Olen aina ollu melko itsenäinen. En osaa sanoa, olenko jopa liikaa, mutta muutamat seikat eivät asiaa ainakaa helpota. Omista henkilökohtaisimmista asioista en kerro toisille, kuunnella kyllä osaan. En oikein osaa sanoo, otanko liikaa toiset huomioon ja omat huoleni jätän aivonmutkaan mätänemään.
Yläasteelle siirtyessä huomasin yks kaks alkavani jännittää tulevia esitelmiä viikkotolkulla. Tämä oli jotenkin outoa, koska ala-asteella olin melko rohkea ja menin ihan mieluusti esitelmiä pitämään ensimmäisten joukossa ja tein ne kunnolla. Pian aloin jännittää ruokalaan menoa, varsinkin jonottamista. Olisikin jännitys vain hikoilua, käsien tärinää ja pulssin nousua, mutta vapisen kokonaan ja vaivaudun ja tätä minun on aina ollut vaikea hyväksyä. En kertonut asiasta kenellekään. Koulumenestykseni on kuitenkin pysynyt melkein yhtä hyvänä aina.
Kahdeksannella luokalla terveystarkastuksessa mainitsin ohimennen asiasta, mutta hoitaja piti asiaa ihan normaalina, ikään kuuluvana. Muutos (yläasteelle siirtyminen) voi toki jotain tällaista laukasta. Noihin aikoihin vanhempani olivat juuri eronneet, joten minulle varattiin psykologilta aika lähinnä sen takia.
Kävin psykologilla useammankin kerran ja puhuimme myös jännittämisestä. Sitten mieli oli hieman parempi ja lopetimme käynnit. Noin puolen vuoden kuluttua soitin psykologille taas ja aloin käymään siellä jännittämisen takia. Välillä meni paremmin, yhteen aikaan aika hyvinkin, joten käynnit loppuivat taas.
Esitelmiä, esiintymisiä murehdin jopa kuukausia etukäteen. Nykyisin en ihan niin paljon, riippuu sen hetkisestä olotilasta. Jos saan puhetta pitäessä olla puhujan pöntön "piilossa" tai varsinkin jos saan istua, esitys menee jopa "täydellisesti". Saan erinomaista palautetta puheen sisällöstä ja jopa äänenpainoista, vaikken niihin keskittynytkään ollenkaan. Olen ihan OK-mielellä palautteen jälkeen, mutta sen syö pian ajatus: "Jos olisin seissyt tossa kaikkien eessä, niin perseelleen olis menny ja koko viikko pilalla." Välillä oli pari lyhyttä "rohkeaa" jaksoa, harvoin kuitenkin.
Jännitys alkoi levitä: esiintymiset, kaupassa asiointi, kavereille jutteleminen ja pian myös läheisemmille ihmisille puhuminen toi mieleen ajatuksen, että kohta tärisee.
Lukiossa sama jatkuu, vois sanoa melkein ajoittain pahenevan. Hankala murrosiän jäädessä taakse on uskoa tämän johtuvan vain iästä kun murrosikä muutenkin oli niin helppo. Muutos parempaan päin on se, että välillä menee ihan hyvin. Ensimmäisen lukiovuoden kävin säännöllisesti toisenkin psykologin juttusilla, ja hän sanoi joidenkin oireitteni muistuttavan paniikkihäiriötä. Vähän järkytti, mutta helpottikin. Pystyin nyt jotenkin hahmottamaan paremmin ongelmani, kun sillä oli joku nimi. Tämä toinenkin psykologini totesi minun olevan hieman parempaan päin, mutta en nyt ihan olisi varma.
Nykyisin oireitani ovat ennen kaikkea koko kehon "nopeat tärähdykset" ja niiden ajattelu, käsien ja kainaloiden hikoilu, vatsasta vääntäminen, pulssin nousu, vaivautuneisuus, pelon tunne ja ahdistus.
Kaikkea en psykologillekaan kertonut. Viimeisen vuoden aikana olen itkenyt enemmän kuin vähintään viimeisten viiden vuoden aikana. Ennen olin reipas ja kerroin asioistani. Nykyään tunnen olevani heikko ja syrjäänvetäytynyt. En kestä kaikkea kritiikkiä varsinkaan läheisimmiltä ihmisiltä, suutun niistä ulospäin kuitenkaan näkymättä, useammin kuitenkin vetäydyn itseeni ja masennun.
Nyt tuntuu siltä, ettei kukaan tunne minua. Minun oletetaan ehkä olevan edelleen se rohkea ihminen, joka joskus olin ja olen edelleen, mutta vain ajoittain. Isälläni on ollut tapana kysellä välillä: "Miten menee? Onko huolia?" Vastasin aina "ihan hyvin menee". Vastaan edelleen suunnilleen samalla tavalla isääni tavatessa, mutta kourasee aina vatsasta ja vaikenen.
Joskus iltasin pahimpina aikoina, kun katon vaikka telkkaria yksin, yhtäkkiä silmät alkaa vettyä. Viime syksynä ajattelin ensimmäisen ja ainoan kerran, että olis parempi varmaan vaan kuolla pois. Tuota ennen oli tapahtunut hieman ikävämpi asia jännittämistä koskien. Nuorempi sukulaiseni kysyi tärinästä, mutta vaikenin ja oli päästävä äkkiä kotiin johonkin piiloon itkemään. Vähän aikaa sitten aloin vahingossa ajatella, milläköhän lääkkeillä henki voi lähteä pois. Aloin itkeä ajatuksen jälkeen, koska en todellakaan ole mitään "itsari-tyyppiä".
Kun tärisen parinkin sekunnin ajan läheisteni varsinkin läheisteni läsnäollessa, se pilaa koko päivän. Ensimmäisen kerran ajattelin aivan lähiaikoina, että pitäiskö varata lääkäriltä aika.
Vaikea uskoa, että ajatus toteutuis. Varmaan kohta kadun tämänkin viestin lähettämistä. En jaksa "itsekästä" valitusta, itse en voi valittaa saati kertoa mistään omista "synkistä" asioistani, koska en vaan yksinkertasesti pysty siihen.
Yläasteelle siirtyessä huomasin yks kaks alkavani jännittää tulevia esitelmiä viikkotolkulla. Tämä oli jotenkin outoa, koska ala-asteella olin melko rohkea ja menin ihan mieluusti esitelmiä pitämään ensimmäisten joukossa ja tein ne kunnolla. Pian aloin jännittää ruokalaan menoa, varsinkin jonottamista. Olisikin jännitys vain hikoilua, käsien tärinää ja pulssin nousua, mutta vapisen kokonaan ja vaivaudun ja tätä minun on aina ollut vaikea hyväksyä. En kertonut asiasta kenellekään. Koulumenestykseni on kuitenkin pysynyt melkein yhtä hyvänä aina.
Kahdeksannella luokalla terveystarkastuksessa mainitsin ohimennen asiasta, mutta hoitaja piti asiaa ihan normaalina, ikään kuuluvana. Muutos (yläasteelle siirtyminen) voi toki jotain tällaista laukasta. Noihin aikoihin vanhempani olivat juuri eronneet, joten minulle varattiin psykologilta aika lähinnä sen takia.
Kävin psykologilla useammankin kerran ja puhuimme myös jännittämisestä. Sitten mieli oli hieman parempi ja lopetimme käynnit. Noin puolen vuoden kuluttua soitin psykologille taas ja aloin käymään siellä jännittämisen takia. Välillä meni paremmin, yhteen aikaan aika hyvinkin, joten käynnit loppuivat taas.
Esitelmiä, esiintymisiä murehdin jopa kuukausia etukäteen. Nykyisin en ihan niin paljon, riippuu sen hetkisestä olotilasta. Jos saan puhetta pitäessä olla puhujan pöntön "piilossa" tai varsinkin jos saan istua, esitys menee jopa "täydellisesti". Saan erinomaista palautetta puheen sisällöstä ja jopa äänenpainoista, vaikken niihin keskittynytkään ollenkaan. Olen ihan OK-mielellä palautteen jälkeen, mutta sen syö pian ajatus: "Jos olisin seissyt tossa kaikkien eessä, niin perseelleen olis menny ja koko viikko pilalla." Välillä oli pari lyhyttä "rohkeaa" jaksoa, harvoin kuitenkin.
Jännitys alkoi levitä: esiintymiset, kaupassa asiointi, kavereille jutteleminen ja pian myös läheisemmille ihmisille puhuminen toi mieleen ajatuksen, että kohta tärisee.
Lukiossa sama jatkuu, vois sanoa melkein ajoittain pahenevan. Hankala murrosiän jäädessä taakse on uskoa tämän johtuvan vain iästä kun murrosikä muutenkin oli niin helppo. Muutos parempaan päin on se, että välillä menee ihan hyvin. Ensimmäisen lukiovuoden kävin säännöllisesti toisenkin psykologin juttusilla, ja hän sanoi joidenkin oireitteni muistuttavan paniikkihäiriötä. Vähän järkytti, mutta helpottikin. Pystyin nyt jotenkin hahmottamaan paremmin ongelmani, kun sillä oli joku nimi. Tämä toinenkin psykologini totesi minun olevan hieman parempaan päin, mutta en nyt ihan olisi varma.
Nykyisin oireitani ovat ennen kaikkea koko kehon "nopeat tärähdykset" ja niiden ajattelu, käsien ja kainaloiden hikoilu, vatsasta vääntäminen, pulssin nousu, vaivautuneisuus, pelon tunne ja ahdistus.
Kaikkea en psykologillekaan kertonut. Viimeisen vuoden aikana olen itkenyt enemmän kuin vähintään viimeisten viiden vuoden aikana. Ennen olin reipas ja kerroin asioistani. Nykyään tunnen olevani heikko ja syrjäänvetäytynyt. En kestä kaikkea kritiikkiä varsinkaan läheisimmiltä ihmisiltä, suutun niistä ulospäin kuitenkaan näkymättä, useammin kuitenkin vetäydyn itseeni ja masennun.
Nyt tuntuu siltä, ettei kukaan tunne minua. Minun oletetaan ehkä olevan edelleen se rohkea ihminen, joka joskus olin ja olen edelleen, mutta vain ajoittain. Isälläni on ollut tapana kysellä välillä: "Miten menee? Onko huolia?" Vastasin aina "ihan hyvin menee". Vastaan edelleen suunnilleen samalla tavalla isääni tavatessa, mutta kourasee aina vatsasta ja vaikenen.
Joskus iltasin pahimpina aikoina, kun katon vaikka telkkaria yksin, yhtäkkiä silmät alkaa vettyä. Viime syksynä ajattelin ensimmäisen ja ainoan kerran, että olis parempi varmaan vaan kuolla pois. Tuota ennen oli tapahtunut hieman ikävämpi asia jännittämistä koskien. Nuorempi sukulaiseni kysyi tärinästä, mutta vaikenin ja oli päästävä äkkiä kotiin johonkin piiloon itkemään. Vähän aikaa sitten aloin vahingossa ajatella, milläköhän lääkkeillä henki voi lähteä pois. Aloin itkeä ajatuksen jälkeen, koska en todellakaan ole mitään "itsari-tyyppiä".
Kun tärisen parinkin sekunnin ajan läheisteni varsinkin läheisteni läsnäollessa, se pilaa koko päivän. Ensimmäisen kerran ajattelin aivan lähiaikoina, että pitäiskö varata lääkäriltä aika.
Vaikea uskoa, että ajatus toteutuis. Varmaan kohta kadun tämänkin viestin lähettämistä. En jaksa "itsekästä" valitusta, itse en voi valittaa saati kertoa mistään omista "synkistä" asioistani, koska en vaan yksinkertasesti pysty siihen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Sinun pitää oppia, että on ihan oikeutettua joskus valittaa jostain.
Sulkeutumalla kuoreesi, ja sillä että et kerro kenellekkään mitään vaan hankaloitat asioita!
Ei ole itsekästä kertoa muille omista huolista, sanoisin, että esim. ystäviäsi saattaa jopa ärsyttää, kun et kerro heille koskaan jos jokin on vialla. On ok. olla joskus heikko.
Miksi et kerro isällesi, että jotain on vialla? Ja miksi et kertonut psykologille, kun hän arveli sinun olevan parempi, että sinusta ei tunnu siltä. Jos sinusta on vaikea puhua tästä psykologin kanssa kasvotusten, voit vaikka välillä tapaamisten lisäksi hänelle kirjoittaakkin, sanot vain että sinun on helpompi puhua joskus ihan ilman näkemistä, jos et vaikka rohkene tai aina muistakkaan sanoa jostakin. Itselläni ainakin tuntui aina siltä, kun kävin psykologin luona, että kun istuin siinä tuolissa, niin kaikki mistä halusin puhua vain hävisi ja pää oli harmaata usvaa täynnä, en muistanut yksinkertaisesti mitä olin halunnut sanoa!
Vaikuttaa että voisit kärsiä myös jonkinlaisesta sosiaalisten tilanteiden pelosta (lue lisää netistä, googleta "sosiaalisten tilanteiden pelko") tosin varmastikkin psykologi tietää kyllä parhaiten, vaikka heillä ei tavallaan ole kyllä oikeutta diagnosoida sairauttasi, vain lääkärillä ja psykiatrilla siis on.
Tätä pelkoa voi hoitaa lääkkeillä, samoilla millä hoidetaan myös masennusta ja paniikkihäiriötä.
Saattaa kuullostaa typerältä, mutta voit myös etsiä vaikkapa netistä jonkun "nettiystävän" jolle ei välttämättä tarvitse kertoa mitään itsestäsi, asuinpaikkaasi, oikeaa nimeäsi, ikääsi tai koulutusta, vain voit kertoa pelkästää huolista mitä sinulla on.
Mutta luulen, että tiedät itsekkin, ettei asiat parane jos et avaudu, joten tee niin!!
Ja jos esiintyminen aiheuttaa kamalasti päänvaivaa, niin pyydä opettajilta vapautus. Sanot ettet yksinkertaisesti pysty siihen, tai että pidät esitelmän vaikka pelkästään vaan opettajalle!
Tarinasi kuullosti hyvin samankaltaiselta, kuin mitä itse olen kokenut. Ammattikorkeassa minun oli vaikea mennä syömään ruokalaan, kun sydän alkoi tykyttää jo valmiiksi tietäessäni, että kun alan ottaa ruokaa lautaselle tms, alan täristä ja saataan kaataa jotain. Minusta tuntui, että jokainen huomasi tärinän ja piti minua outona. Myös kassajonossa oli vaikea olla ostamassa kun tiesi, että on useita silmäpareja tuijottamassa.
Tärinäoireet alkoivat varmaan ihan fysiologisesta syystä, eli opiskelin ahkerasti enkä vastapainoksi harjoittanut kuntoani ja niskan ja hartioiden lihaksia. Ne kiristyivät ja väkisinkin aiheutti nykimistä ja pakkoliikkeitä. Kun sitten tosiaan pelkäsin, että muutkin huomaavat nuo pakkoliikkeet ja nykimiset, niin siitä seurasi sosiaalisia ja psyykkisiä paineita.
Söin jotain psyykelääkkeitäkin vaivoihin ja kävin terapiassa juttelemassa.
Huomasin sitten, että kahvinjuonnin lopettaminen toi selkeän helpotuksen paniikkioireisiin: mahassa ei tunnu jatkuvaa pientä "tärinää", ei ole jatkuvaa tukehtuminen tunnetta. Ei hikoiluta ja tärisytä.
Merkittävä apu on ollut myös niska-hartia seudun hieronnasta. Kannattaa myös vahvistaa ja jumppailla niitä lihaksia, jotta veri kiertäisi paremmin niskan, hartioiden ja pään seudulla.
Näillä eväille elän jo melkein normaalia elämää.
Toivotan tsemppiä sulle ja toivon, että myös löydät avun omalle kohdallesi.
ujommaksi, jännittyneemmäksi, aggressivisemmaksi, irrationaalisemmaksi jne.
Valtaosa paniikkihäiriötapauksista aiheutuu kofeiiniriippuvuuden yhteydessä esiintyvästä kroonisesta kofeiinimyrkytyksestä, jota esiintyy noin 10-20% käyttäjistä.
Kofeiininkäytön olen lopettanut jo vuosia sitten, muistaakseni ennen tätä kaikkea. Ja mitä psykologin kanssa juttelemiseen tulee, on hankala jos aika on silloin "parempana kautena", kun on jotenkin varmempi olo. Muutenkin olo voi siellä penkissä alkaa tuntua paremmalta, mutta sieltä poistuessa todellisuus käy pikkuhiljaa päälle.
Kuulostaa niin tutulle.
En tiedä mistä alottaisin oman tarinani, lapsuudesta?Väkivaltaisesta alkoholisti-isästäni, paniikkihäiriöisestä äidistäni? Minä itse olin aina hyvä koulussa,älykäs, lahjakas lupaus, jolta odotettiin paljon.
Uskoin itsekkin itseeni kunnes 15-vuotiaana sairastuin oikein kunnolla paniikkihäiriöön(vanhempani erosivat tuolloin). Lähes tunnin kestäviä helvettejä, joihin liittyi täydellinen sekoamisen pelko, aivan kuin jokin tuntematon hirviö nielaisisi minut ikuisesti hulluuteen, katkaisisi kaikki yhteydet ulkomaailmaan, kykyyni olla tässä maailmassa muiden kanssa. Osaltaan niin on käynytkin.
En alkuun tiennyt mikä minulla oli ja pärjäävä terve naamioni istuu hyvin toisinaan vielä tänäkin päivänä. Luottamus toiseen ihmiseen...onko sitä ollenkaan ja onko sitä koskaan ollutkaan...? Elin siis vuosia salaisuuksiani kantaen, vaipuen hiljalleen syvään masennukseen, kouluni kerta toisensa jälkeen keskeyttäen.
Sitten sain lapsen ja elin kolme ihanaa häiriötöntä vuotta lapseni kanssa. Kunnes taas kun olisi pitänyt alkaa opiskelemaan ja siirtyä elämässä eteenpäin kohtaukset tulivat takaisin. Juuri ja juuri sain kaupassa käytyä ja kavereita jonkin verran nähtyä. Silloinkin kesti vuoden verran ennenkuin hain apua.
Minun piti pitkään maistella ajatusta ja varmistua että tämä mistä olen kärsinyt jo yli kymmenen vuotta varmasti on paniikkihäiriö ja se todella helpotti kun aloin siihen lopulta uskomaan. Minulle oli matkan varrella jo annettu ties mitä diagnooseja vanhempieni taholta ja ehkä pahinta oli että olin itse tuominut itseni.Löysin rohkeuden puhua ongelmastani ääneen ystävilleni ja lopulta menin lääkäriin ja aloitin paroksetiini lääkkeet. Kohtaukset lievenivät melkein heti, elämänpiirini laajeni, pystyin käymään töissä.
Söin vuoden verran lääkkeitä, kunnes lopetin. Melkein vuosi meni ja kohtaukset tulivat takaisin.Muutoksia elämässä tällä kertaa olivat opiskelun aloitus ja ei miesystäväni erouhkailut ainakaan parantaneet asiaa. Ahdistun joskus kasvotusten hänenkin kanssaan, se tuntuu todella pahalle ja jotenkin häpeän asiaa.
Aloitin lääkkeet nyt viikko sitten, mutta on tää kovaa. Olen kokenut saavani apua aal-kirjasesta(alkoholistien aikuiset lapset). Parisuhteeni on kovalla koetuksella, otan kaiken olemattomankin itseeni, sain ennen raivokohtauksia, nykyään hysteerisiä itkukohtauksia ja tietysti menettämisen pelkoni on hirveä.
Opettelen vasta tätä elämää askel askeleelta nyt lähes kolmekymppisenä äitinä. Onneksi olen tälläinen herkkä runosielu ja jaksan ammentaa voimaa pienistä kauniista asioista. Itken salaa yhä joka päivä, mutta jotenkin tuntuu että värit kirkastuvat ja läsnäoloni voima tässä hetkessä voimistuu myös hiljalleen.
Voimia teille kaikille ja erityisesti sinulle! Toivottavasti löydät juuri sinulle oikeaa apua, mutta tärkeintä on että haet sitä ensin!
panikointi on aivan eri asia kuin tautiluokituksessa oleva sairaus jonka nimi on paniikkihäiriö.
Kaikki panikointi ei ole paniikkihäiriötä kuten kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa
Edellinen kommentoija, tuskin olet itsekään alan ammattilainen. Oireeni samoja, enkä pitänyt tilaani paniikkihäiriönä, ainakaan vakavana sellaisena, kunnes sain ihan oikealta ammattilaiselta sen kuulla. Ehkä alkuperäinen ongelma oli jotain muuta; "tavallinenkin" panikointi ja liika ujous voi hoitamattomana ja nimenomaan siitä kenellekään kertomatta johtaa paniikkihäiriöön, masennukseen tms.
Alan pikkuhiljaa tajuamaan joitain asioita, mitkä ovat tämän saattaneet aiheuttaa. Suuri syy voisi olla se, että olen osin huomaamattani joutunut tiettyjen paineiden alle. Sisaruksistani minua on aina pidetty sellaisena ajattelevaisimpana ja tunnollisimpana, joka on pärjännyt peruskoulusta asti omatoimisesti ja erittäin hyvin. Se johti pikkuhiljaa siihen, että jos tunsin ikäänkuin pettäväni itseni ja läheiseni, joka taas johti hirveään alakuloisuuteen ja itsesyyttelyyn. Jopa vuosia vanhat pikkujutut harmittavat, kun ne mieleen taas palaavat.
En tiedä, onko tämä varsinaisesti paniikkihäiriötä. Nyt alan ymmärtää, että siihen suuntaan se on menossa. Oireet alkoivat 13-vuotiaana pikkuhiljaa epävarmuutena, se johti itsetarkkailun noidankehään. Pari vuotta sitten tilanne alkoi selvästi pahentua ja hakeuduinkin sitten sinne psykologille. Siitä ei ole ollut oireisiin apua, lähinnä olen saanut muutettua joitain ajatuksia positiivisemmiksi. Kamalin asia tässä onkin myöntäminen. Uskomattoman hankalaa on myöntää oma heikkous. Tuntuu, että jopa vanhempani menettäisivät jollain lailla uskonsa minuun, vaikkei niin varmasti kävisi.
Psykologini teki testejä ja kertoi tilani olevan lähimpänä paniikkihäiriötä, oireet viittaavat kuulemma siihen. En tiedä oliko se "ensin" vai onko sen ja sosiaalisten tilandeiden pelon jonkinlainen välimuoto. Mitä varsinaisiin paniikkikohtauksiin tulee, ne ovat olleet onneksi pienempiä. En edes mieltänyt niitä siksi, ajattelin vain että olisin jotenkin itse omalla ajattelullani ne aiheuttanut. En vieläkään ole varma asiasta. Oireet kyllä täsmäävät hyvin pitkälle. Tiedostan, että jos en mitään tee, masennus on todellinen riski, koska sitä esiintyy lähisuvussa.
Olen menossa lääkärille lähiaikoina. Toivottavasti saan jonkinlaisen helpotuksen, ettei tarvitsisi murehtia pitkiä aikoja miettien, milloin joutuu taas tilanteeseen, jossa menettäisi kontrollin. Jossain vaiheessa pitäisi kai lähimmäisillekin kertoa, mutta yritän nyt ensin itse selvitä tästä.
Niin, miksi se onkin niin vaikeaa? Enkä nyt puhu hallintadraamasta, missä heittäydyn tilanteiden uhriksi ja syyllistän muita, enkä suostu ajattelemaankaan, mitä itse voisin tilanteessa muuttaa oman itseni hyväksi?
Minä uskon enkeleihin. Opettelin ensin heidän kanssaan ottamaan vastaan rakkautta pienenä tuskaisena myttynä. Pystyin tuntemaan enkeleiden hyväksyvän ja lempeän rakkauden ja sain siitä voimaa rakastaa hieman itseäni. Tänä päivänä osaan olla haavoittuva ja tarvitseva myös ystävieni ja miesystäväni edessä. Aina en tosin saa mitä tarvitsen, mutta en lakkaa yrittämästä! Annan anteeksi ja yritän unohtaa. Antaa matkan jatkua.
Ajatuksilla on suuri voima. Minä en ainakaan väheksy sitä ja yritän myös itse jatkuvasti muuttaa ajatusmallejani, kovin hitaalta välillä tuntuu vaan se muutos. Mutta pitemmällä aikavälillä kun tarkistelen elämääni jotain todella tapahtuu!
Paniikkikohtauksiini joskus auttaa pelkkä hengitykseen keskittyminen tarpeeksi ajoissa. Huomaan hengittäväni silloin pinnallisesti ja muuttamalla hengitykseni rytmiä rauhallisemaksi rauhoitun. Jos vielä onnistun ajattelemaan mukavia rauhoittavia ajatuksia ja keskityn ulkoiseen maailmaan sisäisen sijasta, jännitys katoaa. Ikävä kyllä elämän tilanteen tarpeeksi pusertaessa nämä keinot eivät auttaneet ja turvauduin lääkkeisiin.
Eilen miesystäväni talutti minut yhden tälläisen paniikkia aiheuttavan tilanteen läpi. En olisi yksin mennyt. Se oli ihanaa! Sydän hakkasi mutta se tuntui hyvälle, tarkkailin vain mitä näin ja tunsin suunnatonta riemua voittaessani pelkoni. En vielä vähän aika sitten olisi voinut kuvitella että voisin ottaa jonkun siihen rinnalleni ja näyttää kuinka hassu olen. Voimia! Muistetaan nauttia elämästä!
OLisi kiva kuulla kuulumisia vielä myöhemmin.
Mä voin jo hyvin, oli kyllä kaameta vielä vähän aika sitten.Tilanne saattaa meinaan pahentua kun aloittaa lääkityksen, mutta se menee ohi! Osasin tietysti sitä epäillä, ei meinaa ekalla kerralla kun alotin lääkkeet ollu näin vaikeeta.
Mutta nyt ei tarvi jauhaa menneitä, voin nauttia ja heittäytyä tähän hetkeen ja onnellisena suunnitella tulevia:)
Sain mä paniikkikohtauksen tällä viikolla yhen kerran, mut ahdistus ja masennus on poissa, eikä pahaa paniikkia tule ku harvoin.
Zemppiä!
Vaikuttaa siltä että jännittämisesi liittyy vireystilaasi. Energiaa lisäämällä syklisyys saattaa jäädä pois - tämä vaatii ponnisteluja.
Jos jaksat, niin yritä parantaa fyysistä kuntoasi. Samalla itseluottamuksesi parantuu, ja sitä kautta henkinen tasapaino. Käy esim. ravintoterapeutin kanssa läpi ravintotottumuksesi, ja aloita harjoittelu rauhallisesti. Lisää rasitusta pikkuhiljaa, niin että pysyy hyvä fiilis.
Mikäli 6kk. - 1v. et tunne eroa, niin kannattaa harkita lekurissa käyntiä.
Luin viestisi ja liian moni kirjoittamasi asia tuntuu kovin tutulta. Etenkin "oireesi" ovat kuin otteita nykyisestä elämästäni. Olo on aika hämmentynyt ja hetkittäin hyvinkin voimaton. Voisinkin kertoa hieman omasta tilanteestani.
Olen ollut nyt muutaman vuoden enemmän tai vähemmän masentunut, kukaan ei tiedä tästä elämäni osa-alueesta mitään. Tuntuu että lähes joka toinen nuori ihminen on tänäpäivänä masentunut ja monet jopa syövät lääkkeitä vaivaansa. En siltikään tunne minkäänlaista yhteenkuuluvuutta noiden nuorien kanssa. Miten he pystyvät muodostamaan vakavia ihmissuhteita, käymään koulussa, töissä, käymään yksin kaupungilla shoppailemassa yms, jos he kerran ovat henkisesti täysin maassa? Itselleni nuo asiat tuottavat suuria vaikeuksia ja joudunkin nykyisin ponnistelemaan pystyäkseni käymään lähikaupassa tuntematta ahdistusta.
Olen 22-vuotias ja asunut kaksi vuotta yksin. "Alakuloani" on kestänyt noin neljä vuotta. Välillä on ollut hienojakin hetkiä ja on tuntunut että paha oloni on muisto vain. Kuitenkin, kun olen sitä vähiten odottanut, on ahdistus tullut ryminällä takaisin. Nyt kuluneen vuoden aikana ahdistukseni on alkanut ilmetä yhä enemmän fyysisinä oireina. Pahinpana näistä hengenahdistus, tunne siitä etten saa happea ja pyörryn. Kaulasta kuristaa lähes päivittäin, raajat puutuvat, päässä on tensiopäänsärkyyn yhdistettäviä tuntemuksia (pantamainen tunne otsalla, "nestettä" liikkuu pään sisällä), korvissa humisee sekä on välillä ns. surrealistinen olo. Toisinaan myös maha löysällä, vaikka ei olisi mitään syytä. Tuntuu että voin kuolla minä hetkenä tahansa, oireet ovat välillä niin voimakkaita. En enää pysty tekemään mitään niistä asioista joista olen aiemmin niin paljon nauttinut, esim, kaupoissa kiertely, kirjastossa käyminen.
Noin puolen vuoden ajan olen ollut tosissani tilaamassa aikaa lääkärille, mutta aina olen jänistänyt. Pelkään että vaivani ei olekaan henkinen, vaan minulta löytyy jokin paha neurologinen sairaus tai kenties syöpä. Pelkään myös ettei minua oteta todesta.
Paniikkihäiriö on aina ollut osa elämääni, sillä äitini on sairastanut sitä yli kymmenen vuotta. Olen todella läheinen äitini kanssa, ja hänen sanojensa mukaan ainut joka todella ymmärtää hänen sairauttaan. En ole kuitenkaan ikinä kertonut kenellekään omasta tilanteestani. Kun joku muu puhuu pahasta olostaan, yleensä vain nyökyttelen ymmärtävästi ja mumisen, en vain saa itse sanottua miten paha olo minulla on, ollut jo vuosia. Tilannettani vaikeutti entisestään se, että reilu vuosi sitten muutaman vuoden vanhempi veljeni joutui käymään lääkärissä oireilunsa takia ja oli sen takia jonkin aikaa sairaslomallakin. Pelkään että minun luullaan vain matkivan ja imitoivan muita...
Tuntuu että olen umpikujassa.