on sitä, etten enää yksinkertaisesti jaksa. En haluaisi luovuttaa kesken kaiken, mutta olen taas ihan helvetin väsynyt kaikkeen, ja tuntuu, ettei millään ole sittenkään lopulta mitään merkitystä.
Ehkä se on sitä, että olen aina ollut yksinäinen ja jotenkin alitajunnassa tiedän, että tulen sitä kai aina olemaankin. Vituttaa oma luonteeni ja estyneisyys. Pitäis tehdä jotakin, mutta kun ei jaksa. Maailmantuskan itkeminen väsyttää. Ihmisten materialismi, pinnallisuus, itsekkyys, kylmyys ja välinpitämättömyys väsyttää.
Jossakin kaukaisissa unelmissa, niissä ainoissa, sitä haluaisi hyvän ja tasa-arvoisen parisuhteen, ehkä ison perheenkin, mutta mistä hemmetistä yksinäinen, epäsosiaalinen, köyhä amis ja ns. "ATM" sellaisen taikoo. Kyllä sitä muutamia hetken yrityksiä on ollut, mutta vissiin sitä pitäis tehdä enemmänkin asian eteen, käydä baareissa, aloittaa uusia harrastuksia, luoda deittiprofiileja, jne., mutta kun ei jaksa. Pitäis jaksaa aina ja kaikkea, mutta kun ei vaan jaksa.
Ainoa mitä jaksan tehdä, on vetää hymynaamarin päälle joka aamu töihin lähtiessäni, mutta kahdeksan tunnin teeskentelyn jälkeen sitä on jostakin syystä lopulta aivan puhki.
Tahtois joskus löytää sen punaisen langan, mutta kun ei...
Ehkä se on sitä, että olen aina ollut yksinäinen ja jotenkin alitajunnassa tiedän, että tulen sitä kai aina olemaankin. Vituttaa oma luonteeni ja estyneisyys. Pitäis tehdä jotakin, mutta kun ei jaksa. Maailmantuskan itkeminen väsyttää. Ihmisten materialismi, pinnallisuus, itsekkyys, kylmyys ja välinpitämättömyys väsyttää.
Jossakin kaukaisissa unelmissa, niissä ainoissa, sitä haluaisi hyvän ja tasa-arvoisen parisuhteen, ehkä ison perheenkin, mutta mistä hemmetistä yksinäinen, epäsosiaalinen, köyhä amis ja ns. "ATM" sellaisen taikoo. Kyllä sitä muutamia hetken yrityksiä on ollut, mutta vissiin sitä pitäis tehdä enemmänkin asian eteen, käydä baareissa, aloittaa uusia harrastuksia, luoda deittiprofiileja, jne., mutta kun ei jaksa. Pitäis jaksaa aina ja kaikkea, mutta kun ei vaan jaksa.
Ainoa mitä jaksan tehdä, on vetää hymynaamarin päälle joka aamu töihin lähtiessäni, mutta kahdeksan tunnin teeskentelyn jälkeen sitä on jostakin syystä lopulta aivan puhki.
Tahtois joskus löytää sen punaisen langan, mutta kun ei...
Vastaukset 10
Vanhimmat
kun olin asiakaspalveluksessa,oli pakko koko päivän teeskennellä ystävällistä,vaikka olisi tehnyt mieli huutaa että menkää vittuun.Päivän jälkeen en halunnut nähdä ketään.Menin kotiin laitoin verhot kiinni,ja jo naapurin mölinä otti aivoon.Olisin halunnut olla vaan koko ajan yksin ja haistattaa pitkät koko työpaikan teeskentelylle niin kuin lopulta teinkin.Oli ihana ettei enään kenellekkään tarvinnut teeskemnnellä,tai edes katsoa ketään ihmistä.Opin vihaamaan ihmisiä tuollaisessa sirkuksessa.Nyt jo 20v.sairaseläkkeellä,vieläkin kaihdan jokaista ihmistä.Hae apua ennenkuin on liian myöhäistä.
samanlaista meikäläisellä. Töissä vaan pitäisi jaksaa naureskella muiden jutuille. Ikääkin on jo 21v ja huomaan että sukulaisetkin ja kaverit huomauttelee kun eivät ole koskaan nähneet minua kenenkään tytön kanssa. Kaupoissa estynyt luonteeni lyö pykälää isommalle, pakko päästä pois ja nopeasti. Baarissa menen varsinkin naisseuran läheisyydessä aivan lukkoon pelon ja ahdistuksen takia, vaikka olis 10 tuoppia kumottu. En vaan tiedä miten heidän seurassa pitäis olla, mitä puhua. En myöskään ymmärrä mitään minkäänlaisten katseiden tai signaalien päälle. Vai onko se vaan lompakko mikä puhuu?
Tuntuu että pitäis ite jotain tehdä asioitten eteen, yleensä vaan uskottelen itelle että ens kerralla sitten otan itteeni niskasta kii...just joo....
Ei tästä taida kuiteskaan tulla yhtään mitään.
Yks mummo on mulle sättinyt että et taida haluta löytääkään tyttökaveria kun et mene keneltäkään kysymään...? Ei se ole helppoa ujona ja epäsosiaalisena lyöttäytyä tuntemattomien nuorten naisten seuraan tuolla lammella. Itse en käsitä sitä, miten jotkut sen muka näkevät niin helppona. Hyvä niiden on puhua, kun oma elämä on mallillaan.
Jos hankkisit ennen tyttökaveria sellaisen elämän missä viihdyt. Kun saat elämääsi intohimon, loisteen, optimismin ja terveen järjen niin huomaat kuinka helvetin kaunis kesä onkaan. Aloita itsesi tutkiskelulla ja luot itsellesi mukavan, välittävän ja hyväksyvän ilmapiirin. Autenttiseen elämään, eli siihen elämään mihin mikä tahansa hyvä hoito tähtää, kuuluu henkinen helpottuneisuus ja yhteenkuuluvuuden tunne. Sitä on nuoren miehen elämä autenttisimmillaan. Siihen sinut ja mut on luotu. Voita mukavuusalueesi ja pelkosi, niin saat kaiken mahdollisen. Sitten lisäät vaan veden niin uusi tyttökaverisi tulee myös intoon uudesta raikkaasta elämästäsi.
Jos juo tai syö suruunsa, tulee vain enemmän morkkis! "Ylös, ulos ja lenkille" koulussa sanottiin, mutta se on ainut asia, mikä minun asiat pitää kunnossa, kun huomioi ympäristöä ja tutkii asioita, siinä sitä unohtaa itsensä ja saa muualta huomiota!
eikä siihen liikunta auta. Itsekin olen väsynyt, ennen makoilin vain kotona. Nyt oon pikkuhiljaa alkanu yrittää tekeen jotain asioiden eteen, mutta kun kaikki menee ihan vituiks! Ihan sama mitä yritän. En vaan jaksais enää. Tuntuu ettei kukaan välitä ja ettei ketään kiinnosta. Nyt oon yrittänyt ottaa yhteyttä yhteen mielenkiintoiseen mieheen, mutta hän ei ole vastannut, vähän kyllä pelottaa mitä mieltä hän on minusta, jos hän nyt ikinä vasta minulle mitään. Tää odottaminen tuntuu niin kauhealta.
En vaan jaksais kuunnella ku kaikki hehkuttaa ihmissuhteistaan, tekis mieli mennä hyppään vaikka parvekkeelta.
Haluaisin päästä irti mun ns. kavereista (jotka ei halua olla mun kanssa, paitsi sillon ku jää aikaa laadukkaammalta hauskanpidolta), ja kaikista muista ihmisistä mun ympärillä, jotka pitää mua säälittävänä ja ''varaihmisenä''. Kohta oon niin katkera ja pettyny ettei oo enää järkeä elää.
Toivon että tämä mies suhtautuu sinuun suopeasti. :)
Sinä olet okeilla jäljillä elämässäsi! Kyseenalaistat tätä elämänmenoa, ei ihme jos sinua ahdistaa! Olet sisäistänyt ongelmasi..siitä on hyvä lähteä eteenpäin...
Olen kokenut tuon saman tunteen..eri "roolin" työssä ja sitten vapaa-aikana...
Älyväsynyt...
Minullakin on paha ominaisuus, että menen liikaa tunteella mukaan toisten murheisiin...
Mutta luulen että olet viisaampi kuin monet muut..
Punainen lanka...se tulee..aivan varmasti...nyt elä tätä hetkeä...miksi surra jo etukäteen tulevaisuutta?
Ylirasittunut? Mahdollisesti, mutta en taida haluta sitä itselleni myöntää. Yritin opiskella ja tehdä töitä samaan aikaan. Ei kovin vaativia opintoja eikä kovin vaativa työ, mutta taisi kuitenkin imeä loputkin mehut. Ehkä se olis onnistunutkin JOS asiat olis ollut toisin.
Oikeilla jäljillä elämässäni? Hyvin vaikea uskoa. Kohta 30 vuotta elettynä ja jos olisin edes vähääkään oikeilla jäljillä, en olisi yksinäinen, minulla olisi ystäviä - edes muutama -, eläisin parisuhteessa tai yksinkin, mutta onnellisesti, tekisin työtä josta pidän ja jolla olisi tarkoitus, olisin niinkuin muutkin. Mutta se vain on niin, että yksinäisyyden ympyrästä on jotenkin vaikea murtautua ulos, tosin en sitä ole kai koskaan ihan vakavissani yrittänytkään. Se vaatisi muuttumista ihmisenä, luonteen tietoista muokkaamista, eikä minusta taida siihen olla.
Vaikka tiedän, että yksinäisyys ei ole hyväksi, niin siitä on silti vuosien saatossa kasvanut osa minua. Siihen on ollut pakko tottua, se on ollut pakko hiljaisesti hyväksyä, vaikka joskus se, kuten nyt, tuntuu äärettömän raskaalta. Sydän itkee hiljaa, mutta pakko vielä jaksaa, vaikkei jaksaisikaan. Väsyttää, mutta pakko pitää paketti kasassa tai se leviää käsiin, tai ehkä se lopulta leviää kaikesta huolimatta. Kai se voi olla hyväkin asia, mutta toisaalta se voi olla kaiken loppu. Kaikesta huolimatta se on muutos johonkin suuntaan.
halusin kirjoittaa sinulle koska luulen tietäväni ainakin osittain miltä sinusta tuntuu, minulla on itselläni ollut samankaltaisia ajatuksia ja vaikeuksia hyväksyä itseäni ja tuntuu että olen 27 vuoden aikana saavuttanut aivan liian vähän siitä mitä olen halunnut..olen aina halunnut olla sosiaalisempi, puheliaampi ja tarkkailen aina itseäni ja moitin sitä kuinka joskus en osaa olla kuin haluisin ihmisten kanssa, ja sitä kuinka olen antanut itseni erkaantua ystävistäni enkä osaa hankkia uusia, tai en vain saa itseäni menemään mihinkään tai soittamaan kenellekkään. olen monesti ollut masentunut ja viettänyt päiväni yksin kotona itkien ja miettien kuinka säälittävä olen..mutta sitten joskus (niinkuin tänään) tulee sellaisia selväjärkisiä tiloja jolloin tajuaa kuinka hölmöä on heittää hukkaan lahjaksi annettua elämää. minua auttaa se että ajattelen kaikkea kaunista ja hyvää mitä tiedän maailmassa, tai vaikka yhtä hyvää ihmissuhdetta jota itsellä on. joskus itkettää tajuta se kuinka kaunista elämä on vaikka samaan aikaan niin surullista, ja kuinka vaikeaa sitä on joskus nähdä. silloin kun on masentunut on niin vaikea ajatella mitään kaunista, sitä miettii vaan kaikkea negatiivista ja oman elämän turhuutta ja sitä kuinka ihana olisi vain hävitä johonkin..uskon että monella ihmisellä on enemmän voimaa parantaa itsensä mitä uskotaan, vaikka tiedän tietysti että joidenkin ihmisten masennus on vakava sairaus johon tarvitaan lääkitys. uskon että on ihmisiä jotka pääsevät masennuksesta eroon ilman lääkitystä kunhan vain osaavat tehdä ja ajatella oikeita juttuja ja todella haluavat sitä. pitäisi osata jotenkin päästä vähäksi aikaa pois oman mielen vankilasta, miettiä ihan jotain muuta kun omia ongelmia vaikka vaan hetkeksi, uskon että se auttaa. maailmassa on paljon ilkeyttä ja kylmiä ihmisiä, mutta myös lämpimiä ihmisiä jotka välittävät oikeasti ja joiden tapaaminen on aina lahja. minua itseäni auttaa myös se että yritän antaa itselleni anteeksi sen että olen joskus ujo enkä sellainen kuin haluaisin, ajatella että on olemassa paljon tärkeimpiä asioita kuin sosiaalisuus, se että on hyvä ihminen tai että haluaa tulla paremmaksi esimerkiksi. elämää pitäisi ajatella aikana jolloin aina voi oppia uutta, ei saa vaan antaa periksi vaikka kuinka tuntuisi pahalta, koskaan ei ole liian myöhaistä muuttaa elämäänsä. pitäisi antaa myös anteeksi sen että on yksin, yrittää nähdä yksinäisyys jonain muuna kuin oman itsensä heikkoutena, antaa itselle lupa nauttia siitä, yrittää nähdä se että ei yksin oleminen tee itsestä yhtään sen huonompaa ihmistä, vaan se voi antaa mahdollisuuden olla vahva ja tutustua paremmin itseensä tai tehdä juuri niitä asioita mitä haluaa.sitten pikkuhiljaa kun pääsee siitä tunteesta että yksinäisyys on jotain kirottua voisi olla onnellisempi ja sitä kautta avoimempi ystävyys tai rakkaussuhteille..toivottavasti sekainen selitykseni antoi edes jotain lohtua tai apua, toivon sinulle kaikkea hyvää ja muista että elämässä on aina iloisia yllätyksiä vaikka kuinka siltä tuntuisi että kaikki on synkkää:)