yksinäisyys on kyllä pirullinen oravanpyörä. itse olen ollut pienestä pitäen rauhallinen jätkä ja epäsosiaalinen. tällä on kuitenkin pärjätty ja yksinäisyydestä olen aina jopa nauttinut suoraan sanottuna.
nyt vanhemmaksi kasvaneena (21) ja elämä tasapainottunut...arjeistunut, yksin asuvana ja päivittäin töissä käyvänä, yksinäisyys suorastaan välillä masentaa. yksin tulee ajateltua aivan liikaa, vaikka olisi jotain jännää tekemistä, ja ikävät ajatukset tulee aina mieleen. tällöin tuntuu että on pakko mennä käymään kavereilla (joita onneksi on) tai vaikka kaupassa, yleensä ihmisten läheisyydessä/jotain kun järkevää kun tekee, tuntuu helpottavan, täysin päin vastaista mitä joskus oli. samalla kuitenkin ahistaa/vituttaa kaikki onnelliset parit ja kavereillakin muija kaverit ja menee hyvin, silloin oikeasti tajuaa kuinka huonosti itsellä menee. tämän lisäksi mielessä kummittelee epäonnistunut parisuhde hienon naisen kanssa, jota tuskin koskaan enää näkee. sitä tuntee olonsa tosi häviäjäksi.
jos on perusluonteeltaan negatiivinen ja sulkeutuvainen, homma saattaa karata käsistä hyvin helposti, herkimmät masentuvat oikeasti, diagnosoituna vakava masennus. uskon todella että suurin syy masennukseen, modernin yhteiskunnan mustaan surmaan, on yksinäisyys.
siihen lopputulokseen olen tullut että yksinäisyydestä irtautuminen vaatii todellista rohkeutta. rohkeutta totisesti, jota on aika mahdoton kasata tarpeeksi tyhjästä, epäonnistuneesta menneisyydestä. noh, näillä täytyy kuitenkin pärjätä ja yrittää jaksaa.
en olisi uskonut että koskaan kirjoittaisin johonkin palstalle jotain tämmöistä kornia paskaa mutta ihme ja kumma, helpotti ainakin vähäksi aikaa. vittuuntunena eteenpäin kohti unelmia. tsemppiä ja rohkeutta kaikille yksinäisille.
nyt vanhemmaksi kasvaneena (21) ja elämä tasapainottunut...arjeistunut, yksin asuvana ja päivittäin töissä käyvänä, yksinäisyys suorastaan välillä masentaa. yksin tulee ajateltua aivan liikaa, vaikka olisi jotain jännää tekemistä, ja ikävät ajatukset tulee aina mieleen. tällöin tuntuu että on pakko mennä käymään kavereilla (joita onneksi on) tai vaikka kaupassa, yleensä ihmisten läheisyydessä/jotain kun järkevää kun tekee, tuntuu helpottavan, täysin päin vastaista mitä joskus oli. samalla kuitenkin ahistaa/vituttaa kaikki onnelliset parit ja kavereillakin muija kaverit ja menee hyvin, silloin oikeasti tajuaa kuinka huonosti itsellä menee. tämän lisäksi mielessä kummittelee epäonnistunut parisuhde hienon naisen kanssa, jota tuskin koskaan enää näkee. sitä tuntee olonsa tosi häviäjäksi.
jos on perusluonteeltaan negatiivinen ja sulkeutuvainen, homma saattaa karata käsistä hyvin helposti, herkimmät masentuvat oikeasti, diagnosoituna vakava masennus. uskon todella että suurin syy masennukseen, modernin yhteiskunnan mustaan surmaan, on yksinäisyys.
siihen lopputulokseen olen tullut että yksinäisyydestä irtautuminen vaatii todellista rohkeutta. rohkeutta totisesti, jota on aika mahdoton kasata tarpeeksi tyhjästä, epäonnistuneesta menneisyydestä. noh, näillä täytyy kuitenkin pärjätä ja yrittää jaksaa.
en olisi uskonut että koskaan kirjoittaisin johonkin palstalle jotain tämmöistä kornia paskaa mutta ihme ja kumma, helpotti ainakin vähäksi aikaa. vittuuntunena eteenpäin kohti unelmia. tsemppiä ja rohkeutta kaikille yksinäisille.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tänne jauhaminen kyllä todella helpottaa edes vähän.
Jätkä, sinulla on työpaikka. Pidä siitä kiinni kynsin hampain.
Tuosta negatiivisesta perusluonteesta. Se vaikeuttaa elämää aikalailla, itsekin kärsin siitä. Todella usein jään riutumaan negatiivisiin tuntemuksiini, vaikka tiedän ettei niin pitäisi tehdä. Aivan kuin jollain sairaalla tavalla nauttisin noista negatiivisista ajatuksista ja minun on vaikea päästää niistä irti.
Kliseenä vielä, harrastukset antaa sisältöä elämään. Tietokone on perseestä.
Avausviesti on kuin meikäläisen näppäimistöltä peräisin. Muuta eroa ei oikeastaan ole, kuin se, ettei minulla ole ollut kunnon kaveripiiriä enää moneen vuoteen, enkä ole koskaan ollut parisuhteessa. Asun yksin ja käyn töissä viitenä päivänä viikossa, eikä minulla oikeastaan ole muuta elämää. Välillä tulee mentyä jonnekin kauppaan vain vuoksi, että näkee edes vähän ihmisiä.
Olen miettinyt pääni puhki, miten ihmeessä yksinäisyydestä voisi irtaantua. On niin vaikea tutustua ihmisiin, kun en ole sosiaalinen enkä hauska baarikärpänen eikä minulle tapahdu ikinä elämässäni mitään hauskaa tai kiinnostavaa, mistä voisin kertoa. Ja senhän tietää, että jos alkaa avoimesti selittämään ihmisille jotain syrjäytyneisyydestä ja epäonnistuneesta nuoruudesta, niin nuo ihmiset kaikkoavat hyvin nopeasti.
Miten olen ajautunut tähän tilanteeseen? No, kouluaikoina olin hieman lihava, epäkypsä ja nössö henkilö ja hyvä koulussa. No, tästä tietenkään ei hyvä seurannut vaan olin melkoisen syrjitty ja kiusattu henkilö, etenkin yläasteaikoina. Noin 15-16 vuoden iästä lähtien olen yrittänyt tietoisesti "normalisoitua". Tuon päätöksen jälkeen olen alkanut kuntoilemaan, laihtunut, alkanut pukeutua paremmin, kiinnostunut musiikista ja urheilusta, oppinut myös juomaan alkoholia, lopettanut pahimmat tietokonenörtteilyt ja muuttunut myös ulkonäöllisesti paljon paremmaksi. Vaikka monella osa-alueella olen parantanut persoonaani, niin edelleen olen sosiaalisesti ihan yhtä onneton ihminen kuin silloin 15-vuotiaana ja tällä osa-alueella elämäni ei ole parantunut hevon paskaakaan.
Teen mitä tahansa, niin aina minä teen sen yksin. Töissä olen yksin, kotona olen yksin, leffassa olen yksin, futis- tai lätkämatsin katsomossa olen yksin. Baarin harvemmin eksyn, koska tuntuu tyhmältä mennä baariin yksin, mutta sen olen oppinut, etten saa baarissakaan mitään aikaiseksi. Ei kertakaikkiaan osaa tutustua ihmisiin niin, että mitään ihmissuhteita pääsisi muodostumaan.
Toivosta en ole kuitenkaan vielä luopunut. Mielestäni kaikki on kiinni vain siitä, että kävisi sen yhden kerran tuuri, ja tapaisin jonkun helvetin reilun ja ymmärtäväisen ihmisen, joka hyväksyisi minut ystäväkseen ja sitä kautta sosiaalinen verkko alkaisi vähitellen muodostua. Mutta helvetin vaikeaa sen rakentaminen on, kun nollatilanteesta pitää lähteä liikkeelle.
Vaikeeta on tämä yksinolo. Mitenkähän tälläiset luuserit vois yhdistää voimansa ja yrittää ryhdistäytyä.