sen. Ei mulla ole elämää. Aika masentavaa tajuta vähän yli parikymppisenä, että kaikki on jo ohi, myöhästyin elämästä. Vääriä valintoja ja sen sellaista. Hienoa, jos vaikka töissä joku kysyy, että mitä meinaat tehdä viikonloppuna, niin pitäisikö vaan sanoa suoraan, että istun yksin kotona koneen ääressä, tai teen jotain muuta yhtä turhaa. Yhdenkin ihastumisen takia saa käydä kuukausien taistelut ja sitten kun vihdoin jotain alkaa tapahtua, niin tulos on..kuinkas muutenkaan, kuin pettymys, tai ei ainakaan sellainen mitä odotin.
Voin ihan rauhassa purkailla tänne ajatuksiani, kun ei kukaan ole edes lukemassa, koska kaikki on viikonlopun vietossa kavereiden kanssa. Mulla ei sellaisia ole, koska en juo. Nykyään kun on ihan välttämätöntä ryypätä, että on kavereita. Tuntuu niinkuin olisin syntynyt väärälle aikakaudelle, mun olisi pitänyt joko elää joskus monta vuosikymmentä sitten, tai sitten ei ollenkaan...se olisi ehkä kaikkein paras.
Voin ihan rauhassa purkailla tänne ajatuksiani, kun ei kukaan ole edes lukemassa, koska kaikki on viikonlopun vietossa kavereiden kanssa. Mulla ei sellaisia ole, koska en juo. Nykyään kun on ihan välttämätöntä ryypätä, että on kavereita. Tuntuu niinkuin olisin syntynyt väärälle aikakaudelle, mun olisi pitänyt joko elää joskus monta vuosikymmentä sitten, tai sitten ei ollenkaan...se olisi ehkä kaikkein paras.
Vastaukset 5
Vanhimmat
en osaa lohduttaa muuten kuin ett ainakin tiedät ett samanlaisia tuntemuksia on muillakin :(
arvelin kyllä etten ole ihan ainoa näiden tunteiden kanssa, vaikka näin ei tietysti pitäisi olla kenenkään kohdalla. Itse olen 23 m.
nössykäksi, kun et oikeasti sitä kuitenkaan ole. Ja mikä estää baarissakaan juomasta vaikka jaffaa. Helvettiäkö se kenellekään kuuluu mitä juot. Hiukan omanarvontuntoa vain peliin. Itse join joskus maailman aikaan opiskelijakapakassa pilsneriä. En tiedä tehdäänkö tuota ykköskaljaa enää ollenkaan, humalaan sillä ei itseään saanut, mahan kipeäksi jos enemmän joi. Piimääkin tilasin joskus, vaikka herätti melkoista huomiota.
Kun kävi päivä pitkäksi notkuessani kaverini kanssa kuppilassa, enkä tahtonut humaltua.
Entäs jotkin järjestetyt luontoharrastukset, kaiken maailman tapahtumat? Niissäkin tutustuu ihmisiin, kun vain rohkaisee mielensä ja alkaa jotain jutella.
minäkin ilman kavereita. Tai no joitakin on, mutta asuvat niin kaukana, että harvemmin nähdään. Mutta silti mulla on elämä ja niin on sullakin. Mietit vain miten haluat sen aikasi käyttää, ja kyllä sitä harrastustenkin parista löytää uusia ystäviä. Itse olen sen luonteinen ihminen että välillä HALUAN olla yksin ja se vähän tuntuu hankaloittavan ystävyyssuhteita. Siltikin välitän kavereistani enkä haluaisi heistä luopua, mutta ymmärtäähän sen, jos toisesta ei kuulu mitään, yhteydenpito vain harvenee ja lopulta katkeaa.
vaan, että se kynnys on liian suuri lähteä etsimään mitään elämäniloa, kun ei oikein edes keksi mitä voisi yrittää. Pitäisi varmaan alkaa edes käymään jossain kaupungilla kahvilla, jos vaikka sattumalta sitten törmäisi johonkin vanhaan tuttuun. Kyllähän mulla silloin kouluaikoina oli kavereita ihan mukavasti ja hyvin tulin toimeen, kunhan tutustuin. Olen nimittäin aina ensialkuun aika ujo uusien ihmisten kanssa.
En oikein edes ajatellut asiaa ennenkuin nyt viimeaikoina, että ne kaverit vaan jostain syystä jäivät, kun koulut loppui. Vuodet vaan on vierineet yllättävän nopeasti, eikä mulla oikein ole ollut mitään, muutakuin töitä ja vapaa-ajat yksin möllöttänyt..no joskus sentään jotain muutakin, mutta enimmäkseen vaan tätä tylsyyttä.