eli marraskuulta 2005. Ensin ajattelin, että en viitsi katsoa ollenkaan, mutta hyvänen aika, se oli hyvä ohjelma.
Hyvän siitä teki varmaan se, miten lämminhenkinen haastateltu Melina Voipio (dramaturgi, ohjaaja) oli.
Ennakkovastenmielisyys ohjelmaa kohtaan varmaan johtui pitkälti erään häiriintyneen henkilön esiintymisestä täällä, miten hän vihaa vanhempiaan ja samalla myös kaikkia huostavanhemia, niin järjetöntä kuin se onkin.
Mutta Voipion asenteessa ei ollut jälkeäkään sellaisesta. Hän suhtautui skitsofreenikko-äitiinsä juuri siten kuin normaali ihminen tekee, eli hän oli antanut anteeksi äidin väkivallan, sillä mitä ihmeen järkeä on vihata ketään hänen sairautensa takia. Voipio ymmärsi myös sen totuuden, mitä helvettiä mielisairaan ihmisen elämä todennäköisesti on. Siis hänen äitinsä teki harhojensa vallassa pahoinpitelyt ja heirveitä ne tietysti olivatkin lapsen kannalta. Melkein henkeä pidätellen katselin ja kuuntelin ohjelman, eikä siitä jäänyt pahaa makua ollenkaan.
Yksi syy, miksi lasta ei huostaanotettu aikaisemmin oli varmaan se, että perhe asui Eiran hienostokaupunginosassa, mikä ei ole sossujen suosikkikohteita tänäkään päivänä. Siellä korkeakulttuurisessa akateemisessa ympäristössä kun suomalaisen lastensuojelun näkemyksen mukaan asuu vain hyviä vanhempia... Tai eihän huonoksi tietysti pidä sanoa ketään hänen sairautensa takia.
Toinen käsittämätön kysymys oli se, että miksi kukaan naapureista ei tehnyt ls-ilmoitusta, siihen Voipio ei osannut vastata vieläkään. Nyt ollaan ilmoitusten teossa menty toiseen äärimmäisyyteen, eikä sillä löydetä sittenkään tuon tyylisiä, kipeästi apua tarvitsevia lapsia. Mistä ihmeestä se johtuu?
Ovatko tälläiset ohjelman tyyliset tapaukset syynä siihen, että lastensuojelua kuitenkin PAINOSTETAAN löytämään huostaperheitä ja kun he eivät löydä oikeita kohteita, sitten ollaan hirveän epäluuloisia ja epäillään ls:n asiakkuuteen ohjautuvia KAIKKIA perheitä kaikista törkeyksistä, vaikka ei olisi mitään aihettakaan?
Toinen syy nykyisin on tietysti se, että ls:n asiakkuuteen ohjataan myös niitä perheitä, jotka eivät sinne kuuluisi.
Mutta merkittävin anti koko ohjelmassa oli se, että tuollaisista, noin hirveistä olosuhteista ja lastenkodissa kasvaneena voi selvitä elämään rakastavana ja tasapainoisena ihmisenä ja "hirveydestään huolimatta suht hyväksi äidiksi omille lapsilleen", kuten Voipio itse asian kuvasi.
Hyvän siitä teki varmaan se, miten lämminhenkinen haastateltu Melina Voipio (dramaturgi, ohjaaja) oli.
Ennakkovastenmielisyys ohjelmaa kohtaan varmaan johtui pitkälti erään häiriintyneen henkilön esiintymisestä täällä, miten hän vihaa vanhempiaan ja samalla myös kaikkia huostavanhemia, niin järjetöntä kuin se onkin.
Mutta Voipion asenteessa ei ollut jälkeäkään sellaisesta. Hän suhtautui skitsofreenikko-äitiinsä juuri siten kuin normaali ihminen tekee, eli hän oli antanut anteeksi äidin väkivallan, sillä mitä ihmeen järkeä on vihata ketään hänen sairautensa takia. Voipio ymmärsi myös sen totuuden, mitä helvettiä mielisairaan ihmisen elämä todennäköisesti on. Siis hänen äitinsä teki harhojensa vallassa pahoinpitelyt ja heirveitä ne tietysti olivatkin lapsen kannalta. Melkein henkeä pidätellen katselin ja kuuntelin ohjelman, eikä siitä jäänyt pahaa makua ollenkaan.
Yksi syy, miksi lasta ei huostaanotettu aikaisemmin oli varmaan se, että perhe asui Eiran hienostokaupunginosassa, mikä ei ole sossujen suosikkikohteita tänäkään päivänä. Siellä korkeakulttuurisessa akateemisessa ympäristössä kun suomalaisen lastensuojelun näkemyksen mukaan asuu vain hyviä vanhempia... Tai eihän huonoksi tietysti pidä sanoa ketään hänen sairautensa takia.
Toinen käsittämätön kysymys oli se, että miksi kukaan naapureista ei tehnyt ls-ilmoitusta, siihen Voipio ei osannut vastata vieläkään. Nyt ollaan ilmoitusten teossa menty toiseen äärimmäisyyteen, eikä sillä löydetä sittenkään tuon tyylisiä, kipeästi apua tarvitsevia lapsia. Mistä ihmeestä se johtuu?
Ovatko tälläiset ohjelman tyyliset tapaukset syynä siihen, että lastensuojelua kuitenkin PAINOSTETAAN löytämään huostaperheitä ja kun he eivät löydä oikeita kohteita, sitten ollaan hirveän epäluuloisia ja epäillään ls:n asiakkuuteen ohjautuvia KAIKKIA perheitä kaikista törkeyksistä, vaikka ei olisi mitään aihettakaan?
Toinen syy nykyisin on tietysti se, että ls:n asiakkuuteen ohjataan myös niitä perheitä, jotka eivät sinne kuuluisi.
Mutta merkittävin anti koko ohjelmassa oli se, että tuollaisista, noin hirveistä olosuhteista ja lastenkodissa kasvaneena voi selvitä elämään rakastavana ja tasapainoisena ihmisenä ja "hirveydestään huolimatta suht hyväksi äidiksi omille lapsilleen", kuten Voipio itse asian kuvasi.
Vastaukset 10
Vanhimmat
aikuisuuteen väkivaltaisen lapsuuden jälkeen. Ihminen, joka vihaa, ei kykene todelliseen rakkauteen ja olotilaan, jossa on henkisesti vapaa, koska viha kahlitsee hänen tunne-elämäänsä.
Hän voi luulla rakastavansa puolisoaan ja lapsiaan, mutta todellista rakkautta se tuskin on, ja ainakin on kaukana mistään oikeasta tasapainosta ja henkisesti rikkaasta elämästä siinä mielessä.
niin pieleen kuin nyt on tapahtunut?
Joskus tuntuu, että lastensuojelun voimattomia yrityksiä pelastaa itsensä ja myös asiakasperheet, ovat ne pienet häivähdykset, mitä mediassa joskus nähdään - esim. lastentarhaopettajaliiton puheenjohtajan toteamus, että sosiaalityöntekijät eivät voi arvostella julkisesti työnantajaansa.
Tai toisaalta jonkun Päivi Lipposen hallituksen kyselytunnilla esittämä kysymys aiheettomista huostaanotoista?
Suoraa ja avointa, rehellistä puhetta lastensuojelun nykytilasta ne eivät tietenkään ole, mutta poliittinen ilmapiiri on sellainen, joka ei salli enempää.
aikuisuuteen, vaikka siellä onkin vaihtuvat hoitajat. Voipio kuvasi sitä hellyyden ja rakkaudennälkää, mitä lastenkodissa voi tuntea. Hänhän joutui sinne vasta 13-vuotiaana, jolloin oli jo sen verran vanha, että hoitajat eivät niin helposti osoita enää lapselle hellyyttä kuin pienimmille lapsille.
Itse olen kannattanut laitoshoitoa huostaanotetuille, koska laitoksia on helpompi valvoa kuin yksityiskoteja. Totta kai nykyisistä laitoksista huonoimmat pitäisi sulkea kokonaan, samoin kuin lastenpitoon pitäisi ottaa oikeudet pois huonoimmilta sijaisperheiltä. Mutta sen jälkeen valvonta pitäisi saada riittävälle tasolle ja sen järjestäminen on ehdottomasti laitoksissa helpompaa kuin sijaisperheissä. Uskon, että myös hoitajien kesken sosiaalinen kontrolli estäisi pitkälle kaltoinkohtelua, kun taas perheestä sellainen kontrolli puuttuu pitkälle tai täysin, riippuu tietysti sijaisvanhempien keskinäisestä dynamiikasta.
Nyt lastensuojelun asiakasperheiltä vaaditaan täydellisyyttä, esim. kohtuullisesta alkoholinkäytöstä lisätään maininta huostaperusteisiin, joka on suuri miinus hallinto-oikeudessakin. Järjetöntä se tietysti on ja nyt tuokin ohjelma osoitti selvään sen, miten järjetöntä se oikeastaan onkaan. Ei tarvita lähellekään ihanteen mukaisia kasvuoloja, että voi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi.
Kaksi suurta kuplaa lastensuojelussa on. Ensinnäkin se, että vanhempi voidaan leimata kyvyttömäksi vanhemmuuteen mitä mitättömämpien syiden perusteella. Ja toinen on se, että kukaan edes vahingossakaan uskoo yhden ainoaa sijaishuollon edustajaa täydelliseksi kasvattajaksi. Nykylastensuojelu on peli, jossa kaikki osapuolet ovat uskovinaan noihin valheisiin.
vaatimuksia vastaan, räjäyttää hajalle kuva ihannevanhemmuudesta, koska sellaista ei ole todellisessa elämässä olemassakaan.
Tähdätä sellaiseen tietysti voi, mutta vanhempia pitäisi tukea hyväksymään itsensä myös pienine virheineen. Se antaisi vahvuutta hyvään vanhemmuuteen syyllistämisen sijasta, joka pelkästään vie energiaa oikealta jaksamiselta.
Traagisinta, mitä suomalaislapsille on maailmansodan jälkeen tapahtunut, ovat nämä huostahulluuden idioottimaiset vuosikymmenet.
Ei lastensuojelu tosiaan ole kohdallaan, eikä pysty löytämään ja auttamaan niitä lapsia, joita se on tarkoitettu auttamaan. Eivät löydä oikeita kohteita edes ilmoitushulluudessaan. Moni asia tuntuu menevän lastensuojelussa överiksi.
Eikä huostaanotoilla olisi koskaan pitänyt alkaa hoitamaan niitä asiita, jotka eivät huostaanottojen piiriin kuulu.
Tästä tuskin kovin moni voi olla eri mieltä: "Traagisinta, mitä suomalaislapsille on maailmansodan jälkeen tapahtunut, ovat nämä huostahulluuden idioottimaiset vuosikymmenet." Mikäs siinä, jos rakkaistaan erotettaisiin vain huonoista kodeista tulevat lapset, mutta se ei ilmeisesti riitä nykyiselle lastensuojeluteollisuudelle, ei ole riittänyt enää vuosiin.
lastensuojelun vaatimukset ovat vanhempia kohtaan. Johtuu paljolti juuri siitä, että kuntien lainrikkomukset ohjaavat last.suojeluun sellaisia perheitä, jotka eivät sinne kuuluisi.
Kun epävarma sossu ei uskalla kritisoida poliittisia päättäjiä tai esimiehiään, on hänen yritettävä etsiä perheestä huostaperusteita, vaikka itsekin tietää, että niitä ei ole. Luulisin, että siinä joudutaan tilanteeseen, jossa vanhempia kohtaan esitetään sellaisia arvosteluja ja vaatimuksia, joilla ei ole enää terveen järjen kanssa paljoa tekemistä. Ja tietysti alalle sopimattomat työntekijät ovat lisäksi oma lukunsa tässä sopassa.
oloista, jota seurasi vielä ei-niin-täydellinen sijaishuoltokokemus, voi kasvaa täysin terveeseen aikuisuuteen.
Päinvastaisessa tilanteessa ihminen aikuisena vihaa sairaita vanhempiaan ja luulee sijaishuoltoa virheettömäksi ja autuaaksi tekeväksi systeemiksi lasten elämässä.
Kuntien lainrikkomusten takia on meillä menty siihen ääripäähän, että hyvistäkin vanhemmista etsitään "puutteita", että ne huostapäätökset, joita sossut pakotetan tekemään laittomien säästöjen takia, saataisiin näyttämään hallinto-oikeudessa edes jotenkin kelvollisille.
täällä tuosta ohjelmasta.
arkistohaulla, kannattaa kokeilla.
päivämäärän mukaan katsottavaksi.