liekö oikea paikka

mut kumminkin ajattelin pistää tänne yhden novellin jonka kirjoitin äidinkielen läksynä noin vuosi sitten.


JUMALANMIEHIÄ?


Auriko nousi hitaasti sarastaen jossain horisontissa saaden kukkulat hehkumaan kultaisina. Tämä näky olisi ollut varmasti mahtava jos sitä vain olisi voinut katsoa.
Niin kukaan ei voinut katsoa auringon nousua, ei edes Elisabeth, joka kaikkien muidenkin tavoin kuolisi mikäli näkisi auringon nousun.

Joskus muinoin kylän pappi oli kertonut kyläläisille aurinkoon karkotetuista paholaisista joiden voimat olisivat valloillaan vain auringon sarastaessa. Tästä kertomuksesta oli aikaa jo reilusti 500 vuotta mutta uskomus eli sitkeästi kyläläisissä. Nimittäin aina jos joku oli ollut kyllin rohkea katsomaan sarastuksen niin hänet löydettiin kuolleena, uskomusta vahvisti myös se, että ruumis oli palanut karrelle. Ja niinpä kaikki kylässämaksoivat veroa papeille siitä, että he suojelisivat henkisillä voimillaan kyläläisiä paholaisten hyökkäyksiltä.

Elisabeth heräsi turvallisesti sarastuksen jälkeen ja kertasi mielessään edellisen illan tapahtumia. Hän oli tavannut uuden ja salaperäisen nuorukaisen joka oli muuttanut naapuriin. Elisbeth oli valtavan innoissan sillä olihan se ensimmäinen kerta laatuaan, että kylään saapui ulkopuolisia. Mutta niin harmittavaa kuin se olikin poika ei osannut lainkaan kieltä eivätkä he olleet pystyneet kommunikoimaan sanallisesti mutta silti Elisabeth piti hänestä.

"Herätys haaveilija. Sarastus on ollut jo kuusi tuntia sitten joten nyt on jo turvallista mennä ulos." Elisbethin äiti huomautti. " Ja ainiin menehän auttamaan uutta naapuriamme kotiutumisessa. En saata uskoa, että maailmassa vielä on ihmisiä joita demonit eivät ole kärventäneet..." hän jatkoi samalla mennessään laittamaan lounasta. Elisabeth olisi kyllä livistänyt muutenkin tämän uuden naapurin luokse ilman mitään kehoituksiakaan, koska hän oli aivan yhtä tohkeissaan, kuin äitinsäkin mutta luvan kanssa lähteminen oli paljon helpompaa.

Kului muutama vuosi ja Elisabethin iloksi poika oli oppinut kielen jo melko hyvin mutta hän pysyi silti mysteerinä useille kyläläisistä ja vain Elisabeth tiesi hänestä enemmän, kuin kukaan muu kyläläisistä mutta silti poika pysyi mysteerinä hänellekin. Etenkin nimen utelu oli ollut erityisen vaikeaa mutta loppujen lopuksi hän oli sanonut nimekseen Aaron. Aaron kyllä vannotti Elisabethiä olemaan huutelematta nimeään eteenpäin mutta tyttö oli ollut niin innoissaan selvitettyään asian ja oli tietty kertonut sen ystävilleen ja nämä omilleen... Omituista kyllä oli se kun koko kylä pappeja myöten oli selvillä Aaronista niin kaikenlaista omituista alkoi tapahtumaan. Ensin hänen kotiinsa oli tunkeuduttu ja tavaroita pengottu, sitten asuntoon tunkeutuminen laajeni Elisabethinkin luo mutta kuten Aaroninkin tapauksessa mitään ei oltu viety. Sitten alkoivat kylän papit katsoa Aaronia omituisen ahnas virne kasvoillaan. Kaikki tuo alkoi pikkuhiljaa pelottaa Elisabethia ja hän aneli Aaronia lähtemään kanssaan pakoon ennen kuin mitään vakavampaa ehtisi tapahtua, mutta poika kieltäytyi aina.

Elisabeth oli tullut Aaronin luokse nytkin aikeinaan ruinata poikaa mukaansa karkuun mutta hän arveli jo tietävänsä vastauksen kysymykseensä sillä pojalla tuntui olevan jokin päämäärä eikä suostunut lähtemään ennen sitä. Mutta miksi? mikä muka oli omaa turvallisuutta tärkeämpää? Nämä kysymykset olivat vaivanneet Elisabethiä jo jonkin aikaa mutta kovemmin hän yritti saada vastausta niihin niin sitä kauemmaksi hänen otteensa pojasta alkoi lipsua.

Saavuttuaan Aaronin talolle hän kuuli kuuli äänekästä riitelyä mikä ei silti ollut tarpeeksi kovaa jotta olisi kantautunut 4 kilometriä Elisabethin talolle saakka, sillä vaikka he ovatkin naapureita niin välimatkat talolta toiselle ovat pitkät. Aluksi Elisabeth ei erottanut äänien sekamelskasta mikä ääni kellekkin kuului taikka mistä he riitelivät mutta mitä lähemmäs hän saapui, sitä selkeämmiksi äänet muuttuivat.

"...Olisit häipynyt, kun sinulla vielä oli siihen mahdollisuus! Nulikka!.."
"...Saat maksaa typeryydestäsi kalliin hin..."
" Ottakaa heti saastaiset näppinne irti minusta senkin limaista matoakin alhaisemmat aivottomat ameebat!." Tuon äänen Elisabeth tunsi! Se kuului Aaronille ja mitä ilmeisemmin hän oli joutunut kiipeliin noiden kahden muun vielä tunnistamattoman miehen kanssa. Elisabeth ei ollut vielä tunnistanut toisia miehiä heidän vihasta ja raivosta vääristyneiden ääntensä vuoksi, eikä hän ollut vielä päässyt näköetäisyydellekään.

" Ketä muka nimität aivottomaksi! Jos joku niin sinä olet se aivoton, koska ylipäätänsä saavuit tänne häiritsemään suunnitelmaamme!"
" Lopeta jaarittelu Alan ja vain tapa hänet. Löydämme kyllä etsimämme ilman hänen apuaankin."
Alan? Mutta eihän kylässä ollut, kuin vain yksi Alan ja hän on toinen papeista! Elisabeth ei kyennyt ymmärtämään, kuinka oli mahdollista, että toinen koko kylän luotetuimmista ihmisistä ja toinen kylän suojelijoista voisi olla Aaronin kimpussa! Mutta hänhän se ol