Anteeksi, en nyt tiedä onko tämä oikea palsta, mutta kyllä tämä vähän yksinäisyyteenkin viittaa.
Eli olen ihan kaunis nuori nainen, mutta ongelmanani on se, että tunnun aina jääväni kahden superkauniin ystäväni varjoon. He ovat vieläpä sosiaalisesti hyvin lahjakkaita. Itse olen isommassa ryhmässä yleensä hiljaa ja kuuntelen muden juttuja, hymyilen, mutta ainoastaan kahden kesken minusta vaputuu täysin rento oma itseni.
Kuitenkin tuntuu, että kaikki ihmiset tulevat vain näille kahdelle ystävälleni juttelemaan;olen aina ilmaa muiden seurassa. Toki, en tuo itseäni erityisesti esille, mutta en ole ulkonäöltäkään mikää harmaahiirulainen. Useasti kun yritän itse olla aktiivinen ja olla kiinnostunut uudesta ihmisestä, niin yleensä mielenkiinto siirtyy välittömästi minusta näihin ystäviini. Ystävilläni riittää karismaa ja itsevarmuutta vaikka muille jakaa. En minäkään nyt mikään epävarmin ole, mutta silti jään aina sinne varjoksi jonnekin.
Joka tapauksessa! Nämä tilanteet, jolloin joku ulkopuolinen tulee juttelemaan meille ja minä jään varjoon, niin raastavat minua sisältä ja pahasti. Minäkin kaipaan huomiota. Yksin ollessani kyllä saan sitä, sillä en ole kenenkään varjossa, mutta minnekäs minä nyt lähtisin ystävien luota(?). Tässä on kyllä kateuttakin ja mustasukkaisuutta jonkin verran minun osalta. Viimeksi baarissa melkein purskahdin itkuun, kun kaikki vain huomioivat ystäviäni, vaikka minä yritin esittää kiinnostunutta ja kohteliasta.
Mietinkin miten tuollaisesta tilanteesta voi lähteä pois nolaamatta itseään? Tai mitä edes teen, kun tiedän, että aina baari-illat menee siinä, että minä juoksen muiden perässä ja odottelen kun ystävilläni on uutta seuraa. Ja muutenkin, jos kaupungilla joku tuttu tulee vastaan, niin ystäväni ovat aina nopeampia kysymään sen;"mitäs sä täällä?" tms. Olen huomionkipeä ja en kestä tätä enää yhtään! Enkä voi mainita asiasta ystävilleni, sillä tämähän on suoraa kateutta kuitenkin.
Jotenkin muutenkin tuntuu, että olen aina onnellisempi yksinään tai edes muussa seurassa, sillä itsetuntoni ei tosiaan kestä tuollaisia kolhuja kovinkaan pitkään enää:/ Ja en osaa edes muuttaa käytöstäni siten, että minä olisin se, jolle tultaisiin puhumaan, ei ystäväni.
Huoh, anteeksi jälleen väärä palsta, mutta nyt voin todeta, että ehkä sittenkin nautin yksinäisyydestä ja nauttikaa tekin.
Eli olen ihan kaunis nuori nainen, mutta ongelmanani on se, että tunnun aina jääväni kahden superkauniin ystäväni varjoon. He ovat vieläpä sosiaalisesti hyvin lahjakkaita. Itse olen isommassa ryhmässä yleensä hiljaa ja kuuntelen muden juttuja, hymyilen, mutta ainoastaan kahden kesken minusta vaputuu täysin rento oma itseni.
Kuitenkin tuntuu, että kaikki ihmiset tulevat vain näille kahdelle ystävälleni juttelemaan;olen aina ilmaa muiden seurassa. Toki, en tuo itseäni erityisesti esille, mutta en ole ulkonäöltäkään mikää harmaahiirulainen. Useasti kun yritän itse olla aktiivinen ja olla kiinnostunut uudesta ihmisestä, niin yleensä mielenkiinto siirtyy välittömästi minusta näihin ystäviini. Ystävilläni riittää karismaa ja itsevarmuutta vaikka muille jakaa. En minäkään nyt mikään epävarmin ole, mutta silti jään aina sinne varjoksi jonnekin.
Joka tapauksessa! Nämä tilanteet, jolloin joku ulkopuolinen tulee juttelemaan meille ja minä jään varjoon, niin raastavat minua sisältä ja pahasti. Minäkin kaipaan huomiota. Yksin ollessani kyllä saan sitä, sillä en ole kenenkään varjossa, mutta minnekäs minä nyt lähtisin ystävien luota(?). Tässä on kyllä kateuttakin ja mustasukkaisuutta jonkin verran minun osalta. Viimeksi baarissa melkein purskahdin itkuun, kun kaikki vain huomioivat ystäviäni, vaikka minä yritin esittää kiinnostunutta ja kohteliasta.
Mietinkin miten tuollaisesta tilanteesta voi lähteä pois nolaamatta itseään? Tai mitä edes teen, kun tiedän, että aina baari-illat menee siinä, että minä juoksen muiden perässä ja odottelen kun ystävilläni on uutta seuraa. Ja muutenkin, jos kaupungilla joku tuttu tulee vastaan, niin ystäväni ovat aina nopeampia kysymään sen;"mitäs sä täällä?" tms. Olen huomionkipeä ja en kestä tätä enää yhtään! Enkä voi mainita asiasta ystävilleni, sillä tämähän on suoraa kateutta kuitenkin.
Jotenkin muutenkin tuntuu, että olen aina onnellisempi yksinään tai edes muussa seurassa, sillä itsetuntoni ei tosiaan kestä tuollaisia kolhuja kovinkaan pitkään enää:/ Ja en osaa edes muuttaa käytöstäni siten, että minä olisin se, jolle tultaisiin puhumaan, ei ystäväni.
Huoh, anteeksi jälleen väärä palsta, mutta nyt voin todeta, että ehkä sittenkin nautin yksinäisyydestä ja nauttikaa tekin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
välttämättä huomioi ystävääsi sen enempää kuin sinua, mutta jos ystäväsi on kovinkin "äänekäs" tms. niin tottakai huomio menee ikään kuin siihen suuntaan. Ulkonäöllä tms. ei ole siinä mitään tekemistä. Itse olen ollut tilanteessa, jossa on kaksi mieskaverusta. Olen saattanut olla paljon kiinnostuneempi siitä toisesta miehestä, mutta se vähemmän ujompi on varastanut kaiken huomion-eikä missään positiivisessa mielessä. Kohteliaana ihmisenä sitä tulee sitten juteltua sen kanssa, joka sitä huomiota koko ajan kerjää, vaikka mieli tekisi jutella sen ujomman kanssa. Ujomman oloinen tapaus saattaa usein vaikuttaa myös ylpeältä ja sellaiselta, ettei haluakaan .
Minä olen myös ujomman oloinen ihminen, joka ei hirveän hyvin sovi olemaan huomion keskipisteenä. Jään usein huomiotta, mutta totuus on, että kun joku huomioi, kommentit ovat olleet positiivisia. Ihmiset pitävät loppujen lopuksi enemmän sellaisista ihmisistä, jotka ovat rauhallisia, herkkiä, ujohkoja, rehellisiä-eivät teeskentele erinomaisempaa kuin ovat.
Oli aikoja jolloin itsekin itkin baari-iltojen jälkeen, mutta nykyään olen erittäin tyytyväinen itseeni. Olen hyvä ihminen-tiedän se- ja niin olet sinäkin. Monet ujot ihmiset vaikuttavat enemmän sellaisilta perhekeskeisiltä, joten siinäkin voi olla syy, ettei heidän kanssaan jutella. koska baarista usein etsitään hauskanpitoseuraa ja yhden illan juttuja- ei mitään vakavaa.
Itse olen kyllästynyt ajattelemaan, että olisin jotenkin vääränlainen. En ole. Olen tyytynyt siihen, mitä olen, enkä haluaisi olla sosiaalisempi, räväkämpi tai mitään muutakaan. On ihmisiä, jotka varmaan haluaisivat minun muuttuvan vähemmän ujoksi, mutta minä en edes itse halua. Minusta on kivaa tuntea syvästi, olla herkkä jne.
Olen itsekin pyrkinyt olemaan vain ylpeä siitä mitä todella olen ja sitä kautta saankin onneksi sitten oikeanlaista seuraa - silloin joskus harvoin kun saan.
Useimmiten, varsinkin miespuoliset, kiinnostuvat ystävistäni ja melkein kaikki tuntemani miehet kiinnostuvat heistä- heissä on vain se jokin, mitä minussa ei ole. Toki silloin kun joku huomioi minua, niin palaute on aina positiivista. Ja kuten sanoin, niin yksin ollessani olen lähes parhaimmillani ja melko useat miehet ja niin naisetkin lähestyvät minua.
Mutta siis haluaisin kuitenkin tietää miten pitäisi toimia tuolloin kun tuollainen kateuspuuska iskee ja huomaan, että mieslauma pyörii kahden kaverini ympärillä ja itse istun sivummalla ja leikin mukana olevaa? Häipyä tilanteesta, jolloin ystävät suuttuisivat ja ihmettelisivät kun jätän heidät? Nuo nimittäin ovat ehkä niitä pahimpia tilanteita...
voisivat huomioida sinua enemmän-samoin nämä miehet..? Koska loppupeleissähän se olisi ainoa oikea ratkaisu. Itse saattaisin kuitenkin olla sen verran temperamenttinen, että lähtisin kotiin. Jos ystävilläni ei sen vertaa ole tilannetajua, että huomaisivat "näkymättömyyteni" niin antaa olla. Ehkä se jonkun mielestä on lapsellinen reaktio, mutta toisinaan on aika v-mäistä seisoa jossain, jossa kukaan ei huomioi sinua. Odotan sitä samaa ihmisiltä, mitä itsekin annan ja ihmissuhteissa olen todennäköisesti normaalia herkempi arvioimaan ihmisten tunnetiloja. En koskaan jättäisi ystäviäni näkymättömiin.
Tiedän, että se tilanne saattaa olla nolo, mutta onko se sitten kuitenkaan sitä sinulle vai niille ystävillesi? Jos itse katsoisin sivusta tilannetta, jossa joku on ryhmässä tavallaan ulkopuolinen niin väittäisin, että hävettävämpää olisi mielestäni ystäviesi käytös.
Saattaisi olla ihan hyvä, että mainitsisit asiasta ystävillesi. Ehkä he eivät osaa nähdä asiaa sinun kannaltasi. Toisille pitää vääntää näitä juttuja rautalangasta.
... ehkä ohi mutta hyvä kirja lukea on Anna-Liisa Valtavaaran Kiltteydestä kipeät. Ihan vaan, kun omalla kohdalla kirjan teema kosketti tosi paljon omaa olemusta, niin vinkkaankin samalla tutustumaan.
ps. karismahan on katsojan silmissä, miksi ajatella tuollain..?