Kaipailen tukea ajatuksilleni ja mielipiteitä. Olen 4v. tytön yh-äiti, mutta isä ollut mukana elämässämme kuitenkin koko ajan. Tutustuimme 7vuotta sitten, lapsemme saadessa alkunsa asuimme yhdessä, mutta erosimme pian. Lapsen myötä välimme uudelleen lähentyivät ja välillä olemme yrittäneet uudestaan suhdettakin. Siitä ei vain tule mitään; mies kaipaa omaa vapauttaan ja minäkin olen tottunut olemaan kodissani tavallani enkä häntä asumaan kaipaa saman katon alle. Isä on luonamme kuitenkin n.3-6x/vko, välimatka on lyhyt, vietämme viikonloppuja vanhempieni luona yhdessä, käymme leikkipuistossa, saunassa tai ostoksilla jne. Isä on tytön kanssa harvakseltaan kaksinkin, että itse pääsen vaikkapa asioille, mutta ei halua kasvatusvastuuta tai muutenkaan luopua omista asioistaan tai "uhrata" itsestään mitään lapsen (tai kenenkään muunkaan) eteen! Hyviä puoliakin hänestä toki löytyy, varmasti enemmän kuin huonoja, mutta nuo huonot aika ratkaisevia. Tyttökin tottakai pitää isästään , viihtyy hänen seurassaan ja kyselee jos pariin-kolmeen päivään ei ole käynyt. Sekavaa, totta, mutta toiminut meillä ja olen tyytyväisempi tähän, kuin siihen, mitä odostusaikanani pelkäsin; ettei tyttö tulee isäänsä tuntemaankaan. Tytölle tilanne näkyy kuitenkin jatkuvasti samanlaisena, koska emme juuri riitele (siksi, että molemmilla ns. oma elämä, vaikkei siis muita kumppaneita) ja tapaamiset ovat jatkuvasti ja tasaisesti. Hänelle on siis "normaalia" että isi menee omaan kotiin iltapalalle ja nukkumaan ja tulee taas huomenna. No, tässä kevään aikana taas toivoimme saavamme suhteen kestämään ja mietimme olisiko mahdollista olla yhdessä, mutta pitää kuitenkin kaksi asuntoa vai mitä ihmettä tehdä, kun jokin vetää yhteen ja jokin taas erottaa...Tämän "kauden" jälkeen totesin olevani raskaana. Olen sitä hiljaa mielessäni halunnutkin, ja myös isä on mielissään asiasta. Emme kuitenkaan voi muuttaa yhteen, ja kokeilukin sotkisi turhaan nelivuotiastamme, koska hän on aina elänyt tilanteessa, jossa isällä ja äidillä hyvät välit, mutta eri kodit.(molemmat jo tiedämmme lopputuloksen kokeilemattakin:pitemmän päälle ei onnistu). Tämän pitkän tarinani tarkoituksena on saada mielipiteitä siitä, mitä tehdä? Lapsi on kyllä toivottu ja mitään varsinaista syytä ei ole miksi hän ei saisi syntyä, mutta tilanne ahdistaa kuitenkin sen verran, että olen jo miettinyt sitäkin vaihtoehtoa etten pidä tätä lasta...ja niin vastaan kuin keskeytystä olen. Ahdistaa toisaalta oma tyhmyyteni, tehdä nyt lapsi vielä miehen kanssa, jonka kanssa en ole "kokonaista" perhettä tähän mennessäkään saanut, mutta ihanan tytön kyllä ja näin, hiukan eritavalla toimivan, perheenkin...mut että ahdistaa, vaik toisaalta olen tosi ilonen....Mielipiteitä, mitä ihmettä tehdä? Ei varmaan vastaavanlaisia tapauksia löydy?
Eronneet vauvakuumeiset vanhemmat
Kakkonen(ko)?
3226
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
olla kokonaan vastaamatta, kun minulta ei oikein mitään kaunista sanottavaa löydy.
Olette toimineet erittäin vastuuntunnottomasti. Olette halunneet saattaa toisen lapsen tuollaiseen tilanteeseen ja nyt sitten et ehkä enää haluakaan? Tätäkin päätöstä olisi voinut miettiä, ennenkuin jotain peruuttamatonta ehti tapahtua.
Varmasti kuitenkin katuisit sitä, jos tekisit keskeytyksen. Vatsassasi kasvaa jo ihmisen alku. Raskauden aikana hormonit tekevät niitä ajatusten häilymisiä. Toisella hetkellä iloiseksi ja toisella hetkellä mielen valtaa epävarmuus ja ehkä se pelkokin.
Jokaisella ihmisellä tietysti on omat mielipiteet, se on varmaa. Minun mielipiteeni on, että on hienoa, kun teidän välinne ovat noinkin läheiset. Lapsi saa olla molempien vanhempien kanssa ja tuntee olonsa turvalliseksi. Vaikka isä ei asu lapsen kotona, hän tietää, että isiin voi turvata ja vaikka isi menee omaan kotiin, nähdään taas pian. Moni parisuhde voisi ottaa oppiakin tosta tilanteesta. Ei aina välttämättä ole hyvä ratkaisu suin päin rynnätä avioeroonkaan. (avioeron kokeneena tiedän myös kääntöpuolen) Jo asumusero voi laukaista tilanteen jne. Kaikki tietysti niin tapauskohtaisia. Meillä oli riitaisa ero. Nyt "tapellaan" siitä, kumpi "saa" lapsen. Hienoa, että te pystytte elämään ihmisiksi :)
Kovasti voimia sulle :)
Tiedän tilanteen jakavan mielipiteitä, omassa päässänikin... Siksi niitä haluankin kuulla, että saisin asian loppuunkäsiteltyä. On totta, että ns. ydinperhettä en ole saanut lapselleni koskaan antaa, kuten toki haluaisin, mutta mielestäni tilanteemme on kuitenkin aina ollut hyvä, tai että paljon huonompikin se ikävä kyllä on monissa ns. ydinperheissäkin ja esimerkiksi paljon vähemmän monet lapset saavat viettää aikaa vanhempiensa kanssa, vaikka samassa osoitteessa asuvatkin. Lapsi on mielestäni saanut elää tasapainoisessa ja suht hyvinvoivassa perheessä (puhuu itse meidän perheestä= isi, äiti ja hän itse, vaikken ole ikinä itse tällaista hänelle opettanut, on vain mieltänyt asian niin). En tiedä olisiko tilanne sallittavampi ja meillä suurempi oikeus saada toinen lapsi niin, että muuttaisimme nyt takaisin yhteen (asuimme yhdessä viimeksi 4 vuotta sitten) ja katsoisimme hetken ja taas muuttaisimme erillemme. Toisaalta kyllä, olisimmehan yhdessä, mutta lapsia ajatellen kun tyttökin on aina näin erillään isästä elänyt, se vain turhaan sotkisi hänen elämää kun isi olisi hetken saman katon alla ja yhtäkkiä muuttaisikin pois. Myös välimme isän kanssa saattaisivat tästä kärsiä ja heijaistuisi myös lapseen. Kunnon riidan aikasiksi saatuamme ei välttämättä enää olisikaan paluuta tähän tilanteeseen ja se olisi lapselta pois. Usein kuulee ja näkee, sekä myös itse lapuuteni tällaisessa perheessä olen elänyt: Hyvin ei yhteiselo suju ja lasten 'vuoksi' ollaan yhdessä vaikka tällä monesti tehdään karhunpalvelus lapsillekin, riidellään ja vaikkeivät lapset sitä näkisi niin vaistoavat ilmapiirin kuitenkin. Sitten pakataan ja lähdetään ja elämänmuutos on kaikille suuri. Meillä tämä elo on kuitenkin tasaista koko ajan, ei muuteta, ei riidellä (toki normaalia sanomista on joskus meilläkin), mutta ei kyllä anneta sellaista 'normaalia' mallia vanhemmuudesta ja parisuhteestakaan, mikä mielestäni on kyllä asian huono puoli. Lapsen vuoksi me välimme vuosia sitten eron jälkeen korjattiin, mutta ajan myötä läheni taas meidän välit muutenkin. Tilannetta ei myöskään ainakaan yhtään pahenna se, että niin nelivuotiaamme, kuin tämäkin pikkuinen, ovat meille molemmille kovasti toivottuja, eivätkä siis siinä mielessä vastuuntunnottomasti alulle saatettuja. Isä ei ymmärrä tätä jahkaamistani, haluaisi että ehdottomasti vauva saisi syntyä. Itse kuitenkin jahkaan, vaikka taloudellinen tilanne, ikäni, jaksamiseni sekä se että lapsella on lähellään molemmat rakastavat vanhemmat jne puoltavat kaikki päätöstä antaa pienen syntyä. Pelottaa kai 'mennä ns. normien ulkopuolelle' ja tehdä jotain, mikä ei ole yleisesti hyväksyttävää eikä mielestäni edes kaikin puoli ymmärrettävää (en ole törmännyt toisiin samanlaisiin vanhempiin jotka olisivat näin hyvissä väleissä vuosikausia pystymättä kuitenkaan täysin elämään yhdessä, vaikka tuskinpa me ihan outolintujakaan ollaan). En tiedä, päätän päivittäin monin eri päin. Nyt menossa vasta rv4 2, joten sinänsä, voi tapahtua vielä mitä vaan tai aikaakin on miettiä ratkaisua, mutta...mitä enemmän aikaa kuluu, sen vaikeammaksi se vaikeampi päätös tulee tehdä. Kertokaa vielä näkökulmianne asiasta, mielelläni käyn 'keskustelua' tästä ja yritän päätyä oikeaan ratkaisuun.