Mitenkäs teillä muillla on toisen muksun kohdalla ollut tuon synnytyspelon laita?
Itselläni toinen tuollaan ja kymmenisen viikkoa laskettuun aikaan ja pikkuhiljaa alkaa pelko hiipiä synnytyksestä, vaikka esikoisen kohdalla synnytys meni aivan ihanasti ja sujui hyvin ja oli säännöllinen ja jäi todella positiiviset fiilikset synnytyksestä.
Tämä muksu vain tuntuu olevan paljon isompi ja pelottaa että ponnistusvaihe on pitempi ja paikat repeilee tai ei mahdu ollenkaan tulemaan ja joudutaan leikkaamaan. Pelkään kaikkia mahdollisia leikkauksia (ja eteenkin niistä toipumista) suunnattomasti. Olen myös aika paljon huonommassa kunnossa fyysisesti kuin esikoisen aikaan, joten pelottaa etten jaksakkaan ponnistaa.
Myös kätilöiden asenteet pelottaa, sillä olen kai ainut kaveripiirissäni kelle on sattunut koko sairaalan mukavimmat kätilöt ensimmäistä tehdessä. Muut ovat kertoneet sen verran tympeitä kertomuksia kätilöistään että nyppii jo valmiiksi itseäkin se millainen kätilö sattuu kohdalle. Pelottaa ettei minua kuunnella.
Otan tämän puheeksi myös neuvolassa, sillä ensimmäisen kohdalla ei minkäänlaisia pelkoja ollut ja nyt tuntuu että pienimmätkin ja ns turhat asiat huolettaa (kuten tekstistä näkyy). En nyt jaksa tähän sepostaa kaikkea mikä oikeasti pelottaa ja huolettaa kun on niin monta asiaa mikä mietityttää, mutta pointti on kuitenkin teille selvä, eikö? :D
Miten herkästi ohjataan pelkopolille? Miten teillä muilla synnytyspelkojen kanssa on ollut? Vastatkaa asiallisesti ja jos tuntuu että kitisen turhasta niin jättäkää vastaamatta.
Kiitos!
Itselläni toinen tuollaan ja kymmenisen viikkoa laskettuun aikaan ja pikkuhiljaa alkaa pelko hiipiä synnytyksestä, vaikka esikoisen kohdalla synnytys meni aivan ihanasti ja sujui hyvin ja oli säännöllinen ja jäi todella positiiviset fiilikset synnytyksestä.
Tämä muksu vain tuntuu olevan paljon isompi ja pelottaa että ponnistusvaihe on pitempi ja paikat repeilee tai ei mahdu ollenkaan tulemaan ja joudutaan leikkaamaan. Pelkään kaikkia mahdollisia leikkauksia (ja eteenkin niistä toipumista) suunnattomasti. Olen myös aika paljon huonommassa kunnossa fyysisesti kuin esikoisen aikaan, joten pelottaa etten jaksakkaan ponnistaa.
Myös kätilöiden asenteet pelottaa, sillä olen kai ainut kaveripiirissäni kelle on sattunut koko sairaalan mukavimmat kätilöt ensimmäistä tehdessä. Muut ovat kertoneet sen verran tympeitä kertomuksia kätilöistään että nyppii jo valmiiksi itseäkin se millainen kätilö sattuu kohdalle. Pelottaa ettei minua kuunnella.
Otan tämän puheeksi myös neuvolassa, sillä ensimmäisen kohdalla ei minkäänlaisia pelkoja ollut ja nyt tuntuu että pienimmätkin ja ns turhat asiat huolettaa (kuten tekstistä näkyy). En nyt jaksa tähän sepostaa kaikkea mikä oikeasti pelottaa ja huolettaa kun on niin monta asiaa mikä mietityttää, mutta pointti on kuitenkin teille selvä, eikö? :D
Miten herkästi ohjataan pelkopolille? Miten teillä muilla synnytyspelkojen kanssa on ollut? Vastatkaa asiallisesti ja jos tuntuu että kitisen turhasta niin jättäkää vastaamatta.
Kiitos!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Itse odottelen myös toista, aika samoilla viikoilla taidetaan mennä :) Ensimmäisen synnytys ei pelottanut yhtään, olin kai aika luottavainen tuolloin. Synnytys oli verrattaen helppo, seitsemän tuntia lapsivesien menosta minulla oli poika sylissä ja aika pienin repeämin selvisin. Aika samoja pelkoja löydän itsestäni, eniten pelkään ehkä kätilöitä. Edellisen synnytyksen ainut huono muisto on kätilöt, jotka olivat kuin ei olisivat kuulleetkaan toiveitani jakkaralla synnyttämisestä, siis synnytin makuultani... Olen jo miehelleni painottanut, että hänen pitää pitää minun puoliani jos en itse siihen kykene. Ensimmäinen synnytys meni jotenkin pökkyrässä ettei koko hommasta oikeastaan tajunnut paljoakaan, mitä pidän aika onnellisena seikkana.
Pelkopolista en tiedä, olen kyllä miettinyt helpottaisiko synnytyksestä juttelu jonkun ammattilaisen kanssa pelkoja. Mutta pelot on samat täälläkin... Koitan ajatella mieheni äidin lohdutusta että synnytyskivut ovat niitä kipuja jotka ovat nopeasti unohtuneet. Ja täytyy myöntää että näin on minulle käynyt; muistan kyllä kitarisaleikkauksen jälkeiset kivut, mutta synnytyskivuista en juuri mitään.
Esikoisen synnytys kesti 3h, 8cm sain spinaalin joka mielestäni ei auttanut supistuskipuun ollenkaan, ponnistamisentarvetta en tuntenut. sairaalaan ehdin 6cm. Kätilö oli ilkeä, johtuen kommenteista päätellen nuoresta iästäni (18). Nyt odotan toista ja oikein pelottaa kaikki. Muistan että sattui. Muistan kuinka onneton ja yksinäinen olin. Olin hädissäni, en kerinnyt mukaan siihen mitä tapahtuu. Olin siwan kassalla muutamaa tuntia ennen ja yhtäkkiä äiti. Olisin arvostanut muutamaa kannustavaa sanaa, niitä ei kuulunut. Synnytyksestä jäi paha mieli, vieläkin itkettää harmista kun muistelen sitä. Onneksi kaikki muuttui valoisaksi, kun pääsin vauvan kanssa kotiin :) Toivon että selviän toisesta synnytyksestä. Ja kovasti toivon että siitä jäisi hyvät ja lämpimät muistot. Ahdistaa ajatella seuraavaa synnytystä, olen yrittänyt puhua neuvolassa peloistani ja harmistani joka jäi synnytystä kohtaan, mutta tilannetta ei ole kommentoitu.