Tilanteeni on aika kieroutunut jo lähtökohdiltaan. Olen ihastunut ystävääni ja tiedän, että hän on bi kuten minäkin. Teoreettiset mahdollisuudet ovat siis olemassa. Mutta järjellä ajatellen tiedän, ettemme me sovi yhteen. Käsityksemme seurustelusta ovat aikalailla erilaiset ja vaikeasti yhteensovitettavissa. Itse kaipaan läheisyyttä ja yhdessäoloa, hän haluaa tilaa ympärilleen ja aikaa kavereiden kanssa. Joten hän ahdistuisi minun tavastani olla lähekkäin ja itse olisin surullinen hänen pitämästään etäisyydestä.
Ongelma siis on siinä, että vaikka järjellä ajatellen tiedän, että hän ei tuottaisi minulle kuin sydänsuruja, niin en saa tunteitani katoamaan. Lisäksi päätä sekoittaa hänen hetkittäin läheisyytensä. Hän koskettaa olkapäätä, istuu niin viereen että reidet koskevat toisiaan, pörröttää hiuksia... Tekee sellaista, joka minulle merkitsee flirttailua, mutta hänelle ilmeisesti vain ystävyyttä.
Jokin keino saada tunteet pois?? Olen oikeastaan jo hyväksynyt sen, että meistä ei tule paria, mutta tahtoisin kuollakseni suudella häntä edes kerran tässä elämässä. Välillä mietin, jos kertoisin tunteeni ja jotenkin samaan hengenvetoon jatkaisin, että en siis odota mitään suhdetta eikä se toimisikaan, että kerron tunteeni vain päästäkseni niistä yli. Mutta se suudelma... sitä haluaisin niin palavasti, että en tiedä mitä tehdä.
Ja suurin ongelma siinä, etten ole kertonut hänelle tunteistani ei ole se, etten kehtaisi, vaan se, että pelkään seurauksia. Jos välimme muuttuisivat kiusallisen etäisiksi, se olisi liian suuri hinta typerästä tunnustuksesta..
Ongelma siis on siinä, että vaikka järjellä ajatellen tiedän, että hän ei tuottaisi minulle kuin sydänsuruja, niin en saa tunteitani katoamaan. Lisäksi päätä sekoittaa hänen hetkittäin läheisyytensä. Hän koskettaa olkapäätä, istuu niin viereen että reidet koskevat toisiaan, pörröttää hiuksia... Tekee sellaista, joka minulle merkitsee flirttailua, mutta hänelle ilmeisesti vain ystävyyttä.
Jokin keino saada tunteet pois?? Olen oikeastaan jo hyväksynyt sen, että meistä ei tule paria, mutta tahtoisin kuollakseni suudella häntä edes kerran tässä elämässä. Välillä mietin, jos kertoisin tunteeni ja jotenkin samaan hengenvetoon jatkaisin, että en siis odota mitään suhdetta eikä se toimisikaan, että kerron tunteeni vain päästäkseni niistä yli. Mutta se suudelma... sitä haluaisin niin palavasti, että en tiedä mitä tehdä.
Ja suurin ongelma siinä, etten ole kertonut hänelle tunteistani ei ole se, etten kehtaisi, vaan se, että pelkään seurauksia. Jos välimme muuttuisivat kiusallisen etäisiksi, se olisi liian suuri hinta typerästä tunnustuksesta..
Vastaukset 12
Vanhimmat
niin tutulta, että ihan ahdistaa sinun puolestasi. Itse olen huomannut ajautuneeni samanlaiseen tilanteeseen, mutta kenties siihen aktiivisempaan rooliin. Toisen tunteista ei ole varmuutta eikä itselläni ole ollut rohkeutta kertoa juuri samaisista syistä, seurauksien pelosta. Epävarmuutta lisää vielä pelko siitä, että kerrottuani tunteistani kaikki aikaisemmat kokemuksemme saisi toisen mielessä aivan uudenlaisia merkityksiä ja ajaisi toisen pois, vaikka olen kunnioittanut toisen rajoja ja toiminut täysin ystävyyden pohjalta.
En tiedä, tulisiko minun keskustella kaverini kanssa vai olla vain ja hyväksyä tilanne sellaisenaan. Tästä huolimatta aina kohdatessamme mietin, että entä jos...
Toikin on totta, et sit pelkää, et menneet asiat värittyy sen toisen mielessä väärin. "Se halaski mua vaan päästäkseen lähelle eikä lohduttaakseen" tms :P
Toi on niin piinaavaa toi "entä jos..." Ku oon 90% varma, että hänellä ei ole vastaavia tunteita, mutta se 10% kiusaa mieltä ja siihen lisättynä läheiset eleet.
Jos oikeen järkevästi ajattelen, niin periaatteessahan on ihan samantekevää, onko hänellä tunteita vai ei, kun yhteen me ei sovittais kuitenkaan. Mut harvoinpa sitä on järjellä ratkottu tunnepuolen kuvioita.. :( On vaan niin kuluttavaa olla lähellä, olla ystävä ja kuitenkin niin kaukana. Ja varsinkaan kuunnella mitään "aattelin pyytää tota yhtä ulos, se on niin söde" tyyppistä parisuhderuodintaa, joka ystävän ominaisuuteen kuuluu..
kuulostaa kyllä taas niin tutulta ku olla ja voi, tosin mun kuvioissa alunperin tämä mun ystävä tunnusti myös mulle pitävänsä musta ja haluavansa mua... Ongelmana onkin sitten se, että hän on naimisissa miehen kanssa ja minä taas sinkku.
Mä olen sinut sen kanssa mitä tunnen tuota toista naista kohtaan mutta hän veti yhtäkkiä liinat kiinni kun meni "vaikeemmaksi" meidän välit (tai tuli järkiinsä kun hänen miehensä ei pitänyt meidän väleistä) Nyt sitten kärvistelen tunteideni kanssa emmekä ole muutenkaan kyennyt puhumaan enää mistään toistemme kanssa ja menetimme myös ystävyytemme :( surettaa.
Tota mä just pelkään, et sit menettää ystävyydenkin.. Mut tosi kurjaa, et hän itse tunnustaa tunteensa ja sitten säikähtää tai mies puuttuu asiaan tms. ja hylkää sut kokonaan. Toivottavasti saatte vielä välinne kuntoon, ehkä aika auttaa. Kunhan ei anna liikaa aikaa. :P
No joo, toivoisin kyllä minäkin että meidän välit tulis kuntoon... tämä toinen nainen vain ei ole valmis minkäänlaiseen keskusteluun meidän väleistä/tapahtuneista asioista. Kaikki on hänen mielestään ok välillämme, muttemme silti puhu enää toisillemme mistään muusta kuin pakollisisista asioista (sama työpaikka, valitettavasti)
Vaihdan työpaikkaa ainakin joksikin aikaa syksystä lähtien, joten toivon, että välimatka helpottais edes niin, että voisimme joku päivä tavata ja puhua... Tosin voi olla toiveajatttelua, jos toinen ei halua todellakaan keskustella mitään. Hän loukkasi minua pahasti useamman kerran, muttei itse tunnu sitä käsittävän/halua käsittää ja käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut eli heittämälllä kaiken maailman small talkia minulle...
Mutta jooh, aika näyttää..
salata ihastuminen rakastuminen toiseen! siinä tilanteessa olen minäkin. katsoa saan mutten juuri koskea, en niin kuin haluaisin; pitää häntä kädestä, silittää poskeaan tai tehdä mitään muutakaan.. aina tavatessamme joudun kuolettamaan itseni olemaan vain neutraali "kaveri", jottei hän vain ikinä arvaisi kuinka tulessa sisimmässäni olenkaan!
no sepä se... jokainen tilanne, jossa kohtaamme/olemme lähekkäin tuntuu kuin sitä menisi johonkin "kipsitilaan" eikä pysty toimimaan normaalisti... Päässä liikkuu kasa kiellettyjä asioita ja tunteita, jotka on vaan oltava näyttämättä (ja pahinta tässä on vielä se, että tietää toisen ajattelevan samoja asioita) Keskinäinen small talkin puhuminen rasittaa, kun tekisi mieli niin paljon sanoa ihan jotain muuta... Mutta näillä "eväillä" on vaan mentävä..
Itselleni kävi niin, että ihastuin siskopuoleeni (ei olla mitenkään biologista sukua). Kun kerroin hänelle tunteistani hän väitti aluksi olevansa kiinnostunut ja sitten kun halusin tavata hänet hän halusikin olla vain kaveri... Nyt en tiedä mitä tehdä ja ahdistaa..
En nyt mitenkään halua pelotella, mutta varovainen kannattaa olla sen kertomisen kanssa...
Itse ihastuin harmillisesti käytännössä parhaaseen (bi)ystävääni, oltiin tunnettu lapsesta asti. Muutaman kuukauden kärsin tuskissani salaisuuteni kanssa, en hetkeäkään kuvitellut, että tunne olisi molemminpuolinen enkä itsekään järjellä ajateltuna halunnut suhdetta hänen kanssaan, niin erilaisia parisuhdemielessä kumpikin ollaan ja tapahtumahetkellä varattujakin. Mutta salaisuuden kanssa oli pakahduttava elää, päätin nostaa kissan pöydälle ja puhua asiat halki. Ystävä suhtautui ihan ymmärtäväisesti ja olo oli hetken ihanan huojentunut - mikään ei muuttuisi meidän välillämme, tunteeni katoaisivat ja ystävyys jatkuisi niin kuin ennenkin. Mutta. Se muuttui sittenkin. Ystävä alkoi etääntyä, ei soitellut, ei kyläillyt. Yritin antaa aikaa ja kysyessä vakuutteli, ettei asia vaivaa. Nyt on muutama vuosi kulunut, tunteet onneksi hiipuivat, mutta ystäväni menetin. Edellisestä tapaamisesta on nyt vuosi, sen jälkeen on soiteltu ehkä pari kertaa ja keskustelu on jäykkää ja vieraantunutta.
Ei tietystikään kaikille näin käy, mutta melkein sanoisin, että jos tunteen kanssa mitenkään pystyy elämään, sitä ei kovin helposti kannata sille kohteelle suoraan kertoa...
Juuh, tutulta kuulostaa, nimittäin tuo ystävän menetys. Tunnustin aikoinaan ja nyt ei enää olla edes ystäviä. Tilanne meni jo kivun puolelle, joten etäisyys tuntuu osittain helpottavalta.
En silti halua ketään rajoittaa, kukin tunnustaa jos siltä tuntuun. Lopputulos voi parhaimmillaan olla mahtava. Aika moni joutuu kuitenkin pettymään.
on samassa veneessä.
Myös minä olen tässä veneessä, mutta en todellakaan aio kertoa koskaan suoraan. Tämä ystävä on niiiiiiiin tärkeä minulle, että en kestäisi menettää häntä. Olemme juuri käsitelleet yhdessä samantapaisen tilanteen, jossa olimme molemmat kolmannen tyttöosapuolen kiinnostuksen kohteena. Se tästä vielä puuttuisi, että minä lähtisin tunteitani tunnustamaan. Rikkoisin silloin hänen luottamuksensa ja loukkaisin ystävyyttämme ja sitä en todellakaan halua. Tosin hän on sanonut kerran humalassa tykkäävänsä minusta ja niin hän varmaan tykkääkin, mutta en usko, että seksuaalisessa mielessä. Itsekään en kyllä tiedä olenko häneen seksuaalisessa mielessä ihastunut, mutta olen kyllä kiintynyt häneen ihmisenä enemmän kuin kehenkään muuhun luultavasti koskaan.
Olen erittäin onnellinen, että olen tavannut hänet. Olen myös melko vakuuttunut, että hän tulee olemaan yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Pystyn samaistumaan häneen niin monessa mielessä, että en osaa sitä järjellä selittää. Olenkin miettinyt, että onko tämä nyt sitä sielunkumppanuutta vai mitä. Tunsin häneen selittämätöntä vetoa jo ensimmäisestä näkemisestä asti. Ystävystyimme kuitenkin melko hitaasti, mutta hän tuntui koko ajan ihmisenä hyvin läheiseltä, vaikka hänellä ei ollut kovinkaan paljoa mielenkiintoa tutustua minuun. Nyt kun olemme tutustuneet, kaikki tuntemukseni ja vaistoni ovat osuneet oikeaan, koska pystyn todella samaistumaan häneen. Sitä vaan on vaikea selittää, miten joku ihminen tuntuu niin läheiseltä, vaikka hän ei välttämättä alussa pitäisikään sinusta.
Luin juttusi ja silmään osui toi: "hän haluaa tilaa ympärilleen ja aikaa kavereiden kanssa". On kokemusta ihmisistä, jotka muuttuvat kun seukaavat, joten älä tee liian hätäisiä päätöksiä.