Joskus ala-asteen 6. luokasta lähtien lähti masennus käyntiin. Kärsin siitä tähän lukion 2. vuoden kevääseen asti. En kuitenkaan onnellinen ollut. Yhessä välissä mua kysyttiin ulos ja olin ihan onnessani, että ehkä elämä muuttuu parempaan. Siitä lähtien aina välillä tulee joku kutsu johonkin. Ei usein.
Huolia ja murheita on ollut ihan riittävästi tähänkin asti. Jotkut niistä ovat luonnollisia ihmiselle ja jotkut hieman turhempia. Turhuus johtuu lähinnä omasta itsekeskeisyydestä. Olen huomionkipeä.
Nyt taas on alkanut tulla sellaista ankeutta elämään. Oon huomannu kuinka ulkopuolinen olen näissä "kaveriporukoissa" ja ylipäätänsä ihmissuhteissa. "Kaverit" ovat oikeestaan tuttuja. Yleensä jään istumaan koulun käytäville, kun muut menevät jonnekin. Tuntuu vastenmieliseltä edes lähteä mukaan tai olla mukana, koska olen niin ulkopuolinen. Päivät yleensä vietän kotona. Käyn salilla ja lenkkeily pitäs alottaa. Ulkona tulee käytyä omatoimisesti. Itsetunto on kyllä kasvanut, mutta edelleen olen hiljanen enkä ole se hymypoika. Luulin vielä joskus, että saan nyt kavereita joiden kanssa vois hengailla. Monesti tulee hetkellisiä vitutuskohtauksia, kun tuntuu että jään yksin taas. En pysty edes mennä puhumaan jollekin tytölle.
Kesäloma on ihan muutaman päivän päässä. Mietin vaan, että taidan viettää senkin loman omissa oloissa enimmäkseen. Baariin pääsen ja tuli kysyttyä yhtä kaveria mukaan. Siitä ainaki voin olla ylpeä. Jos sieltä baarista tapais jonkun naisen sitte. Haluisin paeta tätä ankeutta johonkin suhteeseen. Sillon murheet vasta lähtis. Nyt ei ainakaan lähiaikoina se tule käymään.
Ehkä huolestuttavinta on se etten jaksa nauraa oikeestaan. Sano kuka tahansa jonkun hauskan jutun, nii en pysty nauttimaan siitä. Oon melkestään loppuunkulunu näissä ihmisjutuissa. En edes tykkää näistä tutuista, kun jättävät aina yksin. Mietin vaa, et millon pääs käymää näin vittumaisesti, et jäin yksin. Ei täällä monella muullakaan näytä olevan paljoa ketään. Omassa tuttavapiirissä kuitenkin muilla on jotain kavereita aina. En tiedä pitäskö erkaantua niistä kokonaan vai mitä. Mökkihöperöks tässä kuitenki alkaa tulla, kun istun täällä seinien välissä ja oon omissa oloissa koulussa.
Sillon kun itsetunto nous, niin meikusta tuli kovempi kaveri. En miettiny näitä juttuja ja oli käytännössä aivan helvetin sama. Ei kiinnostanu näänkö jotain kaveria enään jne. Ei täs kuitenkaa aina voi olla se kovin jätkä.
Piti päästä sanomaan jotain ennen ku pahemmin iskee tämä.
Huolia ja murheita on ollut ihan riittävästi tähänkin asti. Jotkut niistä ovat luonnollisia ihmiselle ja jotkut hieman turhempia. Turhuus johtuu lähinnä omasta itsekeskeisyydestä. Olen huomionkipeä.
Nyt taas on alkanut tulla sellaista ankeutta elämään. Oon huomannu kuinka ulkopuolinen olen näissä "kaveriporukoissa" ja ylipäätänsä ihmissuhteissa. "Kaverit" ovat oikeestaan tuttuja. Yleensä jään istumaan koulun käytäville, kun muut menevät jonnekin. Tuntuu vastenmieliseltä edes lähteä mukaan tai olla mukana, koska olen niin ulkopuolinen. Päivät yleensä vietän kotona. Käyn salilla ja lenkkeily pitäs alottaa. Ulkona tulee käytyä omatoimisesti. Itsetunto on kyllä kasvanut, mutta edelleen olen hiljanen enkä ole se hymypoika. Luulin vielä joskus, että saan nyt kavereita joiden kanssa vois hengailla. Monesti tulee hetkellisiä vitutuskohtauksia, kun tuntuu että jään yksin taas. En pysty edes mennä puhumaan jollekin tytölle.
Kesäloma on ihan muutaman päivän päässä. Mietin vaan, että taidan viettää senkin loman omissa oloissa enimmäkseen. Baariin pääsen ja tuli kysyttyä yhtä kaveria mukaan. Siitä ainaki voin olla ylpeä. Jos sieltä baarista tapais jonkun naisen sitte. Haluisin paeta tätä ankeutta johonkin suhteeseen. Sillon murheet vasta lähtis. Nyt ei ainakaan lähiaikoina se tule käymään.
Ehkä huolestuttavinta on se etten jaksa nauraa oikeestaan. Sano kuka tahansa jonkun hauskan jutun, nii en pysty nauttimaan siitä. Oon melkestään loppuunkulunu näissä ihmisjutuissa. En edes tykkää näistä tutuista, kun jättävät aina yksin. Mietin vaa, et millon pääs käymää näin vittumaisesti, et jäin yksin. Ei täällä monella muullakaan näytä olevan paljoa ketään. Omassa tuttavapiirissä kuitenkin muilla on jotain kavereita aina. En tiedä pitäskö erkaantua niistä kokonaan vai mitä. Mökkihöperöks tässä kuitenki alkaa tulla, kun istun täällä seinien välissä ja oon omissa oloissa koulussa.
Sillon kun itsetunto nous, niin meikusta tuli kovempi kaveri. En miettiny näitä juttuja ja oli käytännössä aivan helvetin sama. Ei kiinnostanu näänkö jotain kaveria enään jne. Ei täs kuitenkaa aina voi olla se kovin jätkä.
Piti päästä sanomaan jotain ennen ku pahemmin iskee tämä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
oletko menossa?
Oot varmaan saman ikänen kun mää. Puhuit kahdesta asiasta mitkä kuvaa mua hyvin myös. Nauraminen, en naura ikinä oli sitten kuinka hyvä juttu tahansa tai mitä vaan. Kavereita ei oo, 1-2 vuotta sitten oli kavereita ja olin sosiaalinen..mutta nyt ei kiinnosta enää nekään. Syksyllä jos nyt menis opiskelemaan..kesätöitäkään ei saanut kun ei mykkiä haluta.
Kesäduunipaikan sain, joka on ihan kiva juttu.
Niin ja opiskelemaan kyllä kannattaa lähtä. Se on parempi loppujen lopuks.
Ehkä eniten tässä tuntee ittensä tylsäks. Tai miten muut ajattelee meikusta.