Iltaa!
Kysymykseni koskee hyvin arkaluontoisia ja henkilökohtaisia asioita joita olen nyt aikuisiällä ruvennut pohtimaan, jotta oma anteeksianto vanhemmilleni olisi joskus mahdollista. Itseni, että heidän takiaan. En halua, että he poistuvat tuntien musertavaa syyllisyyttä asioista joita he tekivät omaa naiviuttaan taikka osaamattomuuttaan.
Lyhykäisyydessään on kysymys uusioperheestä, jossa entinen isäpuoli kohdisti minuun kaiken elämänsä aikana kertyneen vihansa. Olin 9vuotias kun aloin saamaan fyysistä kuritusta remmeistä, nyrkeistä ja huonekaluista. Sain myös kuulla huorittelua ja lutkittelua, kun äitini ei ollut läsnä. 9-vuotiaana käytin pyörätuolia kulkemiseeni, koska sairauteni vuoksi en osannut kävellä. Isäpuoleni tykkäsi joskus sitoa minut tuoliin kiinni tunneiksi ja päästi vasta sitten kun äitini tuli töistä. Aluksi yritin puhua äidille, mutta hän ei kuunnellut kuin miestään, joka väitti minun valehtelvan. Sitten kerroin omalle isälleni ja näytin hiertymiä ranteissani ja jaloissani- ei uskonut,- taikka ei vain halunnut kuunnella. Oma isäni oli tehnyt selväksi, että hän hoitaa velvollisuudet minua kohtaan ja yrittää näennäisesti olla huolehtiva,- mutta se siitä. Hän kannusti vain kestämään, jos jotain kestämistä oli.
Aikaa kului ja täytin 13vuotta. Isäpuoleni kiinnostui minusta seksuaalisesti. Ensimmäisen kerran jälkeen kun yritin puhua itkukurkussa isälleni asiasta ja rukoilin, että hän ottaisi minut pois hän sanoi,: että yritän pilata uuden järjestelyn tekemällä päättömiä valheita kaikesta. Pyysin häntä viemään minut sairaalaan jotta voisin todistaa väitteeni, mutta samana iltana hän vei minut kotiin. Tämän jälkeen en enää puhunut. Opin olemaan hiljaa, mutta myös poissa kotoa. Olin ystävillä, koulun opettajien luona ja ulkona puistoissa. Vietin useita öitä puhelinkopeissa ja roskiksissa. Olin silloin saanut jalat toimimaan niin että kykenin kulkemaan rollaattorilla.
Isälläni oli monia naisia ja monilla heistä oli samanikäisiä lapsia. Useimmista pidin ja yritin luoda joitakin suhteita heihin, mutta isäni luonne ei ollut kauhean stabiili ja naiset vaihtuivat tiuhaan. Kunnes sitten se Oikea tuli kohdalle. Aluksi pidin kyseistä naisesta paljon, kunnes tajusin että hän ajaa pelkästään oman tyttärensä etuja. Minut syrjäytettiin siitäkin vähäisestä asemasta missä olin pois. Kun aikasemmin tapasimme isän kanssa kerran kahdessa viikossa se siirtyi kerran kahdessa kuukaudessa tahtiin. Pidin kuitenkin naisesta enemmän kuin isäpuolestani.
Opin vihaamaan kumpaakin vanhempaani tasavertaisesti.
Äitini oli naivi ja omistaa narsistisen luonnehäiriön. Isääni en ole kategorisoinut, koska hän on tehnyt tekojaan täysin tahallisesti. Yläasteen lopulla pääsin lopultakin huostaan lasten ensikotiin jossa varsinaiset huostaanottopäätökset tehdään. Sain käydä kouluni rauhassa loppuun ja pääsin kotoa pois. Isäni asui puolen kilometrin päässä lastenkodista. Hän ei soittanut, ei käynyt,- ei mitään sen puolenvuoden aikana.
Yhden kerran olen antanut tulla kaiken paskan kerralla päin hänen naamaansa. Olen saanut hänet itkemään ja tuntemaan edes hetken häpeää teoistaan. Tunnen edelleenkin hyvin suurta vihaa häntä kohtaan enkä osaa oikein kunnioittaa häntä isänä saati sitten miehenä.
Hän on yrittänyt ostaa oman omantuntonsa puhtaaksi. Kun lähdin opiskelemaan hän pisti elatusmaksunsa minun tililleni. Hän halusi sisustaa opiskelijasuntoni jne. Annoin hänen tehdä sen, vaikka tiesin mistä kaikki tuli. Kerran hän on humalaspäissään yrittänyt pyytää anteeksi, sanoin silloin että katsotaan asiaa kun olet selvinpäin.
Osan kaunasta ja katkeruudesta olen antanut mennä, mutta miten lopun kanssa,- onko minulla jokin velvollisuus antaa anteeksi? Miten voisin lähetyä isääni tällaisella aiheella? En halua että koko elämä menee vihan kanssa painiessa ja painajaisten kanssa sähistessä. En halua sukujuhlissa kärvistellen katsoa isäni tekopyhää intoa selostaa kuinka hän on ylpeä tyttärestään.. Se tuntuu loukkaukselta vaikka hän ehkä tarkoittaakin hyvää. Luottamus puuttuu ja onko se ihme?
Sins of the fathers make heavy burden for their sons..
Carry on wayword son, there´ll be peace when you´re done, lay your weary head to rest,- don´t you cry no more..
PS. Jos vanhemmat voivat sanoa lapsensa pois.. tyyliin.. You´re no son of mine,- eikö lapsilla ole myös oikeus sanoutua irti vanhemmistaan? Tyyliin,- luuletko olevasi isä vain sen takia että laukesit äitiini? Taikka, että tekeekö se äidistä äidin, jos jaksaa kantaa sen 9kk ja synnyttää kakaran ulos?
Kysymykseni koskee hyvin arkaluontoisia ja henkilökohtaisia asioita joita olen nyt aikuisiällä ruvennut pohtimaan, jotta oma anteeksianto vanhemmilleni olisi joskus mahdollista. Itseni, että heidän takiaan. En halua, että he poistuvat tuntien musertavaa syyllisyyttä asioista joita he tekivät omaa naiviuttaan taikka osaamattomuuttaan.
Lyhykäisyydessään on kysymys uusioperheestä, jossa entinen isäpuoli kohdisti minuun kaiken elämänsä aikana kertyneen vihansa. Olin 9vuotias kun aloin saamaan fyysistä kuritusta remmeistä, nyrkeistä ja huonekaluista. Sain myös kuulla huorittelua ja lutkittelua, kun äitini ei ollut läsnä. 9-vuotiaana käytin pyörätuolia kulkemiseeni, koska sairauteni vuoksi en osannut kävellä. Isäpuoleni tykkäsi joskus sitoa minut tuoliin kiinni tunneiksi ja päästi vasta sitten kun äitini tuli töistä. Aluksi yritin puhua äidille, mutta hän ei kuunnellut kuin miestään, joka väitti minun valehtelvan. Sitten kerroin omalle isälleni ja näytin hiertymiä ranteissani ja jaloissani- ei uskonut,- taikka ei vain halunnut kuunnella. Oma isäni oli tehnyt selväksi, että hän hoitaa velvollisuudet minua kohtaan ja yrittää näennäisesti olla huolehtiva,- mutta se siitä. Hän kannusti vain kestämään, jos jotain kestämistä oli.
Aikaa kului ja täytin 13vuotta. Isäpuoleni kiinnostui minusta seksuaalisesti. Ensimmäisen kerran jälkeen kun yritin puhua itkukurkussa isälleni asiasta ja rukoilin, että hän ottaisi minut pois hän sanoi,: että yritän pilata uuden järjestelyn tekemällä päättömiä valheita kaikesta. Pyysin häntä viemään minut sairaalaan jotta voisin todistaa väitteeni, mutta samana iltana hän vei minut kotiin. Tämän jälkeen en enää puhunut. Opin olemaan hiljaa, mutta myös poissa kotoa. Olin ystävillä, koulun opettajien luona ja ulkona puistoissa. Vietin useita öitä puhelinkopeissa ja roskiksissa. Olin silloin saanut jalat toimimaan niin että kykenin kulkemaan rollaattorilla.
Isälläni oli monia naisia ja monilla heistä oli samanikäisiä lapsia. Useimmista pidin ja yritin luoda joitakin suhteita heihin, mutta isäni luonne ei ollut kauhean stabiili ja naiset vaihtuivat tiuhaan. Kunnes sitten se Oikea tuli kohdalle. Aluksi pidin kyseistä naisesta paljon, kunnes tajusin että hän ajaa pelkästään oman tyttärensä etuja. Minut syrjäytettiin siitäkin vähäisestä asemasta missä olin pois. Kun aikasemmin tapasimme isän kanssa kerran kahdessa viikossa se siirtyi kerran kahdessa kuukaudessa tahtiin. Pidin kuitenkin naisesta enemmän kuin isäpuolestani.
Opin vihaamaan kumpaakin vanhempaani tasavertaisesti.
Äitini oli naivi ja omistaa narsistisen luonnehäiriön. Isääni en ole kategorisoinut, koska hän on tehnyt tekojaan täysin tahallisesti. Yläasteen lopulla pääsin lopultakin huostaan lasten ensikotiin jossa varsinaiset huostaanottopäätökset tehdään. Sain käydä kouluni rauhassa loppuun ja pääsin kotoa pois. Isäni asui puolen kilometrin päässä lastenkodista. Hän ei soittanut, ei käynyt,- ei mitään sen puolenvuoden aikana.
Yhden kerran olen antanut tulla kaiken paskan kerralla päin hänen naamaansa. Olen saanut hänet itkemään ja tuntemaan edes hetken häpeää teoistaan. Tunnen edelleenkin hyvin suurta vihaa häntä kohtaan enkä osaa oikein kunnioittaa häntä isänä saati sitten miehenä.
Hän on yrittänyt ostaa oman omantuntonsa puhtaaksi. Kun lähdin opiskelemaan hän pisti elatusmaksunsa minun tililleni. Hän halusi sisustaa opiskelijasuntoni jne. Annoin hänen tehdä sen, vaikka tiesin mistä kaikki tuli. Kerran hän on humalaspäissään yrittänyt pyytää anteeksi, sanoin silloin että katsotaan asiaa kun olet selvinpäin.
Osan kaunasta ja katkeruudesta olen antanut mennä, mutta miten lopun kanssa,- onko minulla jokin velvollisuus antaa anteeksi? Miten voisin lähetyä isääni tällaisella aiheella? En halua että koko elämä menee vihan kanssa painiessa ja painajaisten kanssa sähistessä. En halua sukujuhlissa kärvistellen katsoa isäni tekopyhää intoa selostaa kuinka hän on ylpeä tyttärestään.. Se tuntuu loukkaukselta vaikka hän ehkä tarkoittaakin hyvää. Luottamus puuttuu ja onko se ihme?
Sins of the fathers make heavy burden for their sons..
Carry on wayword son, there´ll be peace when you´re done, lay your weary head to rest,- don´t you cry no more..
PS. Jos vanhemmat voivat sanoa lapsensa pois.. tyyliin.. You´re no son of mine,- eikö lapsilla ole myös oikeus sanoutua irti vanhemmistaan? Tyyliin,- luuletko olevasi isä vain sen takia että laukesit äitiini? Taikka, että tekeekö se äidistä äidin, jos jaksaa kantaa sen 9kk ja synnyttää kakaran ulos?
Vastaukset 8
Vanhimmat
On menestyminen. Vihasta kärsit vain sinä itse.
Kirjoita tarinastasi selviytymis tarina, jaa se sukulaisille tai julkaise kaikelle kansalle.
Kokemuksesi ovat kamalia, olet saanut tunnevammaiset vanhemmat ja sadistisen isäpuolen. Heitä et voinut valita. Isäpuolesi oli myös täynnä vihaa, hän on hyvä esimerkki mitä vihan kantamisesta seuraa.
Toivon sinun löytävän rauhan ja kanavoimaan vihantunteet sinne missä ne ei vahingoita sinua enään enempää.
Tähän lisätäkseni sellaisen asian... Ei ole koskaan turhan myöhäistä käyttää sitä latexi/silikoni kumia taikka varmistaa, että naikkonen on oikeasti pillereillä. Jos ei ole valmis vanhemmaksi, ei riskiä yhden elämän syntymisestä ja sen pilaamisesta kannata ottaa.
Ja jos ei selkärankaa riitä kantamaan vastuuta, niin on ne miehet ennenkin menneet menojaan,- ei tarvi jäädä kyyhöttää siihen jos ei oo paskaakaan hyötyä olla siinä.
Ottaa päähän, kun edelleenkin tää ihminen vaan ihmettelee joskus ääneen kuinka mä olen niin vieraantunut hänestä ja kuinka hän ei tunne omaa tytärtään.. tuota, onko se vaan omaa tyhmyyttä vai elääkö tää ihminen jossain itsepetoksen harhaisessa luolastossa? Sairasta. Don´t ya think?
Ja mikä helvetti häntä nyt pakottaa ottaa selvää asioista, jotka eivät häntä kiinnostaneet aikasemminkaan? Onko oma kuolevaisuus tullut mieleen ja ymmärrys, ettei hänellä olekkaan ketään muuta kuin rahanahne nainen ja puolikastytär joka ei oikeasti hänestä välitä ja kolmas joka vaan toivoo, että se hauta avautuis jo hiukka nopeemmin, että pääsis tanssimaan sen päälle?
Oiskohan tilanne ollu toinen jos olisin onnistunut syntymään poikana ja terveenä? Oiskohan silloin ollut tilanne toinen kun nyt? Hän edes yrittänyt leikkiä isää? pah.. tuskin...
Kiitokset edelliselle viestaajalle..
Anteeksi kirjoituksen hyvin suuri angstisuus.. tämä 27vuotias neitokainen kumosi itseensä liikaa viskiä kun se oli puoli-ilmaista baarissa ja sitä sai rahaa vastaan.. ja kun otti päähän.. edelleenkin kun tuli himaan.
Yes.. living the dream...
Järkyttävä kertomus. Osaat kuitenkin hienosti eritellä tapahtumia, analysoida tunteitasi ja ruotia vanhempiesi kyvyttömyyttä vanhempina. Uskon, että olet jo paremmalla puolella omassa selviytymisessäsi.
Oletko keskustellut ammattiauttajien kanssa? Ovatko he sitä mieltä, että jonkinlainen anteeksianto olisi tarpeellinen?
Minusta sinun ei tarvitse antaa anteeksi vanhemmillesi, he tekivät kaikki kolme sinulle anteeksiantamattomia asioita. Mutta tarvitset itsellesi rauhan, tunteen, että olet sinut menneisyytesi kanssa. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuden voi. Katkeruutta on raskas kantaa ja katkeruus häiritsee omaa kypsymistäsi aikuisena. Siitä taakasta sinun soisin pääsevän kokonaan.
Vanhempasi joutavatkin kierimään syyllisyydessä. Mikäli nyt sellaista kykenevät tuntemaan.
Mikään ei ollut sinun vikaasi, ei sinun parannettavissasi, ei lainkaan omia tavoitteita.
Kaikki vika oli vanhemmissasi, aivan kaikki.
Mietis heidän kannaltaan asiaa hetki. Vammaisen lapsen huoltaminen on raskasta. Varsinkin eroperheenä. Vanhemillesi on voinut olla kova kolaus saada sairas lapsi, ja eivät ole tienneet miten siihen suhtautua. Katkera asenteesi on vielä ollut piste iii;n päälle.
Kerron nyt sinulle salaisuuden. Kaikki on kiinni omasta asenteesta. Elämästään voi tehdä ITSE, ihan mitä vain. Mutta älä yritä saada muita muuttumaan, muuttaa voit vain itseäsi.
Itsekin olen syntynyt vamman kera, ja vanhempani antoivat minut pois, koskapa perheessä oli jo terveitäkin lapsia, ja vammainen on haastava huolehdittava. Sinun äitisi sentään piti sinut. Minun äidilläni olisi ollut taloudellisesti varaa pitää, muttei ollut mielenterveyttä suoriutua vaillinaisen hoidosta ja edustustehtävistä samaan aikaan.
Ja minä itseasiassa ymmärrän äitiäni hyvin. Kiitollinen olen saamastani elämästä, ja olen sen itse muokannut mieleisekseni. Kolme ihanaa tervettä lasta olen itse saanut, ja kasvattanut. Samalla olen huomannut että haastavaa on olla vanhempi ihan terveillekin lapsille. Elämä keikuttaa, ja ainoa joka pinnalla pitää, on oma ehtymätön positiivinen ja kannustava elämän asenne. Viha ja katkeruus ovat hukkaan heitettyjä voimavaroja.
Mietinkin jo, että koska näitä alkaa satelemaan ja sieltä se tulikin..
Luitko sen tekstin ja ymmärsitköhän nyt mistä siinä puhuttiin?
Joskus luetun ymmärtäminen on haastavaa...
Ilmeisesti olet ihminen joka osaa heittää huolensa menemään tuosta vain ja olla onnellinen kaikesta saamastaan. Se on todella hyvä ominaisuus ja olet varmasti tehnyt kovaa työtä sen eteen, että olet päässyt siihen pisteeseen,- hieno juttu.
Itse teen töitä sen eteen tällä hetkellä.
Voisitko vähän tarkentaa tuota sinun alkupään tekstiäsi, että kun mainitset .. Mikään ei ollut sinun vikaasi, ei sinun parannettavissasi, ei lainkaan omia tavotteita?
Mietitäänpä hetki..
Kuinka moni terve 9 vuotias osaa toimia aikuismaisesti fyysistä väkivaltaa kohdatessaan saati sitten aikuinen ihminen? Kuinka moni menee pystyy kertomaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä pelätessään, että mitä tapahtuu kun pääsee kotiin,- mitä seurauksia sillä on?
Ensimmäisen kerran, kun koitin kertoa koulussa kuraattorille asiasta,- hän soitti kotiin ja keskusteli äitini kanssa.. Äitini keskusteli isäpuoleni kanssa ja isäpuoleni keskusteli minun, jonka seurauksena olin viikon poissa koulusta.
Missä siis olivat minun mahdollisuuteni toimia toisin? Kerrohan ystävä hyvä, mitä olisin voinut tehdä? Yrityksiä oli paljon ja sain myös kärsiä niistä.
Minun ratkaisuni parantaa tilannetta oli se, että pysyin kotoa poissa. Se oli hyvä ratkaisu aina niin kauan kun jouduin takaisin syystä taikka toisesta. Mikä tässä on niin pirun vaikea ymmärtää?
Tavotteita? Mistä revit tämän homman tähän?
Olen hyvin koulutettu ja hyvässä työssä ja pärjään elämässäni hyvin. Henkilökohtaisia tavotteita on joka päivä ja aina tulee uusia. Työni on haastavaa ja asettaa mielenkiintoisia ongelmatilanteita eteen harvasepäivä.
Yksityiselämässäni suurimpia haasteita on nyt se, että pystyisin pääsemään näistä asioista ylitse ja antamaan ymmärrystä vanhemmilleni ja molemmille anteeksi omista toimistaan.
Oli lapsi sitten terve taikka vammainen, ansaitsee hän kuitenkin ihmismäistä kohtelua. Sitä olet saanut, koska vanhempasi sinut antoivat pois hyvistä syistä,- kuten sanoit. Olenko oikeasti mielestäsi saanut sellaista kohtelua kun olisi pitänyt saada? Vaikka kuinka olisivat hävenneet sairasta lastaan taikka olleet ymmällään hoitotarpeen kanssa,- oikeuttaako se kohtelemaan noin? Ajattelehan nyt hiukan uusiksi tämä hommasi..
Mutta se pointti oli, ettei kukaan tässä maailmassa saa oikeutettua ja hyvää kohtelua koko elämänsä ajan. Ei kukaan. Ei ole olemassa oikeus valtiota, eikä oikeus elämää. Kukaan ei synny leima pepussa, että tällä kaverilla menee kaikki hyvin.
Ja sen jälkeen on ihan itsestään kiinni, miten siihen saamaansa kohteluun suhtautuu, ja miksi elämänsä tekee.
Sinä nyt vain olet päättänyt märehtiä v i e l ä k i n menneessä...
Onko siitä sinulle hyötyä?
Ei voi muutaku nauraa sulle..
Joo, se on hienoa se, että joku osaa ottaa asiat noin. Empaattisuus on kerrassaan paras puolesi,- menehän vaikka hoitoalalle kouluttamaan itsesi niin kaikki muutkin saavat nauttia persoonallisuutesi hedelmistä =).. Oikea psykologin alku ja pappismiehiä nähtävästi =)
Säälin sun jälkeläisiä melkoisesti, jos sulla niitä kolme kappaletta on,- mitä teet jos ne sairastuu taikka loukkaa itsensä? Meetkö selittää siihen elämän kovuudesta ja katkaiset toisenkin käden..?? Empaattisuus on tarkoitettu nysvöille ja heikoille ihmisille ja sinähän et kouluta lapsistasi kuin sotilaita.. Se mikä ei tapa se vahvistaa,- eiks jeh? Kellariin vaan kaikki lapset heti syntymästä saakka,- saavathan lapset sitten oikeenlaisen kasvatuksen.. Oppivat olemaan kovia ja rohkeita kuten sinä... jesh.. yep yep.. =) Mielenterveyttä sinnekin.
Jätä minut sitten keskenäni tänne märehtimään asioita muiden ihmisten kanssa. Why do you feel the need to answer? Elikkä miksi vaivaannut vastaamaan? Ainiin.. Jotta minäkin tyttöressukka saisin selkärangan ja jättäisin tällaiset asiat kokonaan pois.. Eihän nyt kukaan tällaisista asioista voi puhua taikka saa... Menee kukkahattutädeiltä ja karskeilta sälleiltä taikka mimmeiltä ( kuten sinä) ihan hermot.. Kylläpäs mä olen ollut ajattelematon.. Nyt nöyränä pyydän anteeksi, että olen kirjoituksellani aiheuttanut sinulle vastustamattoman tarpeen vastata ja valistaa minua.. ;) Paha paha ihminen olen.. huonolla itsetunnolla varustettu, rääpäle joka vinkuu ja valittaa, on toisten sinunlaistesi kunnollisten ihmisten vaivana täällä ja niin edelleen.. Eikö näin mennyt?
Kiitos kuitenkin valaisevista sanoistasi, nyt olen nähnyt järjenvalon ja saanut sinusta voimaa, jotta voin jättää nämä turhat asiat ihan kokonaan pois ajatuksista.. Olen ollut kadoksissa ilman sinua.. mennään kahville ja halataan..
Hieno ihminen olet!
*nauraa vedet silmissä*
Miten mulle tulee fiilis jostain pasilan-jaksosta tästä koomisuudesta..?
isien palstalla....?
Meinaaks että nää isät ratkaisevat sun pinttyneet patoutumas?