Tilanne on siis se, että mä haluan palavasti lapsia. Odotan malttamattomasti sitä, että saisin lukea plussat testistä, että olisin raskaana, jopa synnytystä mietiskelen, halua kasvattaa ja hoitaa lasta jne. Ongelma tässä on se, että mies ei halua vielä lapsia. Raha tuntuu olevan suurin syy, vaikkei sitä ihan suoraan sanokaan. Hän haluaisi, että mä teen töitä vähän aikaa valmistumisen (jouluna) jälkeen. Sitä mä oon kyllä yrittäny itekki itelleni hokea, mutta ei auta. Haluan lasta niin kovasti, että sattuu.
Tuijotan kaupoissa yms. kulkiessani raskaana olevia naisia ja lasten kanssa kulkevia vanhempia haikaillen, luen kaiken maailman vauva, raskaus yms. aiheisia juttuja netistä, eksyn "vahingossa" vauvanvaatteita hypistelemään kaupoissa... Kaikista tuskasinta on kuitenki se, että asia pyörii koko ajan mielessä. Harvassa on ne päivät, jolloin mietin asiaa vain kerran (joka päivä siis vähintään kerran kuitenki). Olo on tuskanen, epätoivonen, harmillinen, malttamaton. Välillä tekis mieli itkeä, eikä ne kyyneleet oo aina niin kaukana olleetkaan. Mun ei varmaan pitäis ajatella ees koko asiaa, mutten voi sille mitään. Välillä keksin itelle muuta puuhaa (oon esim. pessy viikko sitten ikkunat ku tarvin muuta ajateltavaa), muttei se pitkäksi aikaa helpota.
Toivon niin kovasti, että mies suostuis alkaan yrittään. Ehkä mä nimittäin pelkään vähän sitäkin, että yrittää saa kauan kun on monta vuotta syöny e-pillereitä. Mutten halua painostaakkaan. Ristiriitanen olo on.
Miten te ootte kestäny kuumeilua sellasessa tilanteessa, jossa ette oo alkanu vielä yrittään?
Tuijotan kaupoissa yms. kulkiessani raskaana olevia naisia ja lasten kanssa kulkevia vanhempia haikaillen, luen kaiken maailman vauva, raskaus yms. aiheisia juttuja netistä, eksyn "vahingossa" vauvanvaatteita hypistelemään kaupoissa... Kaikista tuskasinta on kuitenki se, että asia pyörii koko ajan mielessä. Harvassa on ne päivät, jolloin mietin asiaa vain kerran (joka päivä siis vähintään kerran kuitenki). Olo on tuskanen, epätoivonen, harmillinen, malttamaton. Välillä tekis mieli itkeä, eikä ne kyyneleet oo aina niin kaukana olleetkaan. Mun ei varmaan pitäis ajatella ees koko asiaa, mutten voi sille mitään. Välillä keksin itelle muuta puuhaa (oon esim. pessy viikko sitten ikkunat ku tarvin muuta ajateltavaa), muttei se pitkäksi aikaa helpota.
Toivon niin kovasti, että mies suostuis alkaan yrittään. Ehkä mä nimittäin pelkään vähän sitäkin, että yrittää saa kauan kun on monta vuotta syöny e-pillereitä. Mutten halua painostaakkaan. Ristiriitanen olo on.
Miten te ootte kestäny kuumeilua sellasessa tilanteessa, jossa ette oo alkanu vielä yrittään?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ei siihen ole valitettavasti mitään keinoja. Meillä on tuos vähä alempana ollu pitkä keskustelu muiden kuumeilijoiden kanssa. Kaikilla meillä sama tilanne, valtava halu saada oma lapsi, mutta mies hankaa vastaan. Voin omasta kokemuksesta kertoa, että se kuume on välillä aivan katastrofaalisen kova, ettei elämään meinaa muuta mahtua... Ja toisin ajoin se on helpompi kestää. Nyt on sellainen hetki, kun ei koko ajan itketä.
Ja varmasti me muutkin hipelöimme vauvanvaatteita joka tilaisuuden tullen :) ...minä ainakin tunnustan! :D :D
Ystäväni odottaa 4:ttä lastaan ja iso maha on juuri poksahtamaisillaan. Ja mukamas KAIKKI muutkin odottaa... paitsi minä. Näin sitä sitte saa itsensä maailman onnettomimmaksi ihmiseksi. Mutta luotan siihen, että kyllä se meidänkin aika vielä koittaa.
Tuetaan siskot toisiamme :) kyllä se vielä iloksi muuttuu! PAKKO :D
Meillä auttoi seuraava keino vauvakuumeen taltuttamiseen. Puhuin päivittäin (valitettavasti ehkä hieman painostaenkin) vauvoista ja niiden ihanuudesta miehelleni. Mies ei ollut valmis vauvoihin ainakaan kahteen vuoteen. Keskustelimme syistä: miksi minä haluaisin vauvan jo nyt ja miksi mies ei halua vauvaa vielä.
Puolen vuoden jälkeen jatkuva vauvoista puhuminen ilman tulosta alkoi kyllästyttämään ja aloin kirjoittamaan "vauvakuumeisen päiväkirjaa". Sitten yksi päivä, pian tämän jälkeen, havaitsin mieheni puhuvan enemmän vauvoista kuin minä. Nyt ystävät uskovat miehelläni olevan kovempi vauvakuume kuin minulla (vaikka asian mielestäni edelleen toisin päin). Lasta siis emme ole vielä tekemässä, mutta tätä menoa ehkä jo lähiaikoina.... :)
Pointtini on se, että ainakin itselläni auttoi vauvakuumeen purkaminen kirjoittamiseen. Päiväkirjaan sai kirjoittaa ja haukkua maailmaa niin paljon kuin halusi. Samalla vauvoista ei tullut puhua miehen kanssa ei enää niin paljoa kuin ennen. Tämä mahdollisti meillä yllättävän käänteen: mies jatkoi vauvoista puhumista... Ehkä miehet on sellaisia, että aluksi ne aluksi hieman vastustelee, mutta vähitellen huomaavat kuinka ihania vauvat on...
Voimia kaikille kuumeilijoille!!!!
Pitääpä kokeilla tuota kirjottamista. Oon aikanani pitänyt päiväkirjaa monta vuotta ja se on ollu hyvä apu niin iloisten ku surullistenki tunteiden käsittelyyn, mutta jostain syystä en vain älynny sitä nyt. En jaksa aina puhua asiasta miehelleni kun hän ei juuri ota osaa niihin keskusteluihin, monologia vedän siis suurimman osan aikaa. Välillä vaan ku oon allapäin ja hän kysyy mikä on, niin tuhahdan, että "kyllä sä sen tiedät" tms. Mutta joo. Kiitoksia vinkistä!
Kyllä tosissaan kuulostaa samalta nämä meidän tilanteet. Kun luin juttuasi, tuli mieleen että, ihan kuin olisin itse kirjoittanut. Meillä nimittäin minä myös koen niita hetkiä, kun on oikein paha mieli. Kyyneleet valuvat silmäkulmista, vaikka kuinka puristaisi silmät kiinni. Ja kun isäntä kysyy, että mikä... niin ei tosiaan voi sanoa muuta kuin että kyllä sää tiedät.
Tänäkin aamuna kun poikani lähti isänsä luokse, tuli niin suuri itku. Sanoin aviomiehelleni, että voi kun vielä koittaisi se aika, kun ei tarvitse päästää omaa lastaan pois luotaan. Kyllä ehjä koti on aina kuitenkin parempi.. :/
Olemme naimisissa ja miehelläni on exänsä kanssa lapsi. Minulla on niin valtava vauvakuume, että sattuu. Itken kotona varmaan joka toinen päivä, luen vauvoihin liittyviä artikkeleita ja katselen kuvia ja haaveilen yhteisestä lapsesta. Kun näen odottavia naisia, sisälläni kouraisee kipeästi, "miksen minä saa lasta".
Mieheni haluaa nauttia kuulemma kahdestaan kanssasi vielä muutaman vuoden.
Hän sanoi, että en saa painostaa häntä tässä asiassa. Tottakai haluan, että vauvamme on yhdessä haluttu ja toivottu. Yhtenä iltana hän jopa sanoi, että jos lapsen haluat nyt, niin tee se jonkun toisen kanssa. Myöhemmin kyllä pyysi anteeksi.
Olen töissä julkisessa virastossa, missä käy myös lapsia vanhempiensa kanssa. Voitte vaan kuvitella sitä tuskaa.
Kun mieheni käy tapaamassa lastaan exänsä luona, hän tulee hyvin iloisena kotiin. Itse en enään kestä nähdä tätä lasta ollenkaan, koska tulee valtavan pahamieli.
Tämä tunne on muuttunut pahemmaksi koko ajan. Tunnen katkeruutta, kiukkua ja pahaa mieltä.
Tahdon kovasti lapsen ja meille oman perheen.
Tänään menen ja ostan päiväkirjan ja alan kirjoittaa siihen tuntemuksiani. Tuntuu, että kaikkialla on vauvoja, vaunuja ja lapsia. Odottavia äitejä ja onnellisia isiä. Tuntuu, että olen jotenkin viallinen, koska minulla ei ole tätä onnea.
Itselläni ollut vaihtelevasti vauvakuume jo 2,5 v.... alussa mies oli innoissaan ja suunnitteli nimiä ja muuta Sovittiin, että yritetään sitten kun saadaan isompi asunto. No saatiin isompi asunto, mutta silloin oli suunnitelmissa hankkia oma asunto joten päätettiin yhteisymmärryksessä odottaa kunnes löydetään oma asunto.
Nyt on oma paitalon puolikas ja molemmilla vakinaiset työt. Vaikka mies oli alussa innoissaan niin nyt ei halua edes keskustella lapsista, mistäköhän tällainen täyskäännös johtuu? Alussa mies oli jopa innokkaampi kun minä mutta nyt kun olen jättänyt pillerit sopimattomuuden takia pois niin mies ei halua edes koskea muhun jostain syystä...
olen itse 26 v mies 29v... vauvojen ja raskaana olevien naisten näkeminen tekee välillä niin pahaa että itkettää... Miten selitän miehelle että se vauva ei välttämättä sitten tule kun tilauksesta enkä haluaisi odotella enää kovin pitkään?
Meillä lähes sama tilanne, kun lopetettiin pillerit. Eiks meiän miehet tajuu, et ei vauvan teko välttämättä onnistu kuin kaupassa käynti, tosta vaan. Sitte vielä mullakin ikää rupee jo olemaan ensisynnyttäjäksi, että voivoi... Saapas nähdä?
Onneksi on vertaistukea tarjolla. Asian kanssahan painii yllättävän moni! Noh, minä olen kolmekymppinen nainen, jolla on elämässä aiemmat avosuhteet kosahdelleet sitä mukaa kun suhteen eteneminen on tullut eteen. Miehet on juosseet pitkin seiniä karkuun ja toinen avosuhde meni hirvittäväksi tappeluksi viimeisiltä ajoiltaan, kun mies ei vain halunnut perhettä, ei tiennyt haluaako koskaan, eikä suostunut kuuntelemaan mitä minulla oli sanottavanani.
Nyt tänä kesänä tulee tasan kaksi vuotta täyspäiväistä kuumeilua, siis sellaista kuumeilua joka oikeasti on meinannut viedä järjen ja elämänhalun. Ja joka antoi myös kuoliniskun viimeisimmälle parisuhteelle, joka ei kestänyt haluani perustaa perhettä. Olen siitä asti kun erosin, aloittanut aamut ja lopettanut illat samaan ajatukseen, haaveisiin, kyyneleisiin, toiveisiin, rukouksiin...kärsinyt ja kouristellut itkun kanssa kaverien vauvoja katsellessa, hymyillyt yli-innokkaan ilahtuneena kun lähipiiri lisääntyy, ostellut vauvanvaatteita tuttavien lapsille esittäen kassalla ylpeää äitiä, pidätellyt itkua miljoonissa paikoissa ruokakaupoista elokuvateattereihin, joissa on tuntunut olevan vain elämäänsä huoletta eläviä perheitä ja naisia rakastavine miehineen, joita ei pelota ryhtyä isäksi. Olen katselut ihmeissäni raskaana olevia pariskuntia ja miettinyt, miten mies on saatu narutettua tuohon tilanteeseen? Olen todella opinut mitä on kateus ja vihannut itseäni siksi, että tunnen niin.
Olen nyt avoliitossa. Tuoreessa, takana ei ole vielä montaa vuotta. Mies oli aluksi vastaan, tietenkin. Emme tunne tarpeeksi hyvin, emme asu yhdessä, hän ei ollut valmistunut, kaikki syitä olla yrittämättä lisänntymistä. Sitten aloin pimahdella, itkua tuli koko ajan. Miehen kummilasten näkeminen oli mahdotonta, koska olin koko ajan vihainen, en osannut edes enää esittää että kaikki on ok. Aloin olla jo kolmekymppinen ja kerätä sääliviä katseita siitä miten "sulla ei vielä ole mitään näin ihanaa, toivon että sinäkin saat joskus kokea tämän" Teki mieli sanoa että No johan on nyt perkele ettenkö olis sitä koko ajan halunnutkin helkutin pallomahat. Aloin olla jo kateudesta seuraavaan asteeseen, eli katkeruuteen siirtymässä.
Mieheni sanoi yhden vauvavierailun jälkeen, kun kotona (asumme siis nyt jo yhdessä) repesin jo eteisen lattialle itkemään, en vaan saanut enää pidettyä itseäni kasassa ettei hän halua että minulla on näin huono olo. Hän on valmis siihen että jätetään ehkäisy pois, koska ei halua erotakaan minusta vaikka kokee itse vielä pelkoa asiaa kohtaan. Itku loppui kuin seinään ja aloin nauramaan, tunsin itseni aivan psykopaattiseksi kun itkun kouristuksesta kyyneleet silmillä nauroin eteisen lattialla aivan hysteeristä naurua. En voinut uskoa että hän oli tosissaan.
Mutta niinpä oli tosissaan. Ehkäisyt jätettiin pois 01/09 ja eipähän tuota lasta alkanut heti kuulumaan. Vieläkin on yritys päällä, nyt apuna on jo ovulaatiotikut. Mieskin on herännyt todellisuuteen, että tässähän voi oikeasti joutua odottelemaan. Ei meillä mikään paniikkikiire olekaan asian kanssa, mutta molemmille (minulle vähemmän) hiukan yllätyksenä tuli se, ettei sitä lasta "tehdäkään vaan tammikuussa". Ainakaan meillä. Nyt on mieskin ollut sitä mieltä, että näistä asioista puhutaan liian vähän. Miehille markkinoidaan sellaista mielikuvaa, että lapsi tulee kun sen antaa tulla. Siihen riittää suurinpiirtein yksi työntö ilman kortsua, ja puks, pulla uunissa. Todellisuudessa lapsettomuudesta, väliaikaisesta taikka lopulisesta kärsii yllättävän moni, mutta terveystiedon tunnilla yläasteelta asti painotetaan vaan ehkäisyn tärkeyttä. Tämä tuli meille molemmille uuten asiana, miten omallekohdalle sattuva yrityskin voi todella viedä aikaa.
Matkalla on niin monta muttaa vielä...mutta elämme toivossa :) Hyvää kesää!
ukko ei millään halunnu aluksi, keksi syitä rahatilanne jne.. vaikka ihan hyvin meillä menee. no nyt kun hänelle viimein se vauvakuume iski ja jätettii ehkäisy pois niin onhan tässä jo puoli vuotta yritetty eikä oo tärpänny:( ei niitä vauvoja noin vaan tehdä..ukot tosiaan luulee että se on niin helppoa..
Meillä miehelläni oli kova vauvakuume ja minulla ei. Hän lähes päivittäin puhui lapsista, että kuinka ihanaa se olisi. Mieheni ehdotti, että jos jätettäisiin ehkäisyt pois ja yrittettäisiin saada lapsi. Minä en ollut ajatuksesta kovinkaan innoissani. Koin, etten ole valmis äidiksi. Lapsen saaminen tuntui niin lopulliselta. Kysymyksiä pyöri päässäni: miten käy työuralleni, pärjätäänkö taloudellisesti, onko kotimme kyllin hyvä lapselle, tuleeko minusta vihainen kotiäiti, olenko hyvä äiti, miten käy parisuhteen.
Pitkään keksin erilaisia syitä miksei ole "oikea aika": pitää valmistua ensin ja olla työelämässä, oma koti, vakituinen työpaikka. Mieheni kerran tokaisi, että jos noin miettii, ei ole ikinä oikea aika saada lasta. Aina on jotain. Hän myös muistutti, että vanhemmuuteen kasvaa.
Minä kieltäydyin puhumasta aiheesta, kunnes menin itseeni ja pakotin itseni puhumaan. Lapsi asiasta oli tullut hirveä klikki meidän välillemme. Ymmärsin pelkääväni omaa lapsuuttani, sitä että minusta tulisi samanlainen kuin omista vanhemmistani. Huomasin myös olevani todella itsekäs: ajattelin vain itseäni ja sitä mistä "joudun luopumaan" lapsen vuoksi. En ymmärtänyt ollenkaan mitä lapsi tuo elämään. Puhuminen auttoi. Meni hetken aikaa, kunnes ehdotin miehelleni, että jättäisin e-pillerit pois. Kuuntelin itseäni ja halusin jättää ehkäisyn pois. En ajatellut, että oliko nyt oikea hetki taloudellisesti ja työpaikan kannalta.
Kannattaa yrittää puhua puolisolle. Oikeat syyt siihen, että miksi toinen ei halua lasta, voivat olla melko yllättäviä. Itse ymmärsin, että syy miksi en halunnut lasta oli se, että pelkään. Olin liikaa kuunnellut omia vanhempiani, jotka kokivat lapsien hidastavan ja estävän elämää. Kuuntelin muita, en itseäni. Ulkopuoleltahan nämä paineet on asetettu: "opiskele ensin, hanki vakituinen työpaikka ensin, hanki oma koti ensin, hanki tarpeeksi hyvä ja varakas puoliso ensin, hanki oma auto ensin,maksa lainat ensin, etene uralla ensin". Lapsi on täysin ulkoistettu "tuote" ja oma biologinen kello vaimennetaan raha tekosyillä. Olin melkoisessa kriisissä, kun ymmärsin, että olin elänyt muiden odotusten mukaan ja olin työntänyt oman haluni saada lapsen ja perheen jonnekin syrjään.
Ja nyt takana on kahdeksan kuukautta yritystä. Ei tullut heti ensi yrittämällä eikä toisellakaan. Lapsi tulee kun on tullakseen ja vanhemmuuteen on aikaa kasvaa yhdessä puolison kanssa. Vaikka kuinka haluaisi saada lapsen, on lapsen tulo aina jonkinlainen kriisi kummallekin vanhemmalle.