Kalluuppi yksinäisille: Miksi emme seurustele?

suhdetta koska viihdyn niin hyvin itekseni. seuraa saa aina jos siltä tuntuu mutta esim. pitkän työpäivän jälkeen mikään ei voita sitä että saa tulla kotiin ja olla rauhassa omissa oloissaan. t jamppa

Pitkälti samat syyt kuin sinulta. Estyneisyys lähinnä ja kai pelkokin. Kiinnostusta olen saanut osakseni joskus, mutta itsellä ei ollut juuri tunteita kiinnostuneita kohtaan. Omia kiinnostuksen kohteitani kartan kuin ruttoa.

Mua ei ole huolineet menneinä vuosina edes kohtalokaverini (mt-kuntoutujat) tyttökaverikseen...he hyväkkäät kun haluavat terveen...kukapa ei haluaisi.

Niin olen sitten jäänyt yksin, kurttuiseksi ja katkeraksi vanhaksipiiaksi. Rukoilen kuolemaa.

sosiaalinen verkosto. Ei ole kavereita eikä niitä tule kun en juuri käy missään. Missä sitten kävisin? Ei niitä ystäviä tule kadulla vastaan tai kaupassa, apteekissa.

Pitäisi keksiä jokin yhteinen koodi yksinäisille vapaille ihmisille. Vaikkapa punainen hikiranneke oikeaan käteen. Sitten tietäisi heti että tuo kivan näköinen on yksin ja etsii ystävää, menenpä sanomaan sille jotain.

joopa joo...

En tiedä. En vain kerrassaan tiedä selvää syytä siihen!!

Ihmisiä kyllä liikkuu ympärilläni, tunnen ystävieni kavereita ja niitä voin tavata. Itse en kyllä omasta puolestani liiku hirveän sosiaalisessa ympäristössä, tapaan vain niitä joita ystäväni haluavat minun tapaavan.

Kuitenkin, olen kääntänyt jo asian niin, että itessäni löytyy se vika, että miksen seurustele. Toisaalta kaverini sanovat minua kauniiksi taikka nätiksi, mutta en itse olisi samaa mieltä. En voi yhtyä kavereideni mielipiteeseen. Noh, jos oletan että olen nätti, niin minä minussa on vikana? Luonne? Aivan, jos on näin, olen ilmeisesti vastenmielinen ja niin kummallinen ihminen ihminen, ettei minun kanssa voi olla. Oli vastaus kumpi tahansa, vika on minussa.

Siksi en seurustele. Olen tavannut monia ihania miehiä mutta kukaan ei ole halunnut tavata minua yhtä kertaa enempää.

"On se elämä vaan niin mahtavaa."

Ehkä minun kohdallani suurin syy on se, että ahdistun muiden ihmisten läheisyydestä, kavahdan kosketusta, mutta myös tarvitsen yksinoloa. Tarvitsen sitä, että ei tarvitse puhua kenellekään, voi olla täysin oma itsensä, ketään ei vaadi tai arvostele. Toisaalta sitten taas olen ujo ja epävarma. Jos ei pidä itseään minkään arvoisena, voiko kukaan muukaan pitää?

En osaa odottaa mitään tulevaisuudelta, yritän sopeutua ja etsiä yksinelon hyviä puolia, mutta toisinaan rassaa se, että kaikesta tosiaan on selvittävä yksin. Joskus olisi vaan niin kiva kun voisi itkeä jonkun olkapäätä vasten.

Kaipa tuo johtuu omalla kohdalla useammastakin syystä... Varmaankin suurin syy on pinnallisissa asioissa, kun tämmöisillä isoilla örkeillä ei tunnu pahemmin olevan vientiä... :) Ei sillä että asiasta nyt olisin mitenkään katkera. Luulen, että jonkin sortin "pinnallisuus" nyt kuuluu ihan ihmisen perusluonteeseen ja olenpa siihen itsekin joskus sortunut.

Luonteeltani osaan olla ihan sosiaalinen ja keskustelutaitoinen, jos vaan tuntuu, että sitä keskustelukumppaniakin kiinnostaa jutustelu. :) Jotenkin sitä on vaan vuosien mittaan muuttunut jotenkin varautuneeksi eikä tuo ominaisuus nyt ainakaan paranna mahdollisuuksia.

Noh, ei kai tässä kuitenkaan auta jäädä paikalleen surkuttelemaan. Se vaan huonontaa mahdollisuuksia muuttaa tulevaa paremmaksi.

Miksikö?

No, suurin rajoite on varmaan ulkonäköni. Olen mies ja ihan oikeasti valehtelematta lyhyempi kuin suurin osa naisista, ja paljon lyhyempi kuin suurin osa miehistä, ja naisille pituus tuntuu olevan melkein ainoa ehdoton ulkonäkökriteeri. Onhan niitä minua lyhyempiäkin naisia, mutta ei kyllä kovin paljoa, ja hekin todennäköisesti haluaisivat mieluummin itseään paljon pidemmän kuin pari senttiä pidemmän. Tämä siis rajoittaa tosi paljon.
Muutenkin olen sellainen söpö ja pieni enemmän kuin iso miehekäs järkäle, ja juuri näillä järkäleillä tuntuu olevan eniten vientiä :P Rumana en kuitenkaan itse itseäni pidä. Ärsyttää vaan kun pituus on melkeinpä se ainoa asia jolle ei voi itse mitään. Paitsi ehkä muuttaa Japaniin tai Meksikoon missä lyhyet miehet ei olisi niin outoja ilmestyksiä :D

Asiaa ei yhtään auta se että olen muutenkin nuoren näköinen; olen kuullut tämän vuoden puolella mm. varoituksen siitä että 'ne pelikoneet on sitten tarkoitettu yli 15-vuotiaille'. Ja olen 20-vuotias... Baareihin en edes yritä. Olisin melkein mieluummin sitten ihan kunnolla lyhytkasvuinen, koska silloin voisin etsiä samasta vammasta kärsivän naisen, mutta tälläisessä 13-v pojan vartalossa ei voi oikein tehdä muuta kuin ryhtyä bottom-homoksi tai 12-v tyttöjä katselevaksi pedofiiliksi :D Kumpikaan vaihtoehto ei ole houkuttanut hirveästi toistaiseksi, vaikka ensinmainittua saatan joskus ajautua kokeilemaan jos ei tää naisonni tästä kohene.

Mutta onhan niitä rajoitteita toki muitakin. Sosiaalinen piiri on aika pieni, joskin muutossuunta on positiivinen.

Tajuton itsevarmuus todennäköisesti kompensoisi vähän ulkoisen olemukseni puutteita, mutta sellaista on vaikea kehittää näistä lähtökohdista. Olen muutenkin ujo ja varautunut, vaikka onneksi olen vähän pääsemässä tästä puolesta eroon. Ekstroverttiä musta ei varmasti ikinä tule mutta onneksi olen hyväksynyt introverttiuteni, mikä jo itsessään teki hyvää itsetunnolleni.

Oikeasti en ole niin masentunut kuin miltä tässä vaikutan :D Itse asiassa mun asiani on erittäinkin hyvin tällä hetkellä ja olen jopa kommunikointiväleissä nykyisen kiinnostuksenkohteeni kanssa mikä on aika kova juttu mulle joka en yleensä ole voinut tehdä muuta kuin ihailla tyttöjä kaukaa. Ei sitä toivoa ainakaan pidä heittää.

Minullakin syinä on ollut estyneisyys, epävarmuuteni ja epäluottamukseni ihmisiin, mutta myös se, että tarvitsen paljon omaa rauhaa. En ole koskaan oikein pitänyt siitä, että minua määritellään ja lokeroidaan.

Nyt olen tosin päätynyt elämäni ensimmäiseen suhteeseen netistä tapaamani ihmisen kanssa, jonka olen tuntenut virtuaalisesti jo kauan - mutta en välttämättä näe mitään loppuelämää yhdessä ja yksin jääminen vähän pelottaa, varsinkin kun muita ystäviä minulla ei ole (mikä oli lisäksi yksi syy seurustelemattomuuteeni - sosiaalisen verkoston kapeus.

lieneepi siinä että kukaan ei ole koskaan kysynyt minulta että kiinnostaisko alkaa tapailemaan.

Lapsena ja nuorena tavallisin vastaus oli 'ei' jos tahdoin jotain, niin vanhemmilta kuin muiltakin ihmisiltä. Oman lisänsä asiaan toi koulukiusaus ja yleinen halveksunta luokan taholta. Seurauksena sitten hyvin harvoin pyydän ihmisiltä yhtään mitään kun tyhjän saa pyytämättäkin.

Vuosien kuluessa ulkonäköä on päivitetty moneen otteeseen, ja nykyään kanssaihmiset sentään katsovat minua kuin vertaistaan, ja toisinaan naisetkin mittailevat katseellaan. Se on ihan kivaa. Eivät sentään enää katsele poispäin niinkuin ennen.

Mutta vaikka joku tulisikin jututtamaan niin todennäköisesti antaisin refleksinomaisesti pakit, koska usko siitä että kyseessä on pilailu tai kusetus on vieläkin vahva. Tai ainakin jos joku kysyisi 'lähdetkö ulos joskus?', niin vastaisin 'miksi?', koska en ymmärtäisi koko tilannetta.

Vaikka olen parisuhteessa, tunnen silti olevani helvetin yksinäinen.

Miksen ole parisuhteessa?

Miehet eivät ole kiinnostuneita minusta.

Syy on täysin fyysinen, kun en ole kaikkein naisellisinta tyyppiä kun on leveät hartiat. Kyllä minulta vyötärö löytyy ja lantiota on vaikka toisille jakaa niin että naiseksi tunnistaa enkä kasvoiltanikaan mieheltä näytä. Mutta.

En voisi edes kuvitella että antaisin jonkun nähdä minut alasti. Se olisi jo niin kova molemminpuolinen trauma että käräjähaaste varmaan seuraisi minulle.

Silti, olisi se niin hivelevää saada vislausta kadulla. Edes jonkinlaista tunnustusta.

Ihmiset ovat selvinpäin liian epäluuloisia ja vaivautuneita. Kuten minä itse.

Minä olen raivoraitis jääpuikko. Naiset ovat kaikki kylmiä jääpuikkoja, selvinpäin siis: ei kiinnosta yhtään.

Syitä on monia.

Olen aina ollut vähän ujo ja hiljainen. Kyllä minulla muutamia kavereita on, joiden kanssa tulen ihan hyvin juttuun, mutta tuntemattomien tai puolituttujen kanssa keskustelu on yhtä tervanjuontia. Tuntuu vain etten osaa keskustella luonnollisesti muiden kuin läheisten ihmisten kanssa. Tämä vaikeuttaa ihmisiin tutustumista lisättynä siihen, että jo olemassaoleva sosiaalinen verkosto on erittäin pieni. En myöskään viihdy hirveän hyvin missään massatilaisuuksissa, ja alkoholia en juo juuri ollenkaan, joten tyypillinen nuorten viikonlopun vietto ei juuri kiinnosta minua. Viihdyn hyvin yksinäni, mutta liiallinen erakoituminen alkaa jo masentaa.

Nuorempana (ala-asteikäisenä) muutama tyttö oli erittäin kiinnostunut minusta ja olin itse myös kiinnostunut, mutta en koskaan uskaltanut lähestyä vastakkaista sukupuolta muuten kuin ihan kaverimielessä. Ihan leikkiähän kaikki seurustelu tuon ikäisenä on, mutta olisipa edes saanut jonkinnäköistä kokemusta. Nykyään kaduttaa etten tehnyt mitään liikettä tuolloin.

Ulkonäöltäni olen mielestäni kai ihan tavallinen; en usko olevani ruma, mutta en myöskään mitenkään joukosta erottuva. Olen erittäin liikunnallinen joten kroppa on hyvässä kunnossa ja lihastakin löytyy jonkin verran. Muutama vuosi sitten aloin tutustua yhteen ystävääni (nainen siis) lähemmin, ja aloin jo ajatella, että tästä voisi muodostua jotain. Olin kuitenkin pienessä liikenneturmassa, jossa teloin naamani jonkin verran. Alkuun vammat näyttivät pahalta, mutta ajan myötä ne parantuivat lähes entiselleen. Vaikka tämä turma ei mitenkään vakava ollutkaan, niin jätti se henkisiä arpia. Itsetunto vajosi entisestään vamman myötä, enkä päässyt enää juttuun tämän tytön kanssa entiseen malliin.

Ei minua koskaan ole kiusattu, mutta pelkäsin kiusaamista nuorempana erittäin paljon, joten yritin aina vain sulautua massaan parhaani mukaan. Kaipa olen jäänyt vangiksi tähän rooliin, enkä pysty erottumaan joukosta millään lailla. Olisi mukava tutustua urheilulliseen nuoreen naiseen, joka viihtyisi mielummin kotosalla, kuin bilettämässä yöhön asti, mutta vaikeaa se on tällaiselle erakolle.