"paha mieli" on sanapari joilla kuvataan pikkulasta jolla on pudonnut jäätelö maahan - alahuuli ulkona ja tippa silmässä, silloin on paha mieli ja sellainen jäi taas juhlista käteen.
En inhoa juhlia enkä ihmisiä siellä, tärkeitä ja enemmän tai vähemmän rakkaita kaikki ja tiedän että ajattelevat samalla tavalla minustakin, mutta en vaan pysty olemaan normaalisti, edes tuttujen ihmisten keskellä.
Olen kyllä kokeillut yhtä sun toista Dr.Phill opusta ja self-help goalsettingejä 30-day-trialeineen ja melko tuloksetta. Ainoa mitä en ole kokeillut on ammattiapu mutta tiedän kyllä mitä ne sanovat ( ->painavat villaisella ja sanovat "kyllä se siitä, ulos täältä, se tekee 80€ kiitos")
Ainoa tulos on ollut se että hahmotan itseni ja sosiaaliset tilanteet, pystyn jotakuinkin seuraamaan tapahtumia ja tietämään missä mennään mikä on sekin jo edistystä.
Se ei kuitenkaan auta, saan psyykata itseäni enemmän tai vähemmän intensiivisesti viikonkin etukäteen päästäkseni edes paikalle - ja silti kun pääsen paikanpäälle, romahtavat kaikki suunnitelmat ja psyykkaukset samantien.
Ujous ei ole siinä vaiheessa ajatuksen tasolla olevaa kainostelua vaan kirjava joukko fyysisiä oireita mistä ei saa mitään otetta:
Se alkaa näin; tulen paikalle, yhtäkkiä en pysty tervehtimään ketään vaan mumisen äkkiä jotain katse lattiassa ja nojailen vaivautuneesti johonkin nurkkaan, tekee mieli pois ja se on enemmänkin silkkaa ahdistusta kuin pelkoa.
En pysty kohdistamaan katsettani mihinkään vaan se sinkoilee typerän näköisesti lattian ja puhelimen välillä.
Toinen juttu on etten pysty istumaan paikallani, on pakko naputella sormia, vilkuilla puhelinta 5 sekunnin välein, olla kirjoittavinaan tekstiviestiä ja korjata asentoa.
Koitan saada keskusteluista kiinni, ei onnistu, aiheet sinkoilevat ees taas vaihtaen aihetta lennosta siirtyen pöydän puolelta toiselle ennen kuin ehdit käsittää mitä edellinen henkilö sanoi - tunnen itseni vammaiseksi ja häpeän itseäni.
Sitten koitan korjata tilannetta naurahtamalla muiden mukana vaikka tiedän kuinka teennäiseltä se näyttää. Yritän ottaa osaa ja sanoa jotain muttei kukaan kuule - en tosin syytä ketään sillä ääneni on varmasti niin hiljainen ja lause poissa keskustelun tahdista ettei sitä voi edes huomioida.
Sitten joku saattaa tulla puhumaan minulle, sekin on vaikeaa, en olen niin lamaantunut etten pysty keskustelemaan! Tiedän että pitäisi "palauttaa syöttö" tai miten tennistermeillä sanotaan, mutta moniko jaksaa pelata tennistä sellaisen kanssa jolla ei edes pysy maila kädessä?
Sitten käsitän olevani huonoa seuraa ja olo on entistä ahdistuneempi ja karmeampi, on pakko päästä pois.
Jossain vaiheessa lähden, mutisen kuulumattomat hyvästelyt katse edelleen lattiassa inhoten samalla itseäni ja paskaa kroppaani ja mieltäni joka ei toimi kuten pitäisi.
Huomaan kuinka ihmiset katsovat ja odottavat että sanoisin edes jotain, mutta nousen autoon ryhti lytyssä ja ajan hiljaa tieheni, ellen hermostuksissani vielä sammuta autoa lähdössä vaikka kokenut kuski olenkin.
Tiippuu sitten se jätski maahan. Vittu.
Minkälainen kuva jää ihmisestä joka ei hymyile, ei tervehdi, ei katso silmiin, ei puhu mitään ja hiipii vähin äänin tiehensä? Jos olisin normaali niin luulisin että kyseessä on joku itseriittoinen outo mulkku joka ei pidä minusta ja juhlistani enkä kutsu sitä enää ikinä.
Tämä on kyllä toisinaan niin rankkaa että melkein sitä tappaisi itsensä ja katsoisi josko sielu vaeltaisi jonnekin muualle rohkeampana. Kuinka vitussa voin olla niin vammainen etten pysty edes tervehtimään tai istumaan kunnolla???
Uudessa kaupassakin käyminen laittaa tärisemään ja panikoimaan, aivain kuin olisi tämä kaikkeen pystyvä persoona vankina jossain aran ja paskan hiiren kropassa mikä pelkää omaa varjoaankin.
Pikainen perjantai-avautuminen tähän väliin, ei mulla muuta :(
En inhoa juhlia enkä ihmisiä siellä, tärkeitä ja enemmän tai vähemmän rakkaita kaikki ja tiedän että ajattelevat samalla tavalla minustakin, mutta en vaan pysty olemaan normaalisti, edes tuttujen ihmisten keskellä.
Olen kyllä kokeillut yhtä sun toista Dr.Phill opusta ja self-help goalsettingejä 30-day-trialeineen ja melko tuloksetta. Ainoa mitä en ole kokeillut on ammattiapu mutta tiedän kyllä mitä ne sanovat ( ->painavat villaisella ja sanovat "kyllä se siitä, ulos täältä, se tekee 80€ kiitos")
Ainoa tulos on ollut se että hahmotan itseni ja sosiaaliset tilanteet, pystyn jotakuinkin seuraamaan tapahtumia ja tietämään missä mennään mikä on sekin jo edistystä.
Se ei kuitenkaan auta, saan psyykata itseäni enemmän tai vähemmän intensiivisesti viikonkin etukäteen päästäkseni edes paikalle - ja silti kun pääsen paikanpäälle, romahtavat kaikki suunnitelmat ja psyykkaukset samantien.
Ujous ei ole siinä vaiheessa ajatuksen tasolla olevaa kainostelua vaan kirjava joukko fyysisiä oireita mistä ei saa mitään otetta:
Se alkaa näin; tulen paikalle, yhtäkkiä en pysty tervehtimään ketään vaan mumisen äkkiä jotain katse lattiassa ja nojailen vaivautuneesti johonkin nurkkaan, tekee mieli pois ja se on enemmänkin silkkaa ahdistusta kuin pelkoa.
En pysty kohdistamaan katsettani mihinkään vaan se sinkoilee typerän näköisesti lattian ja puhelimen välillä.
Toinen juttu on etten pysty istumaan paikallani, on pakko naputella sormia, vilkuilla puhelinta 5 sekunnin välein, olla kirjoittavinaan tekstiviestiä ja korjata asentoa.
Koitan saada keskusteluista kiinni, ei onnistu, aiheet sinkoilevat ees taas vaihtaen aihetta lennosta siirtyen pöydän puolelta toiselle ennen kuin ehdit käsittää mitä edellinen henkilö sanoi - tunnen itseni vammaiseksi ja häpeän itseäni.
Sitten koitan korjata tilannetta naurahtamalla muiden mukana vaikka tiedän kuinka teennäiseltä se näyttää. Yritän ottaa osaa ja sanoa jotain muttei kukaan kuule - en tosin syytä ketään sillä ääneni on varmasti niin hiljainen ja lause poissa keskustelun tahdista ettei sitä voi edes huomioida.
Sitten joku saattaa tulla puhumaan minulle, sekin on vaikeaa, en olen niin lamaantunut etten pysty keskustelemaan! Tiedän että pitäisi "palauttaa syöttö" tai miten tennistermeillä sanotaan, mutta moniko jaksaa pelata tennistä sellaisen kanssa jolla ei edes pysy maila kädessä?
Sitten käsitän olevani huonoa seuraa ja olo on entistä ahdistuneempi ja karmeampi, on pakko päästä pois.
Jossain vaiheessa lähden, mutisen kuulumattomat hyvästelyt katse edelleen lattiassa inhoten samalla itseäni ja paskaa kroppaani ja mieltäni joka ei toimi kuten pitäisi.
Huomaan kuinka ihmiset katsovat ja odottavat että sanoisin edes jotain, mutta nousen autoon ryhti lytyssä ja ajan hiljaa tieheni, ellen hermostuksissani vielä sammuta autoa lähdössä vaikka kokenut kuski olenkin.
Tiippuu sitten se jätski maahan. Vittu.
Minkälainen kuva jää ihmisestä joka ei hymyile, ei tervehdi, ei katso silmiin, ei puhu mitään ja hiipii vähin äänin tiehensä? Jos olisin normaali niin luulisin että kyseessä on joku itseriittoinen outo mulkku joka ei pidä minusta ja juhlistani enkä kutsu sitä enää ikinä.
Tämä on kyllä toisinaan niin rankkaa että melkein sitä tappaisi itsensä ja katsoisi josko sielu vaeltaisi jonnekin muualle rohkeampana. Kuinka vitussa voin olla niin vammainen etten pysty edes tervehtimään tai istumaan kunnolla???
Uudessa kaupassakin käyminen laittaa tärisemään ja panikoimaan, aivain kuin olisi tämä kaikkeen pystyvä persoona vankina jossain aran ja paskan hiiren kropassa mikä pelkää omaa varjoaankin.
Pikainen perjantai-avautuminen tähän väliin, ei mulla muuta :(
Vastaukset 4
Vanhimmat
sinua koska olen ollut itsekin kovin ujo ja tiedän kuinka tuskallista se on. Toista on kuitenkin aika vaikea auttaa tuollaisessa tilanteessa. Jos lakkaa liikaa kiinnittämästä huomiota itseensä ja keskittyy enemmän asiaan, josta haluaa puhua, niin se ehkä auttaa hiukan. Kun lakkaa olemasta niin kriittinen itseään kohtaan eikä välitä niin paljon toisten suunnalta tulevista "näkymättömistä" palautteista niin sekin auttaa vähän asiaa.
Ehkä pitäisi ymmärtää myös se, että muut saattavat hyvinkin ymmärtää, että sosiaalinen tilanne tuottaa sinulle vaikeuksia, mutta eivät silti koe sitä mitenkään negatiivisena. On vaan niin vaikea murtaa se jää, jonka taakse sellainen ihminen on itsensä laittanut.
Älä turhaan moiti itseäsi, sillä se vaan pahentaa oloasi. Äläkä luovuta, sillä silloin jäät kokonaan oman itsesi vangiksi. Sosiaalisia tilanteitakin voi harjoitella. Ja kun ahkerasti harjoittelee, niin vähitellen ne alkavat sujua paremmin.
Fyysinen liikkuminen helpottaa kanssakäymistä, niin yllättävältä kuin se kuulostaakin.
Tuli mieleen monien vuosien takainen sukujuhla, jossa serkku toi ekaa kertaa näytille uuden miehensä. Mies siinä kätteli kaikkia erikseen ja esitteli itsensä, ja minä hermostuin jo kun kuvittelin miten joudun esittelemään itseni ja kaikki ympärillä olijat katsoisivat. Sitte mies tuli kohdalleni, seisoi sivullani ja taisi ojentaa kättä ja minä olin aivan lamaantunut ja tuijotin muka todella ajatuksissani toiseen suuntaan, muka katsoin mitä mummu ja siskoni touhusivat keittiössä ja esitin etten huomannut ollenkaan. Lopulta mies luovutti. Ja helvetti, ovat vieläkin serkun kanssa yhdessä, onneksi harvoin on näitä sukukokoontumisia niin ei tarvitse nähdä.
Joo miulla on suunnilleen sama juttu kun 1. viestin kirjoittajalla, voi että on paskaa tiiän kertoo. jos ei oo sosiaalinen elämä kunnossa niin mitä siulla sillon on? - ei mitään!!!!!!!!!!!!
Mullakin on omat ongelmani. Työpäivänä eräs asia tuottaa melkeinpä joka päivä jännitystä ja päänvaivaa. Aijon silti jatkaa työssäni ja kehittyä parempaan.
Varmasti muut ihmiset ovat huomanneet että olet ujo ja ehkä haluaisivat auttaa sinua, mutta eivät ehkä osaa. Sitten on varmasti niitä, jotka eivät edes huomaa outoa käytöstäsi tai eivät ainakaan ajattele sitä kahta sekuntia kauempaa kun heillä on muita juttuja mielessä niin paljon.
Ihmettelen etkö pääse hoitoon joka maksaisi vähän vähemmän kuin 80 euroo tunti?
Paljon onnettomia, stressaantuneita ihmisiä. Kyllä noihin ongelmiin on hoitokeinoja. Ei niitä kyllä muutamassa päivässä poisteta, paitsi ehkä jollain rauhottavilla pillereillä voi saada suurimman tuskan pois hetkeksi.
Mene kirjastoon ja lainaa itsehoito-oppaita. Näe vaivaa olosi parantamisen eteen. Vai onko elämässäsi kuitenkin vielä niin plajon ilon hetkiä että huono-olo aina välillä unohtuu kokonaan?
Googleta itsehoidosta.
Älä nyt ainakaan itsellesi enempää vahinkoa tee!