Viime aikoina olen paljon miettinyt kysymystä, että mistä tietää olevansa masentunut ja että mistä tietää, milloin tilanne voisi vaatia jopa ammattiauttajallakin käyntiä tai jotakin muuta radikaalia muutosta. Osaisiko joku masennuksen tunteita läpikäynyt kertoa? Arvostaisin vastauksia vilpittömästi.
En syö masennuslääkkeitä (tai muitakaan mielenterveyslääkkeitä), enkä ole entuudestaan psykiatrisen hoidon piirissä millään tapaa. Sillä tapaa en siis ole "sairas". Viime aikoina ( tai tarkemmin ajatellen jo aika pitkään) olen vain kokenut voimakkaita uupumuksen tunteita ja välistä tuntuu, ettei oikein mikään kiinnostaisi. Koin verraten vakavankin fyysisen sairastumisen joitakin vuosia sitten (josta kylläkin sittemmin toivuin täysin) ja mm. sekin lisäsi tulevaisuutta kohtaan tuntemaani huolta. Ja samaan syssyyn sattui vielä ero pidemmästä parisuhteesta, minkä senkin vuoksi nuolin haavojani pitkään.
Luonteeltani olen mielestäni valtavan kunnianhimoinen, joskin tuo em. kokemani fyysinen sairaus eräällä tavalla aikoinaan laittoi stopin siihen asti hyvin hektiselle ja omassa voimaintunnossani lähestulkoon kaikkivoipaiselle "suorittamismentaliteetilleni", muuttaen kenties paljonkin suhtautumistani elämään. Nykyisin voin fyysisesti hyvin ja kyllä klaaraan arkenikin ihan auttavalla tavalla, mutta väliin olen kuitenkin huomannut ikäänkuin "salailevani" apeaa oloani ystäviltäni ja muilta läheisiltäni. Mulla on hyviäkin päiviä, mutta usein pelkään, että käytökseni koettaisiin töykeydeksi, jos kieltäydyn vaikkapa lähtemästä ystävieni kanssa ulos, kun he pyytävät - ja olen kieltäytynyt aika monasti. Kieltäytynyt en ole siksi, etten haluaisi viettää aikaani ystävieni kanssa, vaan usein ainoastaan syystä, että välistä jo kahden tunninkin ihmisten seurassa istumisen jälkeen olen aidosti aivan uupunut, vaikka tavallaan toki ystävien tapaaminen piristääkin.
Olen (kai sitten jotenkin tekopyhästikin) ajatellut lähinnä siten, että koska en halua näyttää hapanta naamaa tai ruikuttaa koko ajan ystävilleni, "säästän" heitä mieluummin itseltäni sillä, että sulkeudun useinkin "ylhäiseen yksinäisyyteeni" märehtimään elämääni itsekseni, kuin että menisin viettämään aikaani mulle tärkeiden ihmisten seurassa. Läheisimmät ystäväni tietävät tilanteeni ja sen, että mulla on moniakin haasteita, ettei elämäni välttämättä ole ollut kaikista helpoin. He ovat mua tsempanneet ja joskus jopa repineetkin ulos ja ihmisten seuraan.
En tiedä, että mikä mua riivaa. Joku yleinen ja pelkästään ulkoisista haasteista johtuva apatia ja
alavireisyyskö, vaiko mikä.
Myös kyynisyyteni olen huomannut lisääntyneen ja en mielestäni ole perusluonteeltani kovin erityisen kyyninen ihminen. Kyynisyyteni lisääntyminen ilmenee mielestäni siinä, että vertailen esimerkiksi itseäni usein minua menestyneempiin ystäviini ja vaikka olenkin liian välinpitämätön tunteakseni ainakaan kateutta ( tai useinkaan mitään muitakaan syvällisiä tunne-elämyksiä), märehdin ja vietän aikaani usein siten, että "visioin" itseäni seuraavan kymmenen vuoden päästä joko jonkinmoiseksi täydellisesti tatsinsa menettäneeksi rähjäisen kantakuppilan vakioasiakkaaksi tai sitten harmaaksi hiirulaismaiseksi konttorirotaksi, joka jonkinmoisella paskapalkalla painaa yötä päivää töitä aina kuolemaansa saakka, eikä silti koskaan illalla sänkyyn romahtaessaan tule yhtään sitä hullua hurskaammaksi, jota oli alkujaankaan ollut.
Mulla on eräänlainen projekti, johon olen ladannut niin älyttömiä odotuksia, että ne tuntuvat jo itsestänikin koomisilta. Ikäänkuin muka koko elämäni riippuisi siitä. Ei riipu, mutta erään aiemmin systemaattisesti toteuttamani haaveen jatko kylläkin. Aika usein valehtelen läheisilleni tekeväni töitä, vaikka todellisuudessa usein vain räin kattoon, kun en muutakaan jaksa tai viitsi, tuntien siten syvää häpeää ja itseinhoa, samoin kuin tunteen - vertauskuvallisesti ilmaistakseni - "kellon tikityksestä" niskassani, koska aikahan on rahaa. Ja tiedän, ettei näin voi jatkua. Tiedän, että jotkut tuntemani tahot rykivät, että miksen aktiivisemmin toteuta tavoitteitani. Siinähän rykivät, yleensä ajattelen... Velvollisuuksiani en kuitenkaan koskaan ole jättänyt tekemättä: sellaisia, jotka riippuvat suoraan jonkun toisen aikatauluista tai jonkun toisen selviytymisestä. Itsestäni minä olen välinpitämätön, jos edes olen välinpitämätön ( en tiedä). Mähän vain olen. Ja mitäs edes ihmettelen.
Mitä mieltä olette? Missä vika? Vika on.
Toivoisin asiallisia vastauksia.
En syö masennuslääkkeitä (tai muitakaan mielenterveyslääkkeitä), enkä ole entuudestaan psykiatrisen hoidon piirissä millään tapaa. Sillä tapaa en siis ole "sairas". Viime aikoina ( tai tarkemmin ajatellen jo aika pitkään) olen vain kokenut voimakkaita uupumuksen tunteita ja välistä tuntuu, ettei oikein mikään kiinnostaisi. Koin verraten vakavankin fyysisen sairastumisen joitakin vuosia sitten (josta kylläkin sittemmin toivuin täysin) ja mm. sekin lisäsi tulevaisuutta kohtaan tuntemaani huolta. Ja samaan syssyyn sattui vielä ero pidemmästä parisuhteesta, minkä senkin vuoksi nuolin haavojani pitkään.
Luonteeltani olen mielestäni valtavan kunnianhimoinen, joskin tuo em. kokemani fyysinen sairaus eräällä tavalla aikoinaan laittoi stopin siihen asti hyvin hektiselle ja omassa voimaintunnossani lähestulkoon kaikkivoipaiselle "suorittamismentaliteetilleni", muuttaen kenties paljonkin suhtautumistani elämään. Nykyisin voin fyysisesti hyvin ja kyllä klaaraan arkenikin ihan auttavalla tavalla, mutta väliin olen kuitenkin huomannut ikäänkuin "salailevani" apeaa oloani ystäviltäni ja muilta läheisiltäni. Mulla on hyviäkin päiviä, mutta usein pelkään, että käytökseni koettaisiin töykeydeksi, jos kieltäydyn vaikkapa lähtemästä ystävieni kanssa ulos, kun he pyytävät - ja olen kieltäytynyt aika monasti. Kieltäytynyt en ole siksi, etten haluaisi viettää aikaani ystävieni kanssa, vaan usein ainoastaan syystä, että välistä jo kahden tunninkin ihmisten seurassa istumisen jälkeen olen aidosti aivan uupunut, vaikka tavallaan toki ystävien tapaaminen piristääkin.
Olen (kai sitten jotenkin tekopyhästikin) ajatellut lähinnä siten, että koska en halua näyttää hapanta naamaa tai ruikuttaa koko ajan ystävilleni, "säästän" heitä mieluummin itseltäni sillä, että sulkeudun useinkin "ylhäiseen yksinäisyyteeni" märehtimään elämääni itsekseni, kuin että menisin viettämään aikaani mulle tärkeiden ihmisten seurassa. Läheisimmät ystäväni tietävät tilanteeni ja sen, että mulla on moniakin haasteita, ettei elämäni välttämättä ole ollut kaikista helpoin. He ovat mua tsempanneet ja joskus jopa repineetkin ulos ja ihmisten seuraan.
En tiedä, että mikä mua riivaa. Joku yleinen ja pelkästään ulkoisista haasteista johtuva apatia ja
alavireisyyskö, vaiko mikä.
Myös kyynisyyteni olen huomannut lisääntyneen ja en mielestäni ole perusluonteeltani kovin erityisen kyyninen ihminen. Kyynisyyteni lisääntyminen ilmenee mielestäni siinä, että vertailen esimerkiksi itseäni usein minua menestyneempiin ystäviini ja vaikka olenkin liian välinpitämätön tunteakseni ainakaan kateutta ( tai useinkaan mitään muitakaan syvällisiä tunne-elämyksiä), märehdin ja vietän aikaani usein siten, että "visioin" itseäni seuraavan kymmenen vuoden päästä joko jonkinmoiseksi täydellisesti tatsinsa menettäneeksi rähjäisen kantakuppilan vakioasiakkaaksi tai sitten harmaaksi hiirulaismaiseksi konttorirotaksi, joka jonkinmoisella paskapalkalla painaa yötä päivää töitä aina kuolemaansa saakka, eikä silti koskaan illalla sänkyyn romahtaessaan tule yhtään sitä hullua hurskaammaksi, jota oli alkujaankaan ollut.
Mulla on eräänlainen projekti, johon olen ladannut niin älyttömiä odotuksia, että ne tuntuvat jo itsestänikin koomisilta. Ikäänkuin muka koko elämäni riippuisi siitä. Ei riipu, mutta erään aiemmin systemaattisesti toteuttamani haaveen jatko kylläkin. Aika usein valehtelen läheisilleni tekeväni töitä, vaikka todellisuudessa usein vain räin kattoon, kun en muutakaan jaksa tai viitsi, tuntien siten syvää häpeää ja itseinhoa, samoin kuin tunteen - vertauskuvallisesti ilmaistakseni - "kellon tikityksestä" niskassani, koska aikahan on rahaa. Ja tiedän, ettei näin voi jatkua. Tiedän, että jotkut tuntemani tahot rykivät, että miksen aktiivisemmin toteuta tavoitteitani. Siinähän rykivät, yleensä ajattelen... Velvollisuuksiani en kuitenkaan koskaan ole jättänyt tekemättä: sellaisia, jotka riippuvat suoraan jonkun toisen aikatauluista tai jonkun toisen selviytymisestä. Itsestäni minä olen välinpitämätön, jos edes olen välinpitämätön ( en tiedä). Mähän vain olen. Ja mitäs edes ihmettelen.
Mitä mieltä olette? Missä vika? Vika on.
Toivoisin asiallisia vastauksia.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jos olet jo yli 50 vuotias, niin kuulostaisi ihan vaihdevuosissa olevalta naiselta. (Tuollaiset fiilikset ovat tavallisia sen ikäisellä) Jos taas olet jonkin muun ikäinen, veikkaisin jotakin sellaista mihinkä voit vaikuttaa vain tahdonvoimallasi ja se on rasittavaa. Voi toki olla, että olet vain väsynyt kertakaikkiaan. Uupunut tarvitsee lepoa.
Viiteenkymppiin on yli kuudennes elämäni kokonaismitasta matkaa. Ei siis ole kyse vaihdevuosista. Väsymyksestä kai vain. Väsymyksestä elämään ylipäätään, väsymyksestä paineisiin, väsymyksestä odotusten täyttämiseen. Hankalaahan tää on. Joitakin ratkaisuja pitäiis tehdä ja onhan mulla joitakin mielessäni. Realiteetit vain rajoittaa jonkin verran. En ole enää ihan niin nuori, että voisin tosta vain lähteä vaikkapa toiselle puolelle maailmaa pariksi vuodeksi miettimättä yhtään, että mitä se tarkoittaa pidemmällä tähtäimellä. Taloudellisia seikkoja pitää paljon miettiä. Pitää miettiä, että mitä haluaa.
Usein kuitenkin ajattelen vain sitä, että onko missään mitään järkeä. Sanoin tän puoliksi vitsillä, mutta se ajatus on usein mielessäni. En esimerkiksi suurellisesti arvosta niitä asioita, joista monet saavat elämänsä suurimman tyydytyksen... Mulle olisi periaatteessa aivan sama, että onko mulla rivari, omakotitalo, koira tai mahdollisesit kaksi tai kuusi lasta. Tietysti sen ( aiemmin kertomani) fyysisen sairastumiseni myötä aikoinaan tuli ihan aidostikin kyseenalaiseksi sekin, että voinko ylipäätään saada lapsia ja olen onnellinen, että voin. Kyllä voin saada lapsia ( eli fertiliteetti on kunnossa), mutta en koskaan ole osannut haluta tai tietoisesti hakea elämää, jossa mulla on jonkinmooiset ns. yleiset keskiarvomääreet, joita monet arvostavat. Aina olen paennut jotakin. Olen halunnut luoda, tehdä "edes jotakin" aidosti kiinnostavaa - se on ollut elämäni unelma. Ja haluan samaa vieläkin, mutta minkäänlaisia fantasioita tai kiillotettua optimismia mulla ei näemmä nykyisin ole. Ja siitä lähinnä olen huolissani. Näkyy esimerkiksi olevan sama, että juonko kahvini aamulla mustana vaiko maidolla, vaikka pidänkin kahvista maidolla. Eikä esimerkiksi aasialaisen ex- presidentin taannoinen itsemurha herättänyt sisälläni mitään ajatusta
: ajattelin vain, että ukkeli sitten hyppäsi kalliolta... Enkä halua olla tällainen ihminen.
Aika usein on huono olo.
Kiitos ymmärtävästä vastauksestasi. "Uupunut tarvitsee lepoa"- tossa lausahduksessasi on hirveästi voimaa. Ja puhun ainoastaan nukkumisesta, vain siitä.:) Sitä rakastan ja se tuottaa mulle nautintoa.
itsellesi kofeiinimyrkytystä.
Ensinnäkin, kirjoitat tosi hyvin! Propsit siitä.
Tunnistin kirjoituksessasi paljon itseäni. Veikkaan, että olet korkeintaan 25-vuotias? Minä olen 19.
Sairastin masennusta pari vuotta. Ajattelin, että tapani suhtautua muihin ihmisiin ja jääräpäisyyteni olisivat olleet masennuksen pohjalla. Nyt, kun vihdoin voin paremmin, huomaan ettei kyse ollut siitä. Olen edelleenkin se sama kiukkupussi ja niuhottaja.
En siis muuttunut supersosiaaliseksi aina hymyileväksi tehoihmiseksi.
Olen sitä mieltä, että minun ja sinun osalta nämä tekijät aiheuttavat kroonista masennusta, ei niinkään sitä "tavallista" masennusta joka olisi terapialla ja lääkityksellä hoidettavissa. Tulemme ehkä olemaan tyytymättömiä elämäämme vaikka monet ympärillämme ihailisivat meitä.
Jos voisin kertoa sinulle miten parantaisit omaa elämänlaatuasi, en olisi enää tällä palstalla. Minä en tiedä! Kuinka voisinkin olla vilpittömästi iloinen kahville piipahtavasta ystävästä? Kuinka voisin nauttia siitä, mitä minulla on? Kuinka lopettaisin valehtelun?
Juttelisin mielelläni sun kanssa tästä enemmänkin. Käytän meseä ja iChattia.
Minä olen itse koulussakäyvä ja koulussa menee huonosti niin numeroilla kuin sosiaalisella puolella ja tuntuu siltä kuin mikään ei jaksaisi enää kinnostaa.
Olen työssäkäyvä kohta 40-vuotias mies. Viimeisen puolen vuoden ajan olen huomannut itsessäni ns. saamattomuutta ja laiskuutta, mikä tuntuu ihmeelliseltä koska tavallisesti olen todella ahkera ja aikaansaava kaveri. Nykyisin asioiden aloittaminen on todella vaikeaa ja yleensä ne jäävät kesken. Työpaikallani olen tunnettu ahkeruudestani ja täsmällisyydestäni asioiden hoitamisessa, mutta nykyisin olen kuin varjo itsestäni ja hommat jäävät viime tippaan ja silloinkin vaatii ylisuuria ponnisteluja että saan asiat vietyä loppuun. Työni on osittain asiakaspalvelua ja päivä päivältä ihmisten kohtaaminen on aina vain vaikeampaa. Kotiinlähtö onkin työpäivän paras hetki ja kotona painun heti sohvalle tuijottamaan televisiota havahtuakseni tunnin kuluttua siihen että en muista edes mitä katsoin.
Olen kärsinyt univaikeuksista varmaan viimeiset 5-vuotta ja käytän ajoittain nukahtamislääkkeitä. Väsymyksen tunne on koko ajan valtavan kova ja ne asiat jotka toivat ennen iloa tuntuvat nykyisin merkityksettömiltä. Olen henkeen ja vereen mökki-ihminen mutta viime kesänä huomasin että en enää halunnut lähteä mökille.
Jos ihmisen mieliala piirrettäisi käyränä diagrammipohjalle, niin minun käyräni olisi suora viiva
Vaimoni huolestui tilastani ja varasi minulle ajan työterveyslääkärille. Huomenna sinne pitäisi mennä. Ei tunnu yhtään hyvältä lähteä puhumaan itsestäni ja tunteistani, sillä en ole mikään tunne ihminen...ei vaan jaksa...