lapsiaan,, ainakin vanhainkodit PULLISTELEE hyljättyjä vanhuksia,,
Käyn usein omaistani katsomassa ( olen ilmeisesti harvinaisen poikkeava) .
Mutta omat jälkeläiset,, jo aikuisia,, ei muista meitä.......
MIKÄ on mennyt kasvatuksessa pieleen,,??
Kun aika koittaa,, ja itse "pääsen jos pääsen" vanhain kotiin tai palvelu taloon,, luulempa että olen juuri niin hyljätty kuin sadat, jopa tuhannet, vanhukset suomessa on.
Kysynkin,, mikä on mennyt pieleen lasten kasvatuksessa??
Onko kouluissa jotain jäänyt opettamatta??
Ennen kouluissa oli kova kuri,, ainakin kun olin lapsi,, siellä opettettiin kunnioittamaan ja muistamaan vanhuksia,,
kuinka on nyt,, tai kuusikymmen -- seitsemänkymmen luvulla,, jolloin lapseni oli koulussa,, nyt hieman alle viisikymppisiä perheellisiä..
Unohtuiko jotain kasvatuksesta??
Silloin tuli "vapaa kasvatus muotiin".
Onko nyt vapaan kasvatuksen saaneet lapset TÄYSIN PIITTAAMATTOMIA omista vanhemmistaan??
Lapseni on hyvin koulutettuja,, mutta en voi kehua heidän ihmisenä olemisen taitojaan.
Kuinka teillä muilla??
Mikä on totuus nyky ihmisistä???
Ainakin laitokset on pullistelee HYLJÄTYISTÄ VANHUKSISTA!!!!
Käyn usein omaistani katsomassa ( olen ilmeisesti harvinaisen poikkeava) .
Mutta omat jälkeläiset,, jo aikuisia,, ei muista meitä.......
MIKÄ on mennyt kasvatuksessa pieleen,,??
Kun aika koittaa,, ja itse "pääsen jos pääsen" vanhain kotiin tai palvelu taloon,, luulempa että olen juuri niin hyljätty kuin sadat, jopa tuhannet, vanhukset suomessa on.
Kysynkin,, mikä on mennyt pieleen lasten kasvatuksessa??
Onko kouluissa jotain jäänyt opettamatta??
Ennen kouluissa oli kova kuri,, ainakin kun olin lapsi,, siellä opettettiin kunnioittamaan ja muistamaan vanhuksia,,
kuinka on nyt,, tai kuusikymmen -- seitsemänkymmen luvulla,, jolloin lapseni oli koulussa,, nyt hieman alle viisikymppisiä perheellisiä..
Unohtuiko jotain kasvatuksesta??
Silloin tuli "vapaa kasvatus muotiin".
Onko nyt vapaan kasvatuksen saaneet lapset TÄYSIN PIITTAAMATTOMIA omista vanhemmistaan??
Lapseni on hyvin koulutettuja,, mutta en voi kehua heidän ihmisenä olemisen taitojaan.
Kuinka teillä muilla??
Mikä on totuus nyky ihmisistä???
Ainakin laitokset on pullistelee HYLJÄTYISTÄ VANHUKSISTA!!!!
Vastaukset 43
Vanhimmat
...hieman miettiä ihan ikiomia kasvatusmetodejaan.
Koulun tehtävä on jakaa tietoa, valmentaa lapsiamme jatko-opintoihin.
Kodin tehtävä on antaa tapakasvatusta, kasvattaa lapsistaan kunnon ihmisiä.
Sitä vastuutaan eivät vanhemmat voi paeta, vaikka usein vetäytyvätkin siitä ja
syyttävät muita. Kodin malli on se ratkaiseva.
Tulee mieleeni se vanha kertomus ovenpielessä istuvasta isoisästä, joka syö siinä penkillä puukupista. Hän oli tiputellut ruokaa syödessään ja saanut väistyä muiden pöydästä. Pieni poika veistää puupalaa. Vanhemmat kysyvät, mitä hän tekee. "Veistän teille puukippoja, joista voitte sitten vanhana syödä ovenpielessä."
Vanhuksetha hoidettiin ennen vanhaan taloissa muiden askareitten lomassa. Riippui varmasti emännästä, miten vanhusta hoidettiin, miten häntä kohdeltiin. Taloja oli varmaan monenlaisia ja tapoja myös. Siinä se ihmisyys ja sydämen sivistys mitattiin. Vaivaistaloon joutuivat kunnan elätiksi vain ne, joilla ei mitään muuta paikkaa ollut. Siksi kai monilla oikein vanhoilla ihmisillä on vieläkin se vaivaistalon kammo.
koulua,, juuri tuo tarina kerrottiin koulussani opetusta varten lapsille,, ei unohdu koskaan..
Kyllä koulu vaikuttaa lapsen ajatusmaailmaan ja myöhempään käyttäytymiseen.
,, ??..??? Kyllä vähempikin pisteiden, pilkkujen ja kysymysmerkkien määrä riittää, tuollaista tekstiä on todella hankala lukea.
mukaan pisteillä ja pilkuilla on määrätyt paikkansa. Aika monella ne ovat väärissä kohdissa tai puuttuvat kokonaan. Suurimmalla osalla kirjoittajista ovat opetusten mukaisia.
Joten muuta tyyliäsi ja opettele pilkkusäännöt...
Kaikella ystävyydellä kuitenkin. Huomauksesi eri palstoilla ovat aiheettomia.
on tekstin ymmärtämis vaikeuksia ilman kieliopillista tekstiä, JÄTÄ LUKEMATTA; me muut kyllä osataan lukea ilman pilkkujakin.
ASIA ON TÄRKEÄMPÄÄ, kuin oikeinkirjoitus.
Sata vuotta sitten köyhät vanhukset myytiin hoitoon halvimman tarjouksen tehneelle. Meidän aikanamme Suomesta tuli hyvinvointivaltio, eikä huutolaisia enää ole ollut vuosikymmeniin. Nykypolitiikka suosii ulkoistamista, ja vanhukset annetaan hoidettaviksi sille, joka tekee halvimman tarjouksen. Huutolaisiksi jälleen!
Onko sukupolvemme antanut lapsillemme oikean mallin vanhusten arvostamisesta?
Taas kerran Jocus iski asian ytimeen; huutolaisia olemme jälleen!
Näin se tosiaan on, suorastaan valaistuin - en ole tullut asiaa aikaisemmin ajatelleeksi, vaikka se on ilmiselvä. Halvimman tarjouksen tehnyt hoitaa taas "huutolaiset", ja heihin voimme kuulua me kaikki. Vaikka on lapset kasvatettu ja koulutettu, se on vain maan tapa, taas!
Mitä voisimme asialle tehdä? Olla terveinä ja sinnitellä joko yksin tai kaverin kanssa omillamme niin kauan, että kuolema ykskaks korjaa?
Kävin muutama vuosi sitten katsomassa paikallisessa makuuhoitolaitoksessa (kunnallinen) vanhaa tätiä, joka ei mitenkään ollut sukulainen, vain äitini ja hänen sisarustensa ystävä. Kaikki hänen ikäpolvensa ihmiset olivat jo kuolleet, eikä hänellä ollut omia jälkeläisiä eikä muitakaan läheisiä. Suorastaan kauhistuin; tämä ennen niin ryhdikäs vanha rouva makasi nyt suuressa 6-8 hengen huoneessa korkealaitaisessa sängyssä, ilman mitään ulkoilu- tms. mahdollisuuksia. Pahinta oli se, että hoitajat olivat todella ynseitä, en olisi uskonut ellen olisi omin silmin ja korvin kokenut (varmaan poikkeuksiakin oli, ei vain sattunut kohdalle). Siis vanhaa makuutettiin ja toivottiin varmaan että kuolee siitä pois, niinkuin aikanaan tekikin - 97-vuotiaana.
Olisiko hoitotestamentti yksi keino meille? Viittaan Minna Lindgrenin palkittuun kirjoitukseen. Se jos mikä antoi ajattelemisen aihetta.
Lapsille ei meidän hoitovastuuta voi mielestäni vierittää, ainakaan kokonaan. Ne ajat on ohi, kun maalais- ja kai muissakin yhteisöissä vanhukset hoidettiin oman perheen ja suvun voimin samassa talossa. Jo erilliset asunnot estävät tällaisen järjestelyn.
sairas vanhus voidaan kärrätä lähes 100 kilometrin päähän kotikunnastaan.
Voi vain kuvitella hänen ikäväänsä, kun ei kotiinjäävä puoliso pääse pitkiin aikoihin katsomaan rakastaan, jos ollenkaan. Samoin, kuin hän ikävöi omaistaan.
Ei ole varmaankaan tervehdyttävä ilmapiiri sairasta ajatellen.
laitoksessa katsomassa,
pissat ja kakat housuissa, vanhus makaa, ties kuinka kauan vaipoissaan, ellei omainen satu paikalle, asiasta ilmoittamaan.
Mutta, kuka lohduttaa omaista?
Kyllä vanhaksi tulo pelottaa, varsinkin jos joutuu laitos hoitoon, eikä enään itse osaa tarpeitaan tehdä!
Kaikilla ei ole omaisia valvomassa, ja vaikka olis, niin he eivät käy katsomassa, jota en voi ymmärtää, enkä hyväksyä. Piittaamattomuus on yhteiskunnassa lisääntynyt. Mistähän johtuu?
Mielestäni yhteiskunnan pitää muuttua, laitoksiin enemmän henkilökuntaa ja valvontaa.
Jos henkilökuntaa on riittävästi, pysyy laitos siistinä, ja vanhukset puhtaina.
Rahan merkitystä korostetaan aivan liikaa, ihmisarvo kunniaan.
On väärin maksaa "yhdelle" johtajalle 33oooooo e palkkioita, kun yhteiskunta voi huonosti!!!!!!!
Arveluttaa meidän päättäjät, ovatko enään "tässä päivässä" , tuntuu kyllä että on arvostelukyvyn puutetta, sillä hekin tulee vielä jokupäivä vanhoiksi ja avuttomiksi, hodontarve heillekkin lisääntyy, elleivät ole niin fiksuja , että ehtisivät kuolla ennen sitä .
päätöksiä ja säätävät lakeja. Varmaankin tärkeys- ja kiireellisyysjärjestyksessä...
Vanhustenhoidon huonosta tolasta on puhuttu jo niin kauan, että olisiko kiire mennyt ohi...Kuntien talousahdinko ei kuitenkaan ole tällä tietoa ohi menossa, todellakin vain poliittisilla päätöksillä saadaan heikoimpien asema turvattua.
Valvoakin kai vähän pitäisi. Mutta meillehän voi aina heittää haisevan luun kuin rakkikoiralle, käymme innolla sitä kaluamaan, vorot saavat rauhassa häärätä.
Luulen, ettemme oikein edes pystyneet antamaan oikeaa mallia vanhusten(kaan) arvostamisesta. Tapahtui niin paljon suuria muutoksia niin lyhyessä ajassa.
Liian kritiikittömästi tai liian nöyrästi olemme avosylin ottaneet vastaan yhtä ja toista, antaneet uusien huonojen asioiden syrjäyttää vanhat hyvät asiat.
Kummalliseen suuntaan ollaan menossa, kun rakkauskin on monien mielestä läheisriippuvuutta tai jotain muuta, velvollisuuden- ja vastuuntunto ärsyttävää itsensä korostamista, tärkeilyä, halua päteä yms., luonnollinen halu ja tarve hoivata ja auttaa, suojella on sekin uhrautumista tai jotain muuta kielteistä.
Kun vanhus ei enää pärjää yksin kotona, on aika tehdä päätöksiä. Laitoshoitoon joutunut ei voi muuttaa asuinkuntaa, pitäisi vähän ennakoida. On ymmärrettävää, jos vanhus haluaa jäädä kotipaikkakunnalleen, johon on kiintynyt. Toinen taas haluaa muuttaa lähemmäksi lapsiaan, jotka työn perässä ovat joutuneet lähtemään. Perheet ja vanhukset tietävät tilanteensa ja tekevät päätöksensä. Yksinäiset vanhukset luultavasti haluavat jäädä omalle paikkakunnalleen. Muistisairauksia sairastavillekin se taitaa olla paras vaihtoehto.
Meidän kaikkien tehtävä olisi sitten vaatia ja valvoa, että vanhukset saavat hyvää hoitoa, ja että kaukana asuvat omaiset voivat siihen luottaa.
Hyvin hoidettu iso vanhainkoti voi olla monelle ihanteellinen ratkaisu.
Viime kuussa taisi olla sukupolvien välisen solidaarisuuden Eurooppa-päivä, tulikohan huomioitua? Kyllä me varmaan joku ikäero-keskustelu käytiin, luulisin.
Niin ja Vanhustyön keskusliitollahan on tänä vuonna juhlavuosi. Keitähän siellä lienee puikoissa, eivät ainakaan paljon tunnu pystyvän päättäjiä painostamaan.
noin. Pienelläkin henkilökuntamäärällä voi tehdä hyvää työtä. Se on asenteesta kiinni. Olin itse hoitamassa vanhuksia 12 asukkaan yksikössä. Hoitajia oli vain neljä kahdessa vuorossa plus mahdolliset yöhälytykset päälle. Onneksi ne hälytykset siirrettiin muiden vastuulle ja saimme yölevon.
Kiirettä se piti iltaisin yksin ollessa, kun kaikki hoidot piti tehdä ja jakaa lääkkeet samalla. Laskin joskus, ettei aikaa jäänyt, kuin viisi minuuttia asukkaalle. Silti olivat tyytyväisiä. Se suhtautumistapa on se jokin. Muina aikoina aikaa jäi eri tavalla kohtaamiseen.
Pois jäätyäni kuulin joidenkin omaisten olleen meidän tyyliin tehdä työ tyytyväisiä.
Seuraava pomo olikin eri maata ja se huomattiin.
Yksi asia omaisilta tai vierailta voi jäädä huomaamatta, ja se on vanhuksen väsymys. He eivät enää jaksa, kuten ennen. Meidän yksikössä ei makuutettu muuten, mutta jos itse menivät huoneeseensa. Jumpattiin ja luettiin kirjaa ja lehdet ainakin. Kesällä retkiä ja grillijuhlia pihalla yms.
Tuo kahdeksan hengen huone tuntuu järkyttävältä. Nykysäännösten mukaan on oltava omat huoneet ja mieluummin omat vessatkin kylpy/suihkumahdollisuudella.
Niillä on oikeasti käyttöä.
omat vanhempamme olemme huolehtineet loppuun asti.
Olivatpa he kotonaan, tai vanhainkodissa.
Totuus varmasti vaihtelee persoonakohtaisesti.
Minua ei tule kukaan katsomaan, lapsetonta.
.
.
.
.
kuin tässä käy, - omalla kohdalla. Isovanhempia ei ole, ja äitikin pärjää vielä kotonaan.
Rakkauteen ei voi pakottaa..
Siksi tuntuikin upealta, kun poika kerran sanoi sitten auttavansa meitä! Itse asiassa jo nyt auttaa monessa asiassa. Meillä on sikäli helppo tilanne, kun asutaan samassa talossa omissa asunnoissa.
Enkä osaa sanoa, mitä olen tehnyt. Ehkä välittäminen noin yleensä on mennyt läpi.
Työni oli joskus sellaista, että poika oli viikonloppuna mukana. Imi äidinmaidossa välittämisen, kai.
Osaa hän silti elää oman mallinsa mukaisesti. Vinkkaa silmää mulle, kun esitän toivetta jostakin. Hyvä niin.
tilanne, mutta kaikilla se ei ole mahollista.
Auttavat meijjänkin lapset jo meitä, mutku ei ilkiä hirveästi pyytää, - heilläkin on omat palkka työnsä ja velvoitteet perheitään kohtaan.
Äiti vielä elää, on 81 vuotias, en tiedä kuinka jos hän menisi siihen kuntoon ettei olisi itestään huolenpitäjää, raahtisiko häntä laittaa laitokseen, - kuhan ei mummo muuttas meille muun porukan jatkoksi :))
Annan toisenlaisen ajatuksen keskustelun kulkuun. Mitä te odotatte omilta lapsiltanne, huolenpitoanneko?
Itse olen tehnyt selväksi, että he eläköön omaa elämäänsä. He ovat tehneet selväksi, että elä ja anna palaa.
läheisiään kohtaan ajaa meidät hyviin tekoihin.
Linnutkin välittävät toisistaan, vanhemmistaan, lapsistaan.
Eivät mahda huolehtia vanhemmistaan. Eivät ainakaan, jos on luottamista Lauri Pohjanpään (?) runoon, jossa varis kantaa retuuttaa poikastaan vastatuuleen järvenselän yli, ja muistuttaa, että tämän tulee kantaa häntä sitten, kun hän on vanha. Poikanen vastaakin, ettei hän kanna, hän kantaa omia poikasiaan.
"Varis hymähtää harmaille aatoksille:
- Se on maailman meno, minkäs sille."
Tai jotenkin siihen suuntaan, ihmisillä ja variksilla.
eläimistä erottaakin, yleensä.
.
En kyllä pystyisi olemaan huolehtimatta isästäni/äidistäni, joka voi pahoin.
.
Voitteko te muut?
.
Voinko itse hyvin, jos omaiseni kärsii?
.
Kannattaako aina olla oikeassa, minunkaan?
.
.
punoutuvan, on sulla hyvä muisti!
.
Ei voi kuin onnitella!
.
.
ja kysyn, omista lapsistasiko kerrot:
"Lapseni on hyvin koulutettuja,, mutta en voi kehua heidän ihmisenä olemisen taitojaan."
Herää kysymys, mistä on kysymys...
Kenen olisi pitänyt kasvattaa lapsesi, jos esimerkki on omistasi..?
on kiinni kasvatuksesta.
Jos ihmiselle ei kukaan ole mitään, ei välitä, rakasta, ole kiintynyt keheenkään, se lienee luonteenpiirre, ei opittu asia.
Itse yritän auttaa vierastakin avuntarvitsijaa, saati omaa omaistani.
Nyt suunnitellaan vanhuksille robotteja, kun he eniten tarvitsisivat ihmisen läheisyyttä. Hellää sipaisua, lähellä olevaa ihmistä, jolla olisi aikaa , eikä suunnaton kiire seuraavaan hoitipaikaan.
Juuri näytettiin telkkarista, kuinka karjaa päästettiin kesälaitumille.
Lain mukaan lehmien on saatava olla vuodessa 60 päivää laitumelle.
Missä on laki, jonka nojalla laitosvanhuksien olisi päästävä päivittäin ulkoilmaan?
Vankienkin on päästävä päivittän puoleksi tunniksi.
EU määräilee pienimmistäkin pilkun paikoista. Milloin siellä vihdoinkin päästään asiaan, ja edes yritetään parantaa vanhusten asioita?
.
.
.
.
Koko nykyisen yhteiskunnan tehokkuusvaatimus ajaa ihmiset liian kauaksi toisistaan. Myöskin omista vanhemmistaan. Aikaisemmin vanhukset olivat osa perhekokonaisuutta. Nykyisin jokainen sukupolvi eristetään tehokkaasti toistensa elämästä. Syntyminen ja kuoleminen kotona oli osa elämää,johon lapsetkin tottuivat.
Nykyisin yhteiskunta kertoo,tehokkaasti,huolehtivansa meistä, kehdosta hautaan.
Itse ainakin tunsin,oman äitini vanhetessa että en osannut tehdä mitään oikein,vaikka olisin halunnutkin. Vanhuus oli pelottava ja mystinen osa omassa äidissäni. Tunsin oman voimattomuuteni tässä tilanteessa. En halunnut tuntea tätä tunnetta liian usein. Tunnustan siksi laiminlyöneeni monta-monta käyntiä äitiäni katsomassa. Oli helppoa syyttää kiireitäni. Ymmärsihän Äiti.
Taidat tuntea itsesääliä ennenkuin olet oikeasti vanhus. Mikä meni kasvatuksessa pieleen? Menikö oikeastaan mikään. Mietitäänpä hieman minä aikana olemme lapsemme kasvattaneet ja kuinka oli ennen.
Meidän isämme ja äitimme kuuluivat suurimmalta osin vielä maalaiskulttuuriin piiriin, jolloin mummut ja vaarit pidettiin pääosin kotona syöttiläisinä eli heidät hoidettiin usein samassa talossa kehdosta hautaan. Oltiin perheen parissa, oli se läheistä oikeasti tai ei. Koska monet sukulaisistani on ollut näitä mummuja, voin sanoa kokemuksen siivittämällä äänellä, että ei se mummujen elämä aina kovin herkullista sukulaisten jaloissa ollut. Vaareja suurten ikäluokkien edustajilla on harvalla, koska sota vei vaarit jo ennen vaari-ikää.
Niille vanhoille, joille suku ei tarjonnut suojaa, oli vanhainkodit. Köyhäintaloiksi niitä nimitettiin pitkään, vielä meidänkin aikanamme (heh). Oma mummuni oli vanhainkodissa. Kun kävin siellä häntä katsomassa, monet vanhukset kertoivat surevansa sitä, että sukulaiset eivät käy katsomassa. Näin vielä 70-luvulla. Mikään ei siis kovin oleellisesti ole muuttunut. Ihminen on itsekäs otus ja vanha on vähän arvoton. Arvostimmeko me muka itse vanhoja ihmisiä? Emme suinkaan.
Miksi me oletamme, että nuorten pitäisi meitä hyysätä ja arvostaa? Olemme hommanneet itsellemme eläkkeet ja mainostamme joka käänteessä sitä, että pitää elättää itsensä. Kai se koskee myös vanhoja? Jos perheessä ei ole puhuttu tai oltu läheisiä silloin, kun lapset ovat olleet pieniä ja nuoria, eivät ne tunteet enää herää myöhemminkään.
Tunsinko itse läheisyyttä mummuun? Kyllä, koska mummu oli ainoa tukeni ja turvani, kun olin lapsi. Kävin häntä katsomassa, koska rakastin häntä. Velvollisuudesta en vanhainkotiin mennyt. Jos äitini ja isäni olisivat elossa, huolehtisin heistä siksi, että rakastin heitä, en velvollisuudesta.
Tunnepitoiseen aloitukseesi vastauksena siis hieman kylmempi, mutta omalla tavallaan yhtä tunteellinen vastaus. Jos olemme rehellisiä, paljonko me muka oikeasti pelkästä velvollisuudesta teemme ja minkä arvoista se on vastaanottajalle?
En toivo, että minua tavataan koskaan säälistä tai pakosta. Silloin on parempi olla yksin ja miettiä, miksi kukaan ei minua rakasta. Arvostustakin voi saada, mutta rakkaus pitää ansaita. Se koskee myös vanhoja ihmisiä. Vai pitäisikö laatia laki, joka velvoittaa jokaisen täysi-ikäisen kansalaisen "adoptoivan" 1-2 yksinäistä vanhusta ja käyvän vähintään kerran kuussa heitä katsomassa rangaistuksen uhalla?
huonokuntoisten laitoksissa?????????
MIKSI - SUOMESSA -- ON TUHANSIA - vanhuksia laitoksissa eikä heitä käy kukaan katsomassa -- VAIKKA ON OMAISIA ????????????????
Nämä vanhukset TAKUULLA ON RAKASTANEET OMIA LAPSIAAN -- TURHA VÄITTÄÄ TOISTA---- .
Olen VARMA , suomen kouluissa ei ole yhteiskunta oppitunneilla opetettu mitään inhimilliseen elämään kuuluvaa käyttäytymis tapaa. ENNEN OLI TOISIN !
Kotonakin kyllä lapset saa oppia käytöstapoihin; MUTTA KOULUSTA SAATU on - TAKUULLA TEHOKKAAMPAA !!!!!!!
ON OMAKOHTAISTA KOKEMUSTA ASIASTA -
Miksi on niin paljon kouluissa kiusaamista ?????
EI OLLUT ENNEN.................
JOTAIN VIKAA ON OLLUT KOULUJEN OPETUS SUUNNITELMISSA VUOSIA.....
NYT VOI olla tai tulla hieman muutosta kouluihin, on tapahtunut niin paljon lasten aiheittamia hirveitä tekoja...
PAREMPI MYÖHÄÄN kuin ei milloinkaan, vanha sanonta.
Huonokuntoiset ovat laitoksissa koska kotihoito ei enää onnistu.
*
Omaise luottavat laitoshoidon ammattilaisiin.
*
En voi allekirjoittaa ovatko kaikki vanhemmat rakastaneet lapsiaan, mutta ainakin minun vanhempani rakastivat.
Kouluissa yhteiskuntaopin tunneilta en muista saaneeni opetusta vanhempien huollosta.
*
Kyllä lapsi oppii kotona käytöstavat.
*
Koulukiusaamista on ollut aina, muistan vielä hyvin kansakouluajat jolloin tehtiin jos jonkinlaista kiusaa toisillemme.
*
Muutos lähtee kotoa, kouluissa tapahtuvat vääryydet pitäälapsen pystyä ja uskaltaa puhua kotonaan, jolloin vanhemmat voivat ottaa asian esille opettajien kanssa.
*
Olen jo kasvattanut lapseni maailman tuuliin lähteviksi joten nuoremmat äidit hoitakoon oman osuutensa.
Korpikirjailija kirjoittaa viisaasti. Muuten tuli mieleen, että onko meillä hätä tosiaan omasta vanhuudesta. Eikö kukaan tulee katsomaan sängyssä makaavaa minua!
Itse olen onnellisessa asemassa vielä toistaiseksi. Olen vanhin suvussa, vaikken kovin vanha olekaan. Toistaiseksi avunanto toimii vielä niin, että joskus mutta harvoin auttelen lapsiani. Nyt on tulossa yo-juhlat ja olen luvannut leipoa.
Omat vanhemmat eivät juuri kerenneet tarvita apua, sillä he kuolivat reilusti alle 80-vuoitaina. Isä oli viikon luonani, mutta siihen hänen huoltamisensa jäi.
Niin, miksi se huono omatunto! Onko niin, että osa meistäkin on joutunut työskentelemään niin paljon, ettei kotiin enää jäänyt tarmoa lasten kanssa olemiseen. Saivat olla niin kuin halusivat.
No, ei minullakaan niin kauhean hyvä omatunto ole, ei kai kenelläkään työssäkäyneellä äidillä. Mutta hyviä tapoja ja täsmällisyyttä kotiintuloajoissa vaadimme. Ja lapset olivat tärkeitä ja ehkä he sen tajusivat hokematta -rakastan sinua. Yhdessä mentiin kylään ja matkoille ja yleensä yhdessä touhuttiin niin kauan kun he halusivat.
Tyttäreni on jo mummi ja olen onnellinen, että olen terve ja toistaiseksi antava puoli. Hän on opiskellut pitkään ja on vaativassa työssä. Siitä huolimatta hän tuntuu huolehtivan tästä ensimmäisestä lapsenlapsesta hyvin niin kuin miehensä. En edes ajattele, että hän pyyhältäisi 100 km luokseni ikävääni sammuttamaan. Poika on myös työssään kiinni aamusta iltaan, yrittäjän onni ja riesa.
Odottelen vanhuutta ihan rauhassa. Kaikki aikanaan sitten.
Kyllä on, minun mielestäni.
Joistakin ihmisistä huolehdimme rakkaudesta, joistakin velvollisuudesta, minä ainakin. Miksi velvollisuudesta ja myötätunnosta tehdyt teot olisivat arvoltaan vähäisempiä kuin rakkaudesta tehdyt? Tietäähän vastaanottaja, etten häntä rakasta.
Omalta kohdalta uskon, oikeastaan tiedän, että olen läheisilleni rakas ja tärkeä, eivät he minua koskaan hylkää.
Kaikilla ei ole näin, mutta eikö ole aika julma ajattelutapa tuo "parempi olla yksin ja miettiä, miksi kukaan ei minua rakasta"? Kostamista?
Suurimman osan ihmisen tekemistä virheistä ja valinnoista minä ainakin pystyn antamaan anteeksi, ehkä ymmärtämäänkin miksi hän teki niin kuin teki. Kun hän sitten on vanha ja yksinäinen ja avuton, miksi en häntä auttaisi, kun se ei minulta aivan kohtuuttomia vaadi? Pitäisikö hänen viettää viimeiset aikansa suremalla esim. nuoruudessa tehtyjä virheitä?
Omalta kohdaltani ajattelen, että jos elämäni jostain syystä menisi niin, että joku käy luonani vain velvollisuudesta tai säälistä (myötätunnosta), olisin siitä kiitollinen.
VANHAT VIISAUDET TOTTA VIELLÄKIN!!!
Voit olla mitä mieltä haluat, mutta puolestani haluan korjata käsityksistäsi sen, mitä en tarkoittanut ja mitä tekstissä ei lue, mutta jonka sinä haluat lukea. En tarkoittanut,että olla yksin tai että joku käy katsomassa olisi arvovalinta siten,
että "parempi olla yksin ja katua tekojaan". On vain niin, että sitä niittää, mitä kylvää.
On monia yksinäisiä tätejä ja setiä (vanhojapiikoja ja -poikia), joille ei ole yksinkertaisesti siunaantunut läheisiä eli sukulaisia tai muita. Jos he ovat syrjäänvetäytyviä olleet aikuisikänsä, ystäviäkään ei ole liiemmin eikä tuttuja. Kuka siis käy katsomassa? Entä ne, joiden ystävät tai tuttavat eivät yksinkertaisesti enää jaksa joko henkilön riippuvuuden, luonteen tai sairauden vuoksi? Mielenterveyspotilaat eivät esimerkiksi ole sieltä helpoimmasta päästä ja pahasti demontoitunutta on monen sukulaisen vaikea tavata, varsinkin ellei saa koskaan kontaktia.
Mielenkiintoista,että otat esiin kostamisena kirjoittamani, ajatuksen ja teon, joka minulla ei ollut lainkaan mielessä. Kostatko itse mielelläsi, miten tuollainen muuten on noin päällimmäisenä? Tarkoitin sitä, että vanhanakin on hyväksyttävä myös se, että mahdollisesti ei ole ketään, joka tulee katsomaan, jos on tuoni kaikki läheiset vienyt tai itse on mahdollisesti vaikuttanut siihen,että jää yksin. Kyllä meidän itsekunkin elämäämme pitää punnita ja tekojammekin. Ei siinä kostonajatuksia tarvita, vastuunsa on kaikessa. Yksinkin on osattava olla.
Mutta mistä otat ne monet vapaaehtoiset, jotka ovat halukkaita vanhoja viihdyttämään? Ei ole lainkaan itsestään selvää, että tällainen kuuluu meidän jokaisen luonteeseen. Pakottaminen ja velvollisuuteen vetoaminen ovat keinoista pahimpia - ja tehottomia. Ehkä täällä kirjoittavat sukupolvet on voitu pakottaa yhteen jos toiseen vastoin tahtoaan yhteisen edun nimissä. Mutta nyt on aika toinen. Nykynuoret elävät erilaisessa maailmassa,se on syytä ymmärtää. Kaikki vanhat eivät ole mukavia, sairauksien näkeminen voi inhottaa, vanhuuden näkeminen sinänsä eli kuoleman odottaminen. Myönnän rehellisesti,että en ole kouluttanut lapsiani vanhoja ihmisiä viihdyttämään, mieluummin hyväksymään itsensä, sillä siitä lähtee myös muiden sietäminen.
Mielestäni vanhuksista pitää huolehtia, yhtä hyvin kuin huolehditaan vastasyntyneistä, lapsista, sairaista ja yhteiskunnan huono-osaisista. Huolehtimisella tarkoitan perustarpeita: asumista, aterioita, lämpöä, valoa, sairaanhoitoa. Muttavanhusten yksinäisyyden lievittäminen eli sen vaatiminen nuoremmilta, koska se on nuorempien velvollisuus, sitä kyllä kavahdan. Minusta meidän sopii jokaisen miettiä tykönämme sitä, että me kaikki vanhenemme ja hankkia sellaisia valmiuksia, että jos pää pelaa, osaamme viihdyttää itsekin itseämme ja toisiamme aiheuttamatta hengenvaaraa kenellekään. En elä siinä odotuksessa, että lapsieni on väkisin pistäydyttävä minua katsomassa, jos he eivät oikeasti halua tulla.
Kun kirjoitan vanhusten viihdyttämisestä, tarkoitan jotakuinkin tervettä vanhuutta, en avuttomana sängyssä makaavan asemaa eli että hoitohenkilökunta esimerkiksi käy vain viskaisemassa lääkkeet eikä sitten muuta. Käsitteeseen hoito kuuluu luontaisena osana huolehtiminen, mikä tarkoittaa esimerkiksi ystävällistä käytöstä ja kosketusta sekä sen varmistamista,että kulloisetkin perustarpeet tulevat tyydytetyiksi. En siis ihannoi nykyisen mallista vanhusten hoitoa sairaaloissa l. horror-skenaariota.
Tässä aloittajan jutussa puhutaan asiasta ainakin kahdesta eri näkövinkkelistä - sairaanhoidosta eli potilaan hoidosta ja vanhuksista huolehtimisesta eli sinänsä terveiden vanhusten hoidosta. Meillähän kaikesta hoidosta on mukavasti eriytetty henkinen puoli kokonaan, vaikka kaikki lääkärit kilvan selittävät, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus.
Kuitenkin vierastan ajatusta, että terveet ja hyväkuntoiset vanhukset eivät itse muka osaa keksiä itselleen viihdykettä, jos kukaan ei käy katsomassa. Se on hieman eri asia kuin avuttoman hoitamatta jättäminen.
Mikä tässä on muka kostoa? Ajattelemme eri tavoin,mutta älä väännä siitä sentään tuollaisia johtopäätöksiä. Kostatko nyt minulle jotenkin, kun ajatuksemme eivät käy yksiin?
ja kirjoitin niin kuin osasin.
Ensinnäkin, miksi väität kirjoituksesi alussa, että luin kirjoituksesi jotenkin tarkoitushakuisesti? Niin en suinkaan tehnyt.
Luin kirjoituksesi ja vastasin, koska
a. pidin nimimerkistäsi, vaikka oma juttuni onkin vahva, tummapaahtoinen suomalainen kahvi munkkilikööri. Sekoitettuna.
b. mielestäni sinulla oli aika voimakkaasti siinä esillä velvollisuus. Minua se kiinnosti, koska satun itse olemaan ihminen, joka tekee asioita myös velvollisuudentunteesta, säälistäkin. Kirjoituksesi perusteella kuvittelin myös sinun haluavan keskustelua näistä asioista.
Hyvin kummallinen on tuo reaktiosi, kostosta jankuttaminen. Vihjailet jopa, että kostan sinulle jotenkin, kun ajatuksemme eivät käy yksiin?! Enhän edes tiennyt kirjoittaessani, että suhtaudut noin.
Sanot myös minun nostaneen koston esiin, asiassa jossa ei sitä ollut, ja kysyt, kostanko itse mielelläni, kun se (kosto) minulla noin päällimmäisenä on?
Eihän se lainkaan päällimmäisenä ollut, kaikkea muuta - yksi sana, "kostoko" ja kysymysmerkki perässä. En ole tasoisesi kirjoittaja, mutta ihmettelen silti, että noin väärin voit ymmärtää. Tarkoitin tietenkin aivan yleisellä tasolla, mielessä esim. isä, joka aikoinaan jättänyt perheensä. Tai eno, joka jätti pois testamentistaan, suvun ulkopuolisen hyväksi. Vanhoina, yksinäisinä, ehkä katuvinakin. Välttämättä eivät edes koe tehneensä väärin, elämä meni niin, ehkä heitä vietiin kuin pässiä narussa. Kieltäytyisitkö pienestä auttamisesta tai tapaamisesta, vaikka se ei sinulta mahdottomia vaatisi (Viihdyttämisestä en tietenkään puhunut) Tähän tarkoitin, "kostoko"? En edes väittänyt, että se olisi kosto. Ajattelin, että siitäkin voi keskustella. No, niinhän tässä nyt tehdään...
Itse olen kahdesti elämässäni joutunut kostoon taipuvaisen ihmisen käsittelyyn.
Ensimmäisen kerran pienenä alakoululaisena. Kerroin koulutovereilleni aikuisilta kuulemani asian opettajastamme, (aikuiset unohtivat, että pikkupadoilla on korvat). Opettajani, joka muuten salakuunteli oven takana, kosti lapselle monta vuotta.
Toinen kerta sattui työelämässä, minulta pääsi tahaton lipsahdus, sanoin tarkoittamattani lauseen, jonka saattoi tulkita viittaavan erään läsnäolevan todella huonosti, epärehellisestikin, hoidettuihin raha-asioihin. Olin hänen asemaansa nähden heikommilla, ja hänkin kosti vuosikausia.
Itse en hyväksy kostamista, vaikka se määriteltäisiin puolustautumiseksikin, mutta puhun kyllä siitä joskus aika intohimoisestikin, etekin parin siiderin jälkeen, kun maailmaa parannellaan. Kostonkierre, ja mitä se saa aikaan jne.
Olen minä kyllä joskus kostanut, aika pahastikin. Ja valehdellut samalla.
Olen sanonut: Teeskentelin joka orgasmin.
Hyvä Beessi! :-]
Onko näissä naisten keskusteluissa aina niin, että jos sanomaansa selventää, keskustelusta sen jälkeen tuleekin taistelu, jossa on hyvä ja paha vastakkain? Minä näytän aina olevan se paha, joka ymmärrän kaiken väärin ja vielä - pahus vieköön - selittelenkin mitä tarkoitan. On se niin väärin.
Kuitenkin vanhenemme kumpikin - jos Luoja suo - kuten keskustelun muukin katras. Ehkä meitä joku käy katsomassa tai sitten ei, missä sitten vanhuksina lienemme. Kuitenkin olen itse aiheesta sitä mieltä, ettei pelkkä keskustelu vanhustenhoidosta enää riitä, jotakin pitäisi yhdessä tehdä, mutta mitä?
Toinen näkökanta on vanhuuden arvostaminen. Pitääkö sitä arvostaa ja jos pitää miksi? Onko velvollisuus ainoa argumentti ? Emme me ole uhrautuneet kuten esimerkiksi vanhempamme, jotka sodan jaloissa kasvattivat näitä kuusikymmentä plus- sukupolvia. Olemme suurimmalta osin tehneet sen, mitä vanhemmat yleensäkin tekevät rauhan aikana. Eläimetkin hoitavat pentujaan. Mikä oikeuttaa meitä vaatimaan nuoremmilta arvostusta? Kyllä, tämä on provosointia, mutta kertokaa muita argumentteja kuin velvollisuus. Jos me itse emme tiedä vastausta, kuka sen tietää? Varsinkin tämän Kuopion jutun jälkeen kysymykseni on erittäin ajankohtainen.
Poistun tämän jälkeen tästä aiheesta. Voitte kaikki huoata helpotuksesta. Miettikääpä joutessanne käsitettä sananvapaus vaikka huutomerkkien kera.
Sehän on keskustelua. En minä tätä taisteluna pidä, puhumattakaan, että hyvän ja pahan taisteluna - nyt sinä olet ihan hassu. Väärin ymmärtäminen puolin ja toisin on aina mahdollista. Usein huomaan omasta viestistäni, että ohops, tuonhan voi tulkita aivan toisin kuin tarkoitin, tai eihän tuossa ole päätä eikä häntää. Uudistuksen jälkeen tulee esikatseluakin välillä käytettyä, mutta eihän sekään auta, jos tavallaan kuvittelen muiden pystyvän seuraamaan ajatusteni kulkua.
En tiedä, onko meillä vanhustenhoito kaiken kaikkiaan huonolla mallilla, vai onko niin vain yksittäisissä paikoissa ja piireissä. Minusta on tärkeää, että vanhuksilla on todellisia vaihtoehtoja, joista he voivat valita. Nämä ovat yhteiskuntapoliittisia päätöksiä, joihin voimme ainakin periaatteessa itse myös vaikuttaa.
Kyllä meidän kai pitäisi vanhuutta jollain tavalla arvostaa. Harva meistä niin suuria on aikaan saanut, tai niin erinomaisen hyvä ihminen on ollut, että vain sen takia saisi arvostusta. Arvostakaamme siis ihmisenä, joka nyt on elämänkaarensa tuossa vaiheessa. Jos hän on ihminen, jota parhaalla tahdollaankaan ei voi arvostaa, noudattakaamme hyviä tapoja. Heikommista huolehditaan, niin yksinkertaistahan se on. Kun nyt et halua puhua velvollisuudesta, jätetään se pois. Myötätunnosta vaikka sitten.
En minä varmaan harvinaisuus ole siinä, että olen lapseni kasvattanut auttamaan ja jopa "viihdyttämään" vanhusta. Kun aikoinaan maksoimme hänelle ajokortin ja ostimme auton (käytetty Datsun 100 A, ostin siihen uudet talvirenkaat, jotka maksoivat enemmän kuin auto), ehtona oli, että hän ajaa kerran viikossa äitiäni käyttämään asioilla. Kerran pari vuodessa oli ajelutettava äitiä hänen nuoruutensa paikoissa, samalla joutui joskus muitakin vanhoja tapaamaan. Alussa oli pari kertaa vastaan jupisemista, sitten joutuikin jo välillä stoppaamaan, että jaksaakohan mummi.
Itse haluan olla lapsenlasteni elämässä, koska saan itse siitä niin paljon, mutta myös siksi, että uskon antavani heille jotain, mikä kantaa ja tukee joskus, kun elämässä tulee vaikeampia aikoja. Ainahan niitä tulee, ehkä onnelliset, hyvät muistot lapsuudesta ja rakastavasta mummista osaltaan auttavat jaksamaan. Ja kyllä minä odotan, että he käyttäytyvät niin, etten joudu koskaan miettimään, miksi kukaan ei tule. Ei se minusta liikaa ole vaadittu. Toivottavasti tulevat, koska rakastavat ja haluavat, velvollisuuden ja hyvien tapojen vuoksi käyminenkin kelpaa.
Vahvaa, hyvää keskustelua. Käyn silloin tällöin täällä kun nukutuksikaan ei aina saa.
Johan on tiukkaa vääntöä, kovin pitää selitellä sanomisiaan, mitä jos ymmärtäisi lukemaansa?
Mikä keskustelu, kun ei ole tajuttu mitään mitä toinen on kirjoittanut?
Tämä vakikirjoittaja on mielestään aina oikeassa, tässäkin se tulee esiin.
Ei ihme jos kahnauksia tulee kaiken tieävän kanssa?
sängyssä, muistelen mennyttä elämääni. Olen kerännyt kaikenlaista mukavaa muisteltavaa eli elänyt. Mieheni vanha täti ihailee minua, koska olen uskaltanut elää, mitä hän ei omien sanojensa mukaan ole tehnyt- eläkäämme.
sinusta: kovan kurin? Minä muistan mummistani lämpimän käden, kun käsikädessä mentiin marjaan. Äidistäni muistan Singer-koneen hurinan, kun hän yöllä ompeli meille vaatteita. Ei voi vaatia rakkautta, jos ei ole sitä antanut.
Niin, kyllä minä tiedän, ettei ollut tarpeeksi aikaa eikä varoja, mutta rakastavat ajatukset ymmärretään vähemmästäkin. Haleja Sinulle.
ovat kasvaneet monen vanhuksen läheisyydessä, vaikka mummot kuolivat ennen kuopuksen syntymää. He pitävät vanhoja ihmisiä ihan tavallisina, ei erityiskohtelua. Itse en oleta, että kävisivät minua usein katsomassa. Tulen elämään omaa elämääni, heillä on omansa. Tulevaisuus näyttää.
lapsillamme, ei monillakaan, ole ollut edes mahdollisuutta olla isovanhempiensa läheisyydessä. Ehkä nähneet heitä viikonverran vuodesta.
Kotipaikkakunnillaan nämä nuoret eivät sitten ole saaneet luonnollisia kontakteja ventovieraisiin vanhempiin henkilöihin.
Miksi heidän nyt kun he perustavat perhettä, valmistuvat elämään omien lastensa kanssa, yrittävät olla työelämässä hyviä ja päteviä vielä pitäisi jaksaa kulkea vanhusten hoitopaikoissa ?
Miksi näiden vanhuksien luona ei käy edes eläkeläiset, voisivat hekin joskus piristyttää heidän päiväänsä vaikka lauluhetkellä.
on vaatimassa? Perheellisten, työelämässä olevien kulkemista vanhusten hoitopaikoissa? Ei kai kukaan.
Tuolla ylempänä Jocus kaivoi muististaan hyvän runonpätkän. Noinhan se menee, ja noinhan sen pitääkin mennä. Ihmisiltä kai ehkä voi sentään odottaa vanhoistakin huolehtimista, ainakin omistaan, kohtuudella tietenkin. Eivätkä ne vanhat muuten kohtuuttomia vaadikaan, kyllä he tietävät jo meitä paremmin, mikä on elämän meno.
Käsittääkseni monetkin tahot tarjoavat lievitystä vanhusten yksinäisyyteen.
Mietin sitä että, kun olen jossain laitoksessa: mahdanko edes tuntea omaisiani ja lapsiani, jos he käyvät tervehtimässä? Voin olla dementoitunut, Alzheimer ym ym sairas vanhus. On eri asia käydä tervehtimässä tällaista vanhusta tai samalla hoitaa häntä, kuin jos olisimme tässä olotilanteessa kuin nyt elän. Minulla on ihat hyvät välit lapsiini ja olemme paljon vuorovaikutuksessa, mutta tällä järjellä ajattelen että, jos minulta on tolkku vanhuksena pois, niin tokkopa kaipaisin muutakaan kuin hyvän hoidon. Onhan se aika turhauttavaa lapsillekin, jos en muista lapsieni nimiä ja kohtelisin heitä aivan ventovieraina. - Tämäkin puoli asiasta on monesti tosi - vanhustenlaitoksissa pitäisi hoidon ja hoivan pelata, se on ykkösasia. - Asia on ihan totuudella se, ettei minun lapseni ole velvolliset minua vanhana hoitamaan, onhan minulla eläke, jonka pitäisi kattaa hoitoni.
Oli äitini!
Lapsena minua jatkuvasti syyllistettiin olemassaoloni aiheuttamasta riesasta.
Ilman minua olisivat vanhempani eronneet ja eläneet onnellisempina.
Saatuani ilmoituksen äitini viimehetkistä, en pitänyt kiirettä paikalle vaan kävin toteamassa tapahtuneen.
Omat penskamme olemme yrittäneet kasvattaa itsenäisiksi, vastuuntuntoisiksi kansalaisiksi.
Vaimo tekee sinkkutyttäremme kanssa pari 1 - 3 vkon matkaa vuosittain.
Maantieteellisestä erosta huolimatta, kun kulkemiset sattuvat, penskat luumuilevat meillä.
Toinen tulee vesikulkuneuvoineen ja naisineen nyt perjantaina.
Pullistelua kysyvälle aloittajalle sanoisin että jos joku ryhtyisi oikein tosissaan jeremidaaniaan julistamaan niin mitä hyötyä. iloa tai inspistä siitä kenellekään olisi?