Olen parisen vuotta päälle nelikymppinen nainen.
Asun pienellä paikkakunnalla, jossa sosiaaliset
suhteet muokkautuvat pitkälle työn kautta ja
harrastusmahdollisuudet ovat vähäiset. Todellisia
ystäviä minulla on yksi, joka on naimisissa,
joten tunnen itseni suhteessa hänen perheeseensä
usein kolmanneksi pyöräksi. Olen itse eronnut ja
yhden murkkuikäisen lapsen yksinhuoltajaäiti,
joka tekee myös vaativaa työtä ja usein pitkää
työpäivää.
Olen todella yksin ja tuo pitkien työpäivien
tekeminenkin on vain keino paeta yksinäisyyttä.
Toinen pakenemismuoto on tämä netissä surffailu.
Vaan kun nuo pakenemiskeinot eivät ole sellaisia,
jotka tyydyttävät haluani keskustella, pohtia
asioita syvältä toisen ihmisen kanssa,
läheisyyden kaipuuta, sielujen sympatiaa.. ja
hellyyttäkin minulla olisi varastossa vaikka
kuinka.. mutta yhdenillan suhteet eivät sytytä.
Kaipaan sekä kumppania (mies) että ystävää
(nainen, mies).. kaipaan niin, että sattuu..
Miten te muut, jotka olette tätä yksinäisyyden
tuskaa eläneet, olette päässeet tuskanne kanssa
tasapainoon ? Miten olette oppineet hyväksymään
yksinäisyyden elämänmuodoksi ? Mitä olette
tehneet että olette saavuttaneet tyytyväisyyden
elämässänne ?
Kertokaa, antakaa vinkkejä miten saan otteen
elämästä ennenkuin vaivun tämän painon alla
kokonaan !
Asun pienellä paikkakunnalla, jossa sosiaaliset
suhteet muokkautuvat pitkälle työn kautta ja
harrastusmahdollisuudet ovat vähäiset. Todellisia
ystäviä minulla on yksi, joka on naimisissa,
joten tunnen itseni suhteessa hänen perheeseensä
usein kolmanneksi pyöräksi. Olen itse eronnut ja
yhden murkkuikäisen lapsen yksinhuoltajaäiti,
joka tekee myös vaativaa työtä ja usein pitkää
työpäivää.
Olen todella yksin ja tuo pitkien työpäivien
tekeminenkin on vain keino paeta yksinäisyyttä.
Toinen pakenemismuoto on tämä netissä surffailu.
Vaan kun nuo pakenemiskeinot eivät ole sellaisia,
jotka tyydyttävät haluani keskustella, pohtia
asioita syvältä toisen ihmisen kanssa,
läheisyyden kaipuuta, sielujen sympatiaa.. ja
hellyyttäkin minulla olisi varastossa vaikka
kuinka.. mutta yhdenillan suhteet eivät sytytä.
Kaipaan sekä kumppania (mies) että ystävää
(nainen, mies).. kaipaan niin, että sattuu..
Miten te muut, jotka olette tätä yksinäisyyden
tuskaa eläneet, olette päässeet tuskanne kanssa
tasapainoon ? Miten olette oppineet hyväksymään
yksinäisyyden elämänmuodoksi ? Mitä olette
tehneet että olette saavuttaneet tyytyväisyyden
elämässänne ?
Kertokaa, antakaa vinkkejä miten saan otteen
elämästä ennenkuin vaivun tämän painon alla
kokonaan !
Vastaukset 10
Vanhimmat
Et varmasti ole ainoa, joka on "paininut"
saman asian kanssa. Elämä tuntuu joskus kur-
jalta, mutta vaikka olet eronnut ei se maailman-
loppu ole. Menet vain pääpystyssä harrastamaan
mitä haluat, koska elämä on sinun eikä kenenkään
muun. Jos jäät sohvan reunaan istumaan niin voi
käydä niin ,että istut siellä koko ikäsi.
Jos kirjoitukseni tuntuu sinusta kriittiseltä,
se ei ole sitä, päin vastoin yritän vain ns.
"potkia sinua pyllylle". Älä luovuta!
Jos haluat niin kirjoitellaan, olen nainen.
Niinpä. Ulospääsy yksinäisyydestä olisi siinä,
että lähtisi ulos.
En tiedä olenko sitten jo niin masentunut, että
näen siinäkin ongelmia: tällä paikkakunnalla ei
ole sellaisia harrastusmahdollisuuksia, jotka
minua kiinnostaisivat = liikuntaa ja käsitöitä
tuntuu olevan jonkin verran tarjolla -
osanottajat samoja joiden kanssa tehdään töitä
tai sitten asiakkaita eli työroolissa joutuisi
harrastamaan sitä mikä ei edes kiinnosta.
Toinen vaihtoehto on lähteä liikkeelle
lähikaupunkiin, mutta kynnys lähteä yksin on
korkea..
Eli tutustumismahdollisuudetkin uusiin ihmisiin
tuntuvat tällä hetkellä pieniltä.
Minulle voi mailata osoitteella
<[email protected]>.
Mailia voi lähettää kuka tahansa, joka tuntee
olevansa samalla "aallolla". Jonkin verran
olen "säikkynyt" anonyymiä mailaamista, sillä
olen törmännyt sitä kautta joihinkin "sairaisiin"
ilmiöihin, joten voin olla alkuun
mailituttavuutena hyvin varovainen, vaikka
todellinen minäni on avoin ja reipas.
Varmaan tuollainen yksinäsyyden tunne on hyvinkin
yleistä varsinkin, jos asuu pienellä
paikkakunnalla, jossa harrastusmahdollisuudet
ovat melko rajalliset ja siten työ on
pääasiallisin sosiaalinen kontakti.Ehkä ainoa tie
pois sieltä yksinäisyydestä ovat harrastukset,
mutta ei niitäkään ole paljon tarjolla nyt, kun
vielä väestö tuppaa isompiin asutuskeskuksiin.
Kumppanin ja uskotun löytäminen on kyllä
melkoisen vaikeaa, yhden illan tuttavuuksia on
liiankin helppo saada.Kapakat eivät tuo
yksinäsyyden ongelmaan oikein minkäänlaista
ratkaisua, enemmän ne ovat yhden illan
tuttavuuden iskupaikkoja.Itse pyörin melko
säännöllisesti noilla tanssilavoilla.Siellä on
aikalailla erilainen meininki, sinne ihmiset ovat
tulleet tanssimisen takia, joskin siellä on
samalla ihan hyvä tilaisuus löytää ihan
kunnollinen kumppani.Normaali tanssipaikoilla
keski-ikä lienee siinä neljänkympin kieppeillä,
joten ihan sopiva paikka sinun ikäsellesi, vaatii
vaan hieman tanssitaitoa.Rohkeasti vaan
tuollaisiin paikkoihin, jos et tiedä tällaisista
paikoista, niin mene osoitteeseen WWW.tanssi.net,
sieltä löytyvät kaikki Suomen ko. paikat.
Tuttu juttu. Koira kuoli ja tahdoin vaihtaa
maisemaa. Uusi paikka,enkä tunne ketään.Joskus
sattuu niin ettei uni tuu silmään.Mutta tämä äijä
ei luovuta.Jos kuitenkin jotain vielä??? 41v.
Minä muutin pois omalta paikkakunnalta ja pitkään
teki sen jälkeen kipeää. Menin ulkomaille asti.
Mutta olin siitä huolimatta aktiivinen ja sain
kontakteja ihmisiin. Vähitellen alkoi muodostua
uusi ystäväpiiri ja nyt kun olen taas entisellä
paikkakunnallani, niin tuo uusi ystäväpiiri on
puhelin langoilla....eikä tunnu enää
yksinäiseltä. Minulla on ikkuna auki maailmaan.
Jos alkaa kyllästyttämään, niin voin lentää
ikkunasta ulos.
olen viiskymppinen yksinäinen mies parin vuoden
takaa.tiedän mitä on olla yksinäinen.sinä kaipaat
juuri samoja asioita kuin minäkin.se olo ei
helpota koko elämän aikana,ellet löydä kumppania
ja ystäviä.nettikin on yksi tapa yrittää.kumpa
saisin sinuun yhteyden, niin voisin jutella
kanssasi.tästä olotilasta tulee henkisesti
rammaksi, itsevarmuus rappeutuu vähitellen ja
ihminen tylsistyy.älä anna periksi.ehkä me
jollain tavalla löydetään toisemme.
nimimerkki ulospääsy? oli antanut
mailiosoitteensa käyttöön toisen kirjoituksensa
yhteydessä.
voisit muuten kertoa minkälaisia yhteydenottoja
olet saanut, meitä yksinäisiä varmaan on paljon
enemmän kuin miltä tässä viestiketjussa näyttää.
Muista, että itse olet paras kaverisi
jos suhteet itseesi ovat kunnossa
voi järjestää itsellesi paljon kivaa
muut tulevat kakkosena
jos tulet toimeen itsesi kanssa
niin muutkin kiinnostuvat sinusta
minä olen pitkän linjan mies
olen joutunut kokemaan paljon
ja ikävääkin
maalla minut rusikoitiin henkisesti
mutta selvisin siitä
nyt kun olen päässyt kaupunkiin
en menisi mieluusti lapsuuden
maisemiin
siellä on entisiä susia
jotka veivät minulta lapsuuden
olen oppinut tykkäämään itsestäni
tulin kirjailijaksikin
kirjoitan keskisuurille kustantajille
ja isoimmillekin
olen itseni kanssa kaveri
muut tulevat tokana
tsemppiä sulle
missäpäin muuten asut?
[email protected]
Olet oikeassa tuon itsensä arvostamisen kanssa.
Tällä hetkellä kuitenkin tunnen olevani sen
verran syvällä masennuksessani, että ylösnousu
tuottaa vaikeuksia - sitä helpottaakseen kait
sitä täälläkin keskustelee.
Oman arvonsa tajuaminen hämärtyy yksinäisyydessä;
arvon esim. työyhteisössä näkee peilaamalla
siihen yhteisöön, saavutukset kuiskaavat korvaan
sen miten arvokas lenkki sitä loppujen lopuksi on
ja ulkopuolinen arvostus kasvattaa
omanarvontuntoa. Mutta, kun on yksinäinen, niin
sen todellisen minän peili puuttuu ja sitä alkaa
miettimään, että miksi.. mikä minussa on vikana..
jopa vertailemaan, että miten kummassa tuolla
toisella on.. Sitä pohtii miten paljon olisi
annettavana juuri niillä alueilla, joita omassa
arvomaailmassaan etusijalle asettaa ja
kauhistelee, kun ei ole kenelle antaa.. Ja muutuu
pikkuhiljaa epävarmemmaksi, jopa lähes uskoo
siihen, että itsessä täytyy olla jotain vikaa..
Eikä siinä auta enää se, että tietää olevansa
jollekin se paras tai että joku lähipiiristä
yrittää sitä todistaa.
Ja se epävarmuus saa aikaan lisää kuoreen
käpertymistä. Ja etääntymistä. Ja lisää
epävarmuutta.
Se reipas, iloinen, lämmin, eroottinen, hellä,
rohkea.. nainen, joka oikeasti olen, ei itkisi
täällä keskustelukanavalla yksinäisyyttään, vaan
porskuttaisi eteenpäin, jos se vain osaisi tällä
hetkellä rakastaa itseään. - Lieneekö tämä sitä
myöhästynyttä 40 -kriisiä, josta tällä tavalla
täytyy ulospääsyä ahdingostaan etsiä ja itselleen
tasapainoa hakea yrittämällä löytää
peiliä/peilejä esim. täältä.
Ehkä tuo yksinäisyys on naiselle vaikeampaa, vaik-
ka samasta syystä minäkin täällä palstalla jutte-
len. Ehkä se on näin 10 vuotta vanhemmalle miehel-
le isommalla paikkakunnalla helpompaa.
Ei se työssä menestyminen aina helpota, kyllä ih-
missuhteiden tärkeys menee ohi.
Olen toisessa kannanotossani suositellut deitti-
palstan käyttöä, niitä on useita. Ainakin minä
pääsin deittipalstalta löytämilleni naisille
kirjoittelemalla yrittämään oikean löytämistä.