Olen alkanut epäröimään parisuhteeni toimivuutta. Seurustelua on takana pari kolme vuotta, yhdessä asumista vuosi. Jo yhteen muutettaessa oli alkuhuuma laantunut mutta käytännön syistä muutto oli tärkeä ja haluttiin asua yhdessä. Koen jotenkin että suhde on pinnallinen enkä saa tarpeeksi sellaista huomiota jota suhteessa kaipaan. Jutellaan, ei keskustella ja juttelukin yleensä sellaista kilpailuhenkistä ’kumpi oikeassa’ –hengessä tapahtuvaa. Pikku asioissa takerrutaan toisen tekemisiin, jos vaan päästään huomauttamaan toisen tekemistä virheistä.
Makkarin puolella ei ole tapahtunut mitään aikoihin, eikä kummallakaan tunnu olevan halua tehdä sen asian eteen mitään. En tunne mitään intohimoa. Annetaan asian olla eikä anneta asian häiritä.
Arjessa alkaa ärsyttää toisen jälkien korjailu, vaikka en tosiaan ole mikään siivousfriikki. Tuntuu että aktiivitasomme ovat erilaiset, itse tykkään olla liikkeessä, suunnitella asioita ja toimia. Avokkini taas tuntuu nauttivan kun ei tarvitse tehdä mitään, siis yhtään mitään. Voi helposti maata sohvalla 12 h ja kattoa telkkaria.
Meillä ei oikein ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia, päivä kerrallaan mennään. Arjen suunnittelussakin suunnitelmat saattaa kariutua kun yhtäkkiä tyttöystäväni ’ei jaksa tai häntä ei huvita’. Tuntuu muutenkin että suunnitelmallisuus puuttuu häneltä raha- ja muissa käytännön asioissa.
Tyttöystäväni tunne-elämäkään ei aina oikein avaudu mulle. Arki ja suhde siis aika pinnallisia, en löydä syvyyttä.
Vastapainoksi tälle kuitenkin että yhdessä oleminen ja tekeminen on kuitenkin yleensä kivaa ja helppoa. Kun saadaan vaan aikaiseks että tehdään jotain.
Ollaanko jotenkin aivan eri aalloilla? Vai onko kuuluisa arki astunut elämäämme?
Tuntuu että yhteiselomme suht helppoa ja ihan kivaa eikä mitään suuria murheita ole. Välillä se ettei makkarissa tai sängyssä tapahdu mitään, häiritsee ja mietin että näinkö loppuelämä menee. Useimmiten en kuitenkaan muista koko asian olemassa oloakaan (enää).
Ihmisellä on tietyt perustarpeet. Meillä ne on siirretty syrjään. Jossain vaiheessa ne tarpeet
väistämättä nostaa päätään, jommallakummalla, ja jotenkin pelkään että sitä intohimoa aletaan etsiä jostain muualta, kun kotoa sitä ei löydy ja sitten on liian myöhäistä.
Ollaanko me aivan väärät ihmiset toisillemme kun tilanne on päässyt ajautumaan tähän pisteeseen?
Makkarin puolella ei ole tapahtunut mitään aikoihin, eikä kummallakaan tunnu olevan halua tehdä sen asian eteen mitään. En tunne mitään intohimoa. Annetaan asian olla eikä anneta asian häiritä.
Arjessa alkaa ärsyttää toisen jälkien korjailu, vaikka en tosiaan ole mikään siivousfriikki. Tuntuu että aktiivitasomme ovat erilaiset, itse tykkään olla liikkeessä, suunnitella asioita ja toimia. Avokkini taas tuntuu nauttivan kun ei tarvitse tehdä mitään, siis yhtään mitään. Voi helposti maata sohvalla 12 h ja kattoa telkkaria.
Meillä ei oikein ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia, päivä kerrallaan mennään. Arjen suunnittelussakin suunnitelmat saattaa kariutua kun yhtäkkiä tyttöystäväni ’ei jaksa tai häntä ei huvita’. Tuntuu muutenkin että suunnitelmallisuus puuttuu häneltä raha- ja muissa käytännön asioissa.
Tyttöystäväni tunne-elämäkään ei aina oikein avaudu mulle. Arki ja suhde siis aika pinnallisia, en löydä syvyyttä.
Vastapainoksi tälle kuitenkin että yhdessä oleminen ja tekeminen on kuitenkin yleensä kivaa ja helppoa. Kun saadaan vaan aikaiseks että tehdään jotain.
Ollaanko jotenkin aivan eri aalloilla? Vai onko kuuluisa arki astunut elämäämme?
Tuntuu että yhteiselomme suht helppoa ja ihan kivaa eikä mitään suuria murheita ole. Välillä se ettei makkarissa tai sängyssä tapahdu mitään, häiritsee ja mietin että näinkö loppuelämä menee. Useimmiten en kuitenkaan muista koko asian olemassa oloakaan (enää).
Ihmisellä on tietyt perustarpeet. Meillä ne on siirretty syrjään. Jossain vaiheessa ne tarpeet
väistämättä nostaa päätään, jommallakummalla, ja jotenkin pelkään että sitä intohimoa aletaan etsiä jostain muualta, kun kotoa sitä ei löydy ja sitten on liian myöhäistä.
Ollaanko me aivan väärät ihmiset toisillemme kun tilanne on päässyt ajautumaan tähän pisteeseen?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kannattaisiko teidän keskustella noista asioista ihan avoimesti ilman syyttelyä? Jos keskustelu tuntuu vaikealta, onnistuisiko sähköpostilla? Kaikkia asioita ei ehkä kannata läväyttää heti päin naamaa mutta jostain varmaan kannattaa aloittaa. Keskustelu on kai ainoa tapa saada asioita ratkaistua. Riitaa voi tulla mutta ehkä sekin auttaisi ratkaisemaan asioita.
En näe että tässä tilanteessa on tarvetta syyttelyihin, asiat ovat miten ovat, osoittamatta kumpaakaan sormella. Enkä osaa edes sanoa mitä tässä pitäisi ratkaista?
Kysymys kuuluu enemmänkin, että onko tämä tyypillinen kuvaus suhteesta jossa arki astunut kuvioon?
Riippuu varmaankin todella paljon suhteesta ja siitä, mitä osapuolet suhteeltaan haluavat.
Mun omasta mielestäni seksi ja kaikki läheisyys ovat niin tärkeä osa suhdetta, että en luultavasti pystyisi elämään ilman niitä. Mun omissa suhteissa olen huomannut suhteen arkistumisen tarkoittavan kyllä tiettyä tylsyyttä ja tasaisuutta mutta toisaalta myös vahvaa tasaista rakastamisen, luottamuksen ja kunnioituksen tunnetta. Mun parisuhteet eivät koskaan ole olleet kovin pinnallisia, koska olen niin kova pohtimaan ja keskustelemaan kaikesta. Tunnen kyllä monia pariskuntia, joiden suhde on arkistuessaan hyvin pitkälti yhteisen arjen pyörittämistä ja keskustelut melko pinnallisia. Näissä tapauksissa molemmat ovat kuitenkin tyytyväisiä tilanteeseen, haluavat sellaista elämää ja rakastavat toisiaan.
muutetaan yhteen jos heti alkuvaiheess tuntuu et ollaan noin erillaisia?!