Elämäni on syntymästä ollut hyvin haastava. Ei lapsuutta isäni alkoholismin vuoksi, ja nyt 35 ikään päästyäni, olen menettänyt äitini, isäni, mummoni ja pappani. Kokenut väkivaltaisen parisuhteen, menettänyt rahani (ikuisesti velkavanki), vaikka jo nuorena aloitin leipätyöt koulujeni ohessa ja omasta selkänahastani tienasin rahaa. Tein nuorempana abortin; kahden viikon päästä voitin lotossa. Ylös ja alas, surusta onneen ja päinvastoin. Elämäni oli pitkään hyvin sekavaa, stressaavaa. Kärsin myös peliongelmasta, ja vaikka olen ikuinen 'alkoholisti', niin olen nykyisin päässyt alkoholista hyvin pitkälti eroon.
Lapsena nuorena olin ujo ja kiltti. Sitten minua alettiin kiusata, niin harrastuksen parissa kuin koulussakin. Olin hyvin ujo, mutta minua haukuttiin hyvin ylpeäksi, pilkkalauluja sain kuulla lukion penkinpainajaisissa jne. Kuitenkin olen aina yrittänyt olla ystävällinen ihminen, enkä puhua pahaa kenestäkään. Muistutan etten ole täydellinen; olen tehnyt lukemattomia pahoja asioita ja varmasti loukannut ihmisiä elämäni aikana!! Mutta kaikki se pilkka ja iva ovat loukanneet hyvin paljon, koska ajattelen että ainakin iso osa siitä loukkaamisesta on täysin aiheetonta ihmisiltä jotka eivät tunne minua, eivät tiedä kuinka kova elämäni on ollut jo alkumetreistä lähtien. Tällä en tarkoita sitä että olisin ainut ihminen maailmassa jonka elämässä on ollut vaikeuksia tai ongelmia!! Niitä on, ja hyvin paljon pahempia kuin itselläni. Nälkämaan lapsella ei ole edes riisinjyvää.
Ennen oli ystäviä kun istuin baarissa 'kavereiden' kanssa. Nykyisin olen 'erakoitunut', enkä luota kuin kahteen ihmiseen elämässäni. Omaan mieheeni ja toiseen mieheen joka on pelkkä puhdas kaverini. Olen kovettunut; olen lopettanut 'joo joo-linjan', sanon mielipiteeni, enkä ole tekoystävällinen ihmisille joista en välitä.
Nykyisin minua vasta haukutaankin; peliyhteisö jossa käyn niin lähes kaikki juoruavat; tuo huora (olen saman miehen kanssa ollut jo yli 5 vuotta), tuo läski, se odottaa vauvaa (vaikken odota, enkä halua lapsia), huomautellaan ulkonäöstä ja ties mistä. Minä kun haluaisin istua pelituokioni rauhassa, enkä välitä muista ihmisistä enkä heidän ulkonäöstään tai muustakaan.
Minua ei kiinnosta niin kovin mitä muut ihmiset elämässään tekevät! Toivon kaikille hyviä asioita, mutta minulle on aivan sama mitä ihmiset kotonansa puuhaavat, monestikko käyvät baarissa tai tekevät ylipäätään mitään. Inhoan juoruamista, kyttäämistä ja kyyläämistä. Omassa elämässä on ihan tarpeeksi, etten ammenna muiden elämästä omaan elämääni!
Ennen itkin ja loukkaannuin helposti; nykyisin ympärilläni on kova muuri. Ja luulen että joskus silmistäni paistaa sisimpäni viha mikä on kertynyt vuosien ja vuosien jatkuvasta mollaamisesta. Asioitani pengotaan ja ihmiset juoruavat asioistani jatkuvasti. Olen ollut samassa työpaikassa jo pari vuotta; silti puhutaan, että 'se on työtön' tai että ei se ole siellä oikeasti töissä ja ties mitä. Kokoikäni olen tehnyt töitä, tosin perhetragedian ja kahden nuorena koetun 'burn outin' jälkeen jättäydyin hetkeksi pois työelämästä, koska oli haettava elämälleni uusi suunta.
Aikanaan hain apua diakoniasta taloudellisten ongelmien vuoksi; kysyin diakonissalta että 'miksi minusta aina puhutaan kun saavun johonkin; alkaa juoruaminen jne'. Hän sanoi, että 'se on hyvä että puhutaan..'. Olen aina miettinyt, että mitä hän sillä tarkoitti??
Myönnän että olen tehnyt lukuisia virheitä, ennen vain itselleni mutta olen vahingoittanut myös läheisiäni sanoin (humalassa) ja tehnytkin ikäviä asioita (ei väkivaltaa tms.)
Nykyisessä työpaikassani olen huomannut; että ideani 'varastetaan' ja ideoitani kuunnellaan, mutta muuten olen huomannut jatkuvan vähättelyn; minusta puhutaan 'tuo tai se', korostetaan kuinka kauan itse ollaan oltu tekemässä töitä ja omaa panostaan. Sota ei kaadu yhteen mieheen, mutta jos nyt lähtisin työstäni, hommasta ei kertakaikkiaan tulisi mitään moneen hetkeen. Tietysti ajallaan uusikin henkilö oppisi.
Olen loputtoman kyllästynyt tähän että olen jatkuvan haukkumisen kohde. Olen kuunnellut sitä nuoruudesta asti yli 20 vuotta. Miksi se ei lopu? Miksi ihmiset eivät anna minun elää rauhassa niinkuin haluan? Miksi missään ei kunnioiteta; tai miksi sovin vain pölyrätiksi lian putsaamiseen?
Auttaako että olen nykyisin kova kuin jää? Tottakai olen ystävällinen, mutta en jaksa enää sitä että kysyn muilta' mitä sinulle kuuluu?', mutta itseltäni sitä ei kysy oikeastaan kukaan koskaan.
En halunnut koskaan katkeroitua, ja yritän välttää sitä kaikkeen asti. Katkeruus on kavala kalkki joka jäytää ihmisen loppuun, ja sitä en haluaisi tapahtuvan en itselleni enkä muille!
Joskus on päiviä ettei vaan jaksa..olisiko parempi kuolla pois, saisiko silloin levätä rauhassa, ilman tätä jatkuvaa tuskaa siitä, kuinka ei kelpaa kenellekkään, ilman loukkaavia ja ivaavia sanoja, ilman jatkuvaa halveksuntaa??
Tämä teksti on sekavaa, mutta on niin paljon ajatuksia päässäni ja vaikea saada niitä tänne 'lyhyesti ja ytimekkää
Lapsena nuorena olin ujo ja kiltti. Sitten minua alettiin kiusata, niin harrastuksen parissa kuin koulussakin. Olin hyvin ujo, mutta minua haukuttiin hyvin ylpeäksi, pilkkalauluja sain kuulla lukion penkinpainajaisissa jne. Kuitenkin olen aina yrittänyt olla ystävällinen ihminen, enkä puhua pahaa kenestäkään. Muistutan etten ole täydellinen; olen tehnyt lukemattomia pahoja asioita ja varmasti loukannut ihmisiä elämäni aikana!! Mutta kaikki se pilkka ja iva ovat loukanneet hyvin paljon, koska ajattelen että ainakin iso osa siitä loukkaamisesta on täysin aiheetonta ihmisiltä jotka eivät tunne minua, eivät tiedä kuinka kova elämäni on ollut jo alkumetreistä lähtien. Tällä en tarkoita sitä että olisin ainut ihminen maailmassa jonka elämässä on ollut vaikeuksia tai ongelmia!! Niitä on, ja hyvin paljon pahempia kuin itselläni. Nälkämaan lapsella ei ole edes riisinjyvää.
Ennen oli ystäviä kun istuin baarissa 'kavereiden' kanssa. Nykyisin olen 'erakoitunut', enkä luota kuin kahteen ihmiseen elämässäni. Omaan mieheeni ja toiseen mieheen joka on pelkkä puhdas kaverini. Olen kovettunut; olen lopettanut 'joo joo-linjan', sanon mielipiteeni, enkä ole tekoystävällinen ihmisille joista en välitä.
Nykyisin minua vasta haukutaankin; peliyhteisö jossa käyn niin lähes kaikki juoruavat; tuo huora (olen saman miehen kanssa ollut jo yli 5 vuotta), tuo läski, se odottaa vauvaa (vaikken odota, enkä halua lapsia), huomautellaan ulkonäöstä ja ties mistä. Minä kun haluaisin istua pelituokioni rauhassa, enkä välitä muista ihmisistä enkä heidän ulkonäöstään tai muustakaan.
Minua ei kiinnosta niin kovin mitä muut ihmiset elämässään tekevät! Toivon kaikille hyviä asioita, mutta minulle on aivan sama mitä ihmiset kotonansa puuhaavat, monestikko käyvät baarissa tai tekevät ylipäätään mitään. Inhoan juoruamista, kyttäämistä ja kyyläämistä. Omassa elämässä on ihan tarpeeksi, etten ammenna muiden elämästä omaan elämääni!
Ennen itkin ja loukkaannuin helposti; nykyisin ympärilläni on kova muuri. Ja luulen että joskus silmistäni paistaa sisimpäni viha mikä on kertynyt vuosien ja vuosien jatkuvasta mollaamisesta. Asioitani pengotaan ja ihmiset juoruavat asioistani jatkuvasti. Olen ollut samassa työpaikassa jo pari vuotta; silti puhutaan, että 'se on työtön' tai että ei se ole siellä oikeasti töissä ja ties mitä. Kokoikäni olen tehnyt töitä, tosin perhetragedian ja kahden nuorena koetun 'burn outin' jälkeen jättäydyin hetkeksi pois työelämästä, koska oli haettava elämälleni uusi suunta.
Aikanaan hain apua diakoniasta taloudellisten ongelmien vuoksi; kysyin diakonissalta että 'miksi minusta aina puhutaan kun saavun johonkin; alkaa juoruaminen jne'. Hän sanoi, että 'se on hyvä että puhutaan..'. Olen aina miettinyt, että mitä hän sillä tarkoitti??
Myönnän että olen tehnyt lukuisia virheitä, ennen vain itselleni mutta olen vahingoittanut myös läheisiäni sanoin (humalassa) ja tehnytkin ikäviä asioita (ei väkivaltaa tms.)
Nykyisessä työpaikassani olen huomannut; että ideani 'varastetaan' ja ideoitani kuunnellaan, mutta muuten olen huomannut jatkuvan vähättelyn; minusta puhutaan 'tuo tai se', korostetaan kuinka kauan itse ollaan oltu tekemässä töitä ja omaa panostaan. Sota ei kaadu yhteen mieheen, mutta jos nyt lähtisin työstäni, hommasta ei kertakaikkiaan tulisi mitään moneen hetkeen. Tietysti ajallaan uusikin henkilö oppisi.
Olen loputtoman kyllästynyt tähän että olen jatkuvan haukkumisen kohde. Olen kuunnellut sitä nuoruudesta asti yli 20 vuotta. Miksi se ei lopu? Miksi ihmiset eivät anna minun elää rauhassa niinkuin haluan? Miksi missään ei kunnioiteta; tai miksi sovin vain pölyrätiksi lian putsaamiseen?
Auttaako että olen nykyisin kova kuin jää? Tottakai olen ystävällinen, mutta en jaksa enää sitä että kysyn muilta' mitä sinulle kuuluu?', mutta itseltäni sitä ei kysy oikeastaan kukaan koskaan.
En halunnut koskaan katkeroitua, ja yritän välttää sitä kaikkeen asti. Katkeruus on kavala kalkki joka jäytää ihmisen loppuun, ja sitä en haluaisi tapahtuvan en itselleni enkä muille!
Joskus on päiviä ettei vaan jaksa..olisiko parempi kuolla pois, saisiko silloin levätä rauhassa, ilman tätä jatkuvaa tuskaa siitä, kuinka ei kelpaa kenellekkään, ilman loukkaavia ja ivaavia sanoja, ilman jatkuvaa halveksuntaa??
Tämä teksti on sekavaa, mutta on niin paljon ajatuksia päässäni ja vaikea saada niitä tänne 'lyhyesti ja ytimekkää
Vastaukset 1
Vanhimmat
muutamaan riviin, niin joku viitsii vastata.