kuin väittelyn sisältöön keskittyäkseen.
"Mitä iloa on miehestä, johon parhaat retoriset kikat, kuten jankutus, huuto ja kehäpäätelmät eivät tehoa?"
Sellaisen miehen kanssa on mukava tarkkailla tilanteita, joissa jankutus, huuto ja kehäpäätelmät tehoavat tiettyihin ihmisiin. Niitä tilanteitahan voisi tarkkailla esimerkiksi vaikkapa sen suhteen, kuinka monta kertaa jokin tietty asia täytyy toistaa, että siitä tulee jonkun mielestä "totta".
"Joskus olen jonkun naisen saanut olemalla älykäs, mutta naisen pitäminen ei älyllä onnistu."
Oletkohan nyt ihan varmasti yrittänyt "saada" nimenomaan sellaisia naisia, joiden seurassa itse viihdyt?
"[...] enkä sovi mihinkään sosiaalisesti hyväksyttävään miehen muottiin tai stereotyyppiin. Valitettavasti naisilla yleensä on jossain piilossa se piparimuotti, jolla jostakin äijästä tehdään tähti, toisesta sydän, kolmannesta tonttu, neljännestä rikkinäinen ja kippuraan palanut möykky."
Sosiaaliset muotit ja stereotyypit ovat valtavan mielenkiintoisia, koska useimmat niistä ovat melko mielivaltaisia kyhäelmiä, jotka silti vaikuttavat elämäämme voimakkaasti. Ja onhan niistä toisinaan apua ja hyötyäkin. Mielestäni mukavinta niissä on kuitenkin se, että niiden kanssa voi leikitellä. Mikä onkaan mukavampaa kuin ensin näyttää itsestään vain ne puolet, joiden perusteella mahtuu johonkin tiettyyn muottiin, ja yhtäkkiä sitten tuodakin esille seikkoja, joiden avulla muotti rikkoutuu? :-D (Suosittelen kuitenkin muottien ja stereotyyppien rikkomista hienovaraisella ja hillityllä tavalla, varsinkin jos yhtään yrittää olla huomaavainen muiden ihmisten tunteita kohtaan...)
"Varmin keino, millä älykäs ihminen kelpaa omana itsenään, on olla olematta oma itsensä. Sosiaalinen onni suodaan sille, joka pettää itsensä pahimmin. Todella masentava ajatus, siispä todennäköisesti tosi."
Tässä on ristiriita. Ristiriidan suuruus riippuu tietysti siitä, miten paljon toteamuksessasi on huumoria. Mitä tarkoitat sosiaalisella onnella? Onko kyseessä oma onnesi vai muiden? Et voi ainakaan itse olla sosiaalisesti onnellinen, jos et ole oma itsesi. Vieraan roolin esittäminen on käsittääkseni psyykkisesti rankkaa. Todennäköisesti muutkaan eivät voi nauttia seurastasi, sillä useimmat ihmiset eivät viihdy epäaitoa roolia vetävän henkilön seurassa. Kaikilla kyllä on erilaisia rooleja tilanteiden mukaan, mutta itselle vieraan roolin vetäminen on yleensä tunnistettavissa. Jos taas olet tosissasi sitä mieltä, että vain masentavat asiat ovat tosia, ei sinun edes kannata tavoitella onnea minkään asian suhteen, sillä kyseessähän olisi harhakuvitelmien tavoittelu... ;-)
Hyvin sanottu/kirjoitettu. Varsinkin se, mitä sanoit väittelystä.
Miltä muulta kuin tavikselta pitäisi kuulostaa? Pitäisikö viljellä tekotieteellistä munkkilatinaa, tai harrastaa niin epämääräistä ja epähavainnollista kielenkäyttöä etten voi olla kuin tiedemies tai byrokraatti? Miten luulisit älykkäiden puhuvan? Itse olen kieli-ihminen enkä todellakaan tykkää ilmaista itseäni puisevasti, kankeasti ja kuivasti. Pidän kielikuvista ja havainnollisista esimerkeistä sekä vertauksista. Entäs sitten? Tarvitsenko jonkun kirjallisen luvan käyttääkseni sanaa "älykäs"? Einstein kuulosti tavikselta, jollei puhunut fysiikasta. Kun siis ilmaisen itseäni, teen sen valitsemallani tavalla, joka saattaa olla hyvinkin sama kuin toisilla. Ehkä tosin valitsin ilmaisutavan eri syistä, mutta sehän on oma asiani, vai mitä? Pääasiahan on viestin perillemeno. Sinun kohdallasi viesti ei mennyt perille, koska halusit vain nähdä sen jonkun kusipäisen "mukamasälykön" leuhkimisena. Oikeasti laitoin vain faktoja riviin, valaisin niitä vähän epätavallisesta kulmasta, vähän epätavallisella valolla ja sain kiinnostavia tuloksia. Esimerkkinä jouduin käyttämään itseäni, koska hänet tunnen parhaiten. Käsittääkseni missään kohtaa en leuhkinut, esittänyt ylimielistä tai halveksinut ketään. Monille tosin jo sanat "Olen älykäs" ovat törkeä loukkaus muuta ihmiskuntaa vastaan. Seuraavaksi tuleekin kommentteja, kuten: "Luulet itsestäs liikoja", "Etsä mitää oikeest oo", "Kuvittelekko muka olevas jotain", "Sä oot hei oikeesti helvetin tyhmä paska", "Väitäx mua tyhmäx vai", "Älä hei esitä mitään ku et oikeesti oo mitään" jne, jne... Arvasin tämän heti kun aloin keskustelemaan älykkyyden merkityksestä sosiaalisessa kanssakäymisessä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Tässä maassa on täysin mahdotonta olla älykäs ärsyttämättä ihmisiä, joilla on älyn suhteen heikko itsetunto. Niitähän riittää. Molemmissa sukupuolissa. Sosiaalisten rajoitteiden suhteen olit muuten oikeassa: Äly on vain yksi niistä. Tällä palstalla yleensä kaikilla on vähintään yksi rajoite, joten loistava päätelmä.
Jos kerran liiallinen äly on ongelma kanssakäymisessäsi naisten kanssa, tarkoitatko siis, ettei naisista löydy tarpeeksi älykkäitä? Mielestäni keksit vain epäonnistumisellesi jonkin selityksen, joka korostaa omaa ylivertaisuuttasi sen sijaan, että korostaisi epäonnistumista tai puutetta jossakin suhteessa. Eikä siinä mitään. Jokainen suojelee herkkää minäkuvaansa jollakin tapaa. En ala väittelemään kanssasi, mutta siltä tuntuu, että todellinen ongelma saattaa kuitenkin olla ehkä jokin muu. Tuolla alla tuon Vuoren istujan kirjoitus älykkyydestä väittelyissä on hyvä. Luepa se.
Huumoria on sen verran, että paradoksit usein ovat hauskoja, kunhan sattuvat jollekin toiselle. Roolia koitin joskus epätoivoissani vetää, kunnes tajusin houkuttelevani aivan vääriä ihmisiä. Sanotaanko vaikka "roolituristeja". Nämäkin yleensä vetivät jotain omaa roolia, johon pahimmassa tapauksessa jopa uskoivat. No, enää en jaksa näytellä. Enpä siis kiinnosta edes roolituristeja. Masentavat asiat taas ovat tässä maailmassa todennäköisemmin tosia, eivät poikkeuksetta. Lisäksi ihmissuhteissa kaikki on suhteellista, joten yhden totuus on samanaikaisesti toisen vale tai harha. Ja niitä muotteja on kyllä rikottu, muttei hyvin seuraamuksin. Muottihan edustaa toiselle sitä täydellisen rakastettavaa ihannemiestä, joten muottirikos on automaattisesti myös rakkausrikos. Pettämisestäkin selviäisi vähemmillä seuraamuksilla.
Annoinko jossain kohtaa sellaisen kuvan, etteivät naiset ole tarpeeksi älykkäitä? Päinvastoin, naisethan ovat älykkäitä! Haluaako tai suvaitseeko älykäs nainen älykästä miestä, on eri asia. Eikö älykkäillä naisilla ole valmiita miehenmuotteja? Onpa hyvinkin. Ne vain ovat tarkemmin muotoiltuja, yksityiskohtaisempia, mahdollisesti omalaatuisempia, mutteivät helpompia täyttää. Nillä tehty pipari helposti hajoaa muottia nostettaessa tai plootulle siirrettäessä. Uunissa joku uloke melko varmasti palaa, kun toinen kohta jää raa-aksi. Älykäs nainen ei siis välttämättä ole ratkaisu, vaan nainen, joka ei usko muotteihin. Sekin olisi kiva, jos miestä ei nähtäisi kilpailijana tai vihollisena, vaan saman joukkueen pelaajana. Rakkauskin auttaisi kummasti. Olenpa vaativa. Mitä muihin puutteisiini tulee, on niitä käsitelty muissa kirjoituksissa. Niitä on käsitelty objektiivisesti, tinkimättömästi, rehellisesti, jopa raa-asti. Tässä yhteydessä käsitellään älykkyyttä, koska kommentoin älykkyyteen liittyvää kirjoitusta. Vuorella istujan luin jo. Kommentoin jo. Mitä "ylivertaisuuteen" tulee, ei oloni ole tippaakaan ylivertainen. Kaikkea muuta. Kaikki päin persettä. Siitäkään en syytä älyä, vaan sosiaalista epäonnistumista. Älykäs ihminen ei tietenkään käyttäisi niin kansanomaista termiä, kuin "päin persettä", mutta minäpä olenkin stereotyyppejä rikkova "Vitun kusipää älykkö".
Ihan vaan siksi, etten ole sanonut sinua tai edes ajatellut "vitun kusipää älyköksi". Jos teilaat toiset omilla ajatuksillasi siitä, mitä naiset (tai minä) sinusta ajattelevat tai millaisia muotteja heillä on, eivät tiet varmaan kohtaakaan. Ja kyllä maailmasta löytyy niitäkin, joilla ei ole valmiita piparimuotteja, vaan leikkaavat taikinasta veitsellä sopivan kuvion. Jollakin tavallahan se taikina pipariksi on saatava. Ei sellaista uunin lykättyä kovaa taikinämöttiä ole kuule kiva syödä. :)
naisia, juu. Harvemmin tosin vapaana. Kysyntää sellaisille naisille riittää, joten tällä iällä ne ovat kaikki jo onnellisesti naimisissa. Sitäpaitsi kuvailemasi naistyyppi näyttää päällepäin täsmälleen samalta kuin kuka tahansa muukin. Tunnistaminen on lähes mahdotonta. Ehkä joku päivä löytyy joku, joka tykkää syödä taikinaa. Ihmeitä tapahtuu, tosin yleensä toisille. Huoks... Enkä muuten teilannut ketään, vaan korjasin väärinkäsityksen käyttäen värikästä ja havainnollista kieltä. Viesti nähtävästi meni perille, joten valittu ilmaisutapa täytti tehtävänsä.
Ihan asiaahan sinä kirjoitit, että kyllä kaikki jutut tuossa tekstissä pitävät täysin paikkaansa.
"Jos mielikuvilla olisi oikeasti näin iso vaikutus ihmissuhteissamme, miten niiden aiheuttaman suoranaisen haitan voisi ottaa huomioon? Entä miten mielikuvia voisi käyttää hyödyksi ihmissuhteissa? Milloin on hyötyä siitä, että suhteen osapuolilla on erilaiset käsitykset käsillä olevasta ihmissuhteesta tai sen loppumisesta? Miten puolestaan voisi antaa potentiaaliselle suhteen vastapuolelle mahdollisimman myönteisiä mielikuvia itsestään ja tulevaisuudessa (mahdollisesti) syntyvästä ihmissuhteesta?"
Haitan voi ottaa huomioon jo etukäteen sillä tavalla, ettei liikaa kerro huonoista asioistaan. Varsinkin aluksi on melkein jopa välttämätöntä tutustua toiseen ihmiseen paremmin ja vasta kun toteaa hänet luottamuksen arvoiseksi niin sitten voi kertoa niistä negatiivisista puolista itsessään. Jos liian nopeasti kertoo niistä asioista, niin yleensä aiheuttaa vain negatiivisen mielikuvan itsestään ja näin ollen mitään luottamusta ei pääse syntymään. Jos kertoo pikku hiljaa asioista, niin luottamus yleensä tulee vahvemmaksi.
On aina myös parempi antaa hieman ylipositiivinen kuva itsestään kuin negatiivinen. Ihminen kun usein hyväksyy paljonkin puutteita, mutta vasta sitten kun on paremmin tutustunut.
Onkin varsin tyypillistä että esim. naiset peräänkuuluttavat viesteissään "rehellisyyden perään", mutta usein tämä rehellisyys voikin olla negatiivinen asia varsinkin jos ei ole tutustunut toiseen paremmin (tai vaikka olisi tutustunutkin).
Mielestäni naiset ovat usein hyvä esimerkki siitä, että tekemällä posiitivisen mielikuvan itsestään (vaikkapa valheellisen) niin pystyy paljon paremmin edistymään heidän kanssaan kuin antamalla liian rehellisen. Kun on paremmin tutustuttu toiseen osapuoleen niin voidaan antaa jopa anteeksi ne "valkoiset valheet". Tietysti pitää tietää mikä on raja tuossa. Liiallinen epärehellisyys voi kostautua myöhemmin vaikka aluksi olisikin tuottanut tulosta.
Vielä yksi asia:
Ei kannata tarttua liikaa yksittäisiin pikkuasioihin. Tälläkin palstalla on ollut monia kirjoituksia siitä, että johonkin ilmoitukseen ei voi vastata jos henkilö kertoo jonkin yksittäisen negatiivisen asian. Ainoastaan paremmin tutustumallahan sitä saa selvyyden toisesta. Ei yksittäisillä sanoilla/harrastuksilla tms.
"2. Milloin on hyötyä siitä, että suhteen osapuolilla on erilaiset käsitykset käsillä olevasta ihmissuhteesta tai sen loppumisesta?"
Tuo asia riippuu paljon siitäkin, että tapahtuuko tutustumista. Joskushan se voi olla hyödyksi siinäkin, että haluaa tutustua toiseen ihmiseen vaikka aluksi ajattelisikin ettei tästä mitään ns. kovin kummoista ihmissuhdetta voi syntyä. Yleensä paremmin tutustuminen voi kuitenkin muuttaa käsityksiä/ennakkoluuloja toisesta osapuolesta, joten se ei ole välttämättä haitta että on erilaiset käsitykset aluksi ihmissuhteesta.
Erilaiset käsitykset ihmissuhteen loppumisesta voivat johtaa uuteen tutustumiseen jos se loppui väärinkäsityksestä. Kaikki ihmiset kun eivät halua puhua tietyistä asioista, mutta jos joutuvat tilanteeseen jossa on pakko puhua niin hekin saattavat niistä asioista mielellään jutella.
Pitää muistaa että käsitykset voivat vaihtua rajustikin alun mielikuvista, joten paremmin tutustuminen voi muuttaa täysin käsityksiä toisesta osapuolesta/muista asioista.
"3: Miten puolestaan voisi antaa potentiaaliselle suhteen vastapuolelle mahdollisimman myönteisiä mielikuvia itsestään ja tulevaisuudessa (mahdollisesti) syntyvästä ihmissuhteesta?"
Kannattaa pyrkiä kertomaan aluksi vain posiitivisia puolia itsestään ja korostamaan niitä. Jos jokin asia on hieman negatiivinen tai voi vaikuttaa negatiivisesti, niin kannattaa olla kertomatta tms. Toki luottamusta voi syventää kertomalla jotakin ns. ikäviä asioita, mutta kannattaa olla tosiaan tarkka että minkälaisia asioita ne ovat. Yleensä jos toisella ihmisellä on kokemusta vastaavantyyppisistä asioista, niin silloin semmoisten negatiivisten asioiden kertominen on vain hyvä asia.
Yksittäisenä asiana voisin kertoa että itse en näytä esim. kuvaa etukäteen jos tutustun johonkin ihmiseen netin kautta. Kokemukset tuosta asiasta ovat olleet varsin "heikkoja" juuri mielikuva-ajattelun takia ja sempä takia jos on ihmisen tavannut livenä niin kokemukset ovat olleet paljon parempia.
En usko että vika on niinkään ulkonäössä vaan enemmän juuri tuossa mielikuva-ajattelussa. Ulkonäöstäni voi tulla mieleen tietynlaisia streotypioita ja tällöin tutustuminen jääkin yleensä juuri tuohon "kuvaan". Toisaalta livenä on paljon helpompi vähentää vastaavantyyppisiä negatiivisia mielikuvia.
Ei ainakaan minulla. Jos annan alussa positiivisen kuvan itsestäni ja täydennän sitä myöhemmin, pidetään minua valehtelijana. Joitakin oikeita positiivisiakin faktoja pidetään valheena. Asioita, jotka minun mielestäni ovat positiivisia, pidetään kauhistuttavina. Esimerkiksi, kun sanon pitäväni vanhasta musiikista, mikä elämässäni on todella positiivinen asia, saan suorastaan vihamieliseen sävyyn esitettyjä kommentteja, kuten: "Sä oot siis HOMO!!!!????" tai "Koitat vaan esittää gylddyrelliä, ei kuule toimi mun kanssa." tai "Luuleksä muka olevas toisia parempi vai mitä sä koitat esittää?". Vanhalla musiikilla en tarkoita mitään tanhuja, vaan musiikkia barokista taaksepäin, huom. Täysin normaalilta vaikuttavat naiset voivat todellakin saada jonkin ihmeellisen epilepsiakohtauksen kuullessan sanan "taidemusiikki", "kulttuuri" tai "konsertti". Syykin taitaa olla tiedossa. Tämä on sarvikuonojen maa, johon mikään sarvikuonoa kauniimpi asia ei ole tervetullut. Hevillä ei ehkä taivaaseen pääse, mutta naista sillä saa. Ainakin tässä maassa. En tiedä miksi, mutta jostain ihme syystä vaikuttaa siltä, että minusta ajatellaan pahaa, koska minusta halutaan väen vängällä ajatella pahaa. Milläs miellytän ketään, jos kaikkea sanomaani on jo etukäteen päätetty käyttää minua vastaan?
Mielenkiintoisia ajatuksia! Olen hyvin pitkälle samaa mieltä kanssasi, tosin minulla itselläni ei ole kokemusta kaikesta, mistä kirjoitit.
"Haitan voi ottaa huomioon jo etukäteen sillä tavalla, ettei liikaa kerro huonoista asioistaan. Varsinkin aluksi on melkein jopa välttämätöntä tutustua toiseen ihmiseen paremmin ja vasta kun toteaa hänet luottamuksen arvoiseksi niin sitten voi kertoa niistä negatiivisista puolista itsessään."
Tämä on mielestäni käyttökelpoinen neuvo, ja ainakin itse olen sitä aina pyrkinyt noudattamaan. Aivan tutustumisen alkuvaiheessa olen yleensä erittäin varovainen jopa sen suhteen, etten vähättele itseäni edes huumorimielessä. Voihan olla, että toinen osapuoli ei ymmärrä sen olevan huumoria.
"Jos liian nopeasti kertoo niistä asioista, niin yleensä aiheuttaa vain negatiivisen mielikuvan itsestään ja näin ollen mitään luottamusta ei pääse syntymään. Jos kertoo pikku hiljaa asioista, niin luottamus yleensä tulee vahvemmaksi."
Totta. Lisäksi olen usein miettinyt sitä, miksi joillakin on niin vahva tarve kertoa negatiivista puolistaan heti alussa. Arvelisin, että joissain tapauksessa kyseinen henkilö yrittää hakea hyväksyntää sen avulla. Voisikohan olla niin, että jos ihminen ei pysty hyväksymään jotain asiaa itsessään tai menneisyydessään, hän mielellään tuo sen melko pian esille uusiin ihmisiin tutustuessaan. Ainakin itselleni tulee jokseenkin epämukava olo, jos joku avautuu minulle hyvin negatiivisista asioista tai kokemuksista heti alussa, ja nimeomaan jotenkin luonnottomissa asiayhteyksissä. Mielestäni se osoittaa, että henkilö ei itse pysty hyväksymään asiaa, ja yrittää muilta kalastelemansa hyväksynnän avulla käsitellä sitä. Jos taas negatiivisista asioista kertoo vasta sitten, kun tarkoituksena on aidosti jakaa kokemus tai ominaisuus toisen kanssa (eikä vain hakea hyväksyntää sille), toinen osapuoli suhtautuu siihen yleensä ymmärtäväisemmin. Ainakin minä suhtaudun, ja myös ne ihmiset, joihin olen itse tutustunut.
"Onkin varsin tyypillistä että esim. naiset peräänkuuluttavat viesteissään "rehellisyyden perään", mutta usein tämä rehellisyys voikin olla negatiivinen asia varsinkin jos ei ole tutustunut toiseen paremmin (tai vaikka olisi tutustunutkin)."
Ovatkohan nuo kyseiset naiset miettineet, mitä he rehellisyydellä tarkoittavat? Jokaisellahan on asioita, jotka haluaa pitää vain ja ainoastaan omana tietonaan, eikä siinä ole mielestäni mitään rehellisyyden vastaista. Rehellisyys ei nähdäkseni ole mikään mustavalkoinen joko-tai –tyylinen valinta, vaan enemmänkin jatkumo, jossa jokaisella ihmisellä on eri määritelmät sille, mikä on rehellisyyttä, mikä valkoinen valhe ja mikä valehtelua. Toisin sanoen jokaisella on oma käsityksensä siitä, mistä asioista haluaa puhua muiden kanssa ja mistä ei, tai mistä on ehdottomasti puhuttava. En kuitenkaan usko, että kukaan kertoisi itsestään kaikkea jollekulle. Ja vaikka väittäisikin kertovansa, pystyisikö hän olemaan "rehellinen" itsestään kertoessaan? Voiko itsestään edes kertoa mitään asioita niin sanotusti objektiivisella tavalla, tai onko se tarpeenkaan? Oma näkökulma asioihin värittää kaikkea itseä koskevaa.
"Yksittäisenä asiana voisin kertoa että itse en näytä esim. kuvaa etukäteen jos tutustun johonkin ihmiseen netin kautta. Kokemukset tuosta asiasta ovat olleet varsin "heikkoja" juuri mielikuva-ajattelun takia ja sempä takia jos on ihmisen tavannut livenä niin kokemukset ovat olleet paljon parempia."
Kuulostaa oudolta. Itselläni ei ole kokemusta nettideittailusta (jos tarkoitit nimenomaan sitä). Muodostavatko ihmiset todella noin voimakkaita mielikuvia pelkän kuvan perusteella? Tai jos he haluavat niitä välttämättä muodostaa, eivätkö he itse tiedosta niiden olevan lähinnä vain voimakkaita mielikuvia?
"En usko että vika on niinkään ulkonäössä vaan enemmän juuri tuossa mielikuva-ajattelussa. Ulkonäöstäni voi tulla mieleen tietynlaisia streotypioita ja tällöin tutustuminen jääkin yleensä juuri tuohon "kuvaan"."
Eikö tätä voisi käyttää myös hyödyksi? Jokaisella kun on varmasti myös omat mielikuvansa siitä, millaisiin ihmisiin haluaisi tutustua nimenomaan deittailumielessä. Eikö omaa ulkonäköään muokkaamalla voisi luoda myös positiivisia mielikuvia sellaisten ihmisten mielissä, joihin haluaisi tutustua nettiympäristössä? Kertokaa te, joilla on enemmän kokemusta asiasta...
"Kuulostaa oudolta. Itselläni ei ole kokemusta nettideittailusta (jos tarkoitit nimenomaan sitä). Muodostavatko ihmiset todella noin voimakkaita mielikuvia pelkän kuvan perusteella? Tai jos he haluavat niitä välttämättä muodostaa, eivätkö he itse tiedosta niiden olevan lähinnä vain voimakkaita mielikuvia?"
Ulkonäöstähän muodostetaan aina voimakkaita mielikuvia. Yksi kuva taas kertoo enemmän kuin tuhat sanaa... Yksi huono kuva voi tarkoittaa sitä että vaikka olisi tuntikausia jutellut vastakumppanin kanssa ongelmitta ja keskustelu olisi sujunutkin hyvin, niin tämä kuva saattaa pilata mahdollisuutesi olla hänen kanssaan jatkossa tekemisissä. Eli ei ainakaan kannata näyttää sitä "huonointa kuvaa".
Totta kai nuo asiat tiedostetaan, mutta sillä ei sinänsä ole merkitystä koska aina voi siirtyä muihin kandidaatteihin jos joku ei kelpaa.
Usein kun tutustuminen jää varsin pinnalliseksi ilman liveyhteyttä. Sitähän voi kirjoittaa olevansa vaikka mitä, mutta on eri asia todistaa sanat käytännössä. Sempä takia jonkin kirjoittesuhteen lopettaminen on monille erittäin helppo asia.
"Eikö tätä voisi käyttää myös hyödyksi? Jokaisella kun on varmasti myös omat mielikuvansa siitä, millaisiin ihmisiin haluaisi tutustua nimenomaan deittailumielessä. Eikö omaa ulkonäköään muokkaamalla voisi luoda myös positiivisia mielikuvia sellaisten ihmisten mielissä, joihin haluaisi tutustua nettiympäristössä? Kertokaa te, joilla on enemmän kokemusta asiasta..."
Oman ulkonäön muuttaminen on aina hieman "riskaabelia". Toisekseen koskaan ei pidä rakentaa omaa ajattelua sille pohjalle että haluaa miellyttää muita varsinkaan omalla ulkonäöllään tms. Yleensä tuo ei johda mihinkään hyvään lopputulokseen.
Toki kuvia voi muokata mieleisekseen ja tehdä semmoisen kuvan jossa itse on kaikista edustavimman näköinen. Tämmöinen tapa voi luoda hyvin posiitivisen mielikuvan itsestään jne.
Ulkonäkö ei kuitenkaan ollut kirjoituksessani pääpointti, vaan kyse oli juuri mielikuvista eri asioista. Ulkonäkö on yksi asia josta tehdään vahvoja mielikuvia. Sempä takia jos tietää jonkin asian mahdollisesti aiheuttavan negatiivisen reaktion vastapuolessa niin on hyvä suunnata vastapuolen huomio muualle esim. omalla kohdallani pyrin mieluummin tapaamaan ensin livenä mieluummin kuin vaihdan kuvia etukäteen.
Kirjoituksesi oli selkeä ja ymmärsin sen pääpointin. :) Jatkaisin kuitenkin vielä tuosta ulkonäköasiasta...
"Oman ulkonäön muuttaminen on aina hieman "riskaabelia". Toisekseen koskaan ei pidä rakentaa omaa ajattelua sille pohjalle että haluaa miellyttää muita varsinkaan omalla ulkonäöllään tms. Yleensä tuo ei johda mihinkään hyvään lopputulokseen.
Toki kuvia voi muokata mieleisekseen ja tehdä semmoisen kuvan jossa itse on kaikista edustavimman näköinen. Tämmöinen tapa voi luoda hyvin posiitivisen mielikuvan itsestään jne."
Itse ajattelen, että oma ulkonäkö on jo lähtökohtaisesti aina jonkinlainen valinta, jota voi muuttaa milloin tahansa. En tarkoittanut kuvien muokkausta, vaan esimerkiksi seuraavanlaisia asioita:
- siisti / epäsiisti olemus
- vaatteiden valinta
- hiusten väri, leikkaus ja kampaus
- parran määrä ja muoto
- meikin määrä ja tyyli
- ilmeet, asennot, eleet (muualla kuin netissä)
- ym.
Käsittääkseni näiden asioiden suhteen ei kerta kaikkiaan voi olla tekemättä valintoja, jotka väistämättä vaikuttavat muiden ihmisten mielikuviin. Valinnat eivät aina ole tietoisia, mutta muut reagoivat niihin silti omien mielikuviensa perusteella. Mielikuvat puolestaan eivät välttämättä ole todenperäisiä, mutta niitä kannattaisi mielestäni hyödyntää positiivisessa mielessä. Itse en pidä tällaisia ulkonäkövalintoja muiden miellyttämisenä, koska kyseisten valintojen avulla ei koskaan voi miellyttää kaikkia, vaan niillä voi ainoastaan ilmaista kuuluvansa joihinkin ihmisryhmiin ja sulkevansa itsensä ulos toisista ryhmistä... Joka tapauksessa valintoja ei mielestäni voi olla tekemättä, vaikka ne tekisikin tiedostamattomasti.