Moro.
Kohtapuolin 18-vuotias miehenalku keski-suomen suunnalta avautuu:
Pieni historiikki:
Ala-asteella olin kuulemma mukava poika. Olihan mulla sillon paljon kavereita ja harrastuksia.
En nyt sanoisi että minua oltaisiin koskaan koulukiusattu mutta kaikenlainen nimittely ja vittuilu oli arkipäivää ylä-asteella. Ja tätäkin harrastivat vain noin viisi henkilöä. Käsiksi nämä vittupäät eivät uskaltaneet käydä johtuen varmaan siitä että en ollut sieltä pienimmästä päästä. Mutta tämä nimittely johti siihen että aloin katkeroitua, hautomaan jonkinlaista kostoa näitä henkilöitä kohtaan.
Nytkin toivon että joku heistä kokisi jonkinlaisen onnettomuuden ja kuolisivat tai halvaantuisivat loppuelämäkseen jotta pääsisin tanssimaan sambaa haudalla tai nauramaan paskaisesti päin naamaa.
Nämä tapahtumat voisin unohtaa jos minun ei tarvitsi kohdata näitä henkilöitä mutta törmään heihin aina vähän väliä ja se nimittely ei ota loppuakseen. Vaikka olenkin tälläinen isokokoinen kaveri olen luonteeltani hiljainen ja rauhallinen.
Syksyllä 2008 muistan kun vitsillä tehtiin koulussa erilaisia nettitestejä, naurettiin että kuka on mitäkin ja sellasta. Itse sitten tein masennustestin. Vastasin ajan kanssa ja lopulta sen testin mukaan olin kohtalaisesti masentunut. Ensiksi säikähdin mutta luulin vain että tulos on pelkkää paskaa ja unohdin koko jutun. Kumminkin aloin tekemään tätä samaa testiä aina tietyin väliajoin. Joka kerta sama tulos: Olet kohtalaisesti masentunut. Pikkuhiljaa aloin miettimään että mitä jos tuloksessa olisikin jotain perää. Oireet tuntuivat istuvan elämäntilaanteeseni pelottavan hyvin.
Kulunut talvi oli mielestäni vaikein vaihe koko elämässäni. En paljoakaan muista muuta kun että makasin sängyssäni hämärän rajamailla, millään ei ollut merkitystä. Päivisin kävin koulussa, kavereita tapasin vain lähinnä viikonloppuisin. Läksyt jäivät lukematta ja mikään ei tuntunut miltään.
Pelkäsin vähäisten kavereideni hylkäävän minut kun en halunnut viettää heidän kanssaan aikaa. Monta kertaa ollessani pyöräilemässä tai liikkumassa muistan kun katsoin niitä ohimeneviä rekkoja. Monta kertaa oli mielessä että mitä jos tämä olisikin tässä. Kuka minua kaipaisi?
Silloin aloin ensimmäistä kertaa ajatella itsemurhaa. Avun hakeminen kävi mielessä.
Nyt kevään tultua ja valon lisäännyttyä huomasin olevani aivan toinen ihminen, se vanha Minä jäi sinne pimeään lumisateeseen seisomaan, odottamaan että palaan ensi vuonna. Pistin talven tapahtumat kaamos-masennuksen piikkiin ja nauroin koko jutulle.
Elämä maistui ja joka päivä heräsin hymysuin ja itsevarmuus oli huipussaan. Ja tässä kevään mittaa ihastuin ensimmäistä kertaa elämässäni. On mulla ollut jonkinlaisia mahdollisuuksia tyttöystävään mutta ovat yleensä päättyneet ennenkuin ovat alkaneetkaan, yleensä minun toimesta. Monta viikkoa kokosin itseäni että uskaltaisin lähestyä Häntä ja lopulta tein sen. Monen viikon ajan joka päivä heräsin ja tarkastin olisiko Hän vastannut.
Mutta kun minkäänlaista vastakaikua ei tullut lopulta päähän hiipi se ajatus että ehkä Hän ei vastaakkaan.
Tässä vaiheessa iski pieni päänsisäinen hiljaisuus. Joka lopulta johti siihen että kävin visiitillä vanhempieni lääkekaapilla ja napsin muutaman nappulan näitä punaisella kolmiolla varustettuja tabuja. Seuraavat tunnit olivat varmaan elämäni parhaat: naureskelin hysteerisesti yksin kotona ja makoilin lattialla katsoen vanhoja lapsuudenkuviani. Se iloinen pikkupoika on vaihtunut tälläiseen puolikuolleeseen korstoon.
Sitten eräänä päivänä posti toi kutsuntapaperit.
Jo aikuinen isoveljeni kertoi minulle armeijan psykologisista testeistä jossa seulotaan "kaikenlaiset hullut ja palvelukseen sopimattomat" mielisairaat omaan ruotusakkiinsa. Tässä yksi ilta täyttäessäni sitä armeijan terveyspaperia siellä kyseltiin mahdollisista sairauksista ja muista haittaavista tekijöistä. Sieltä sitten löytyi kaikenmaailman piilokivesten ja elinsairauksien joukosta tauti nimeltä Masennus.
En koskaan ole ollut mikään hyvä valehtelija tai teeskentelijä vaikka olenkin saanut jotenkuten salattua tämän "sairauden" vanhemmiltani ja ystäviltäni. Minua todella pelottaa miten minun käy kun nämä testit ovat edessä.
Jään pomminvarmasti kiinni. Ja mitä nyt olen lukenut täältä ihmeellisestä internetistä että masentuneet ja muutenkin kaikenlaiset mielisairaat karsitaan armottomasti pois aseiden äärestä ja sitä kautta pois normaalista palveluksesta. Ja kun vielä minä en tiedä mikä mua vaivaa. Olenko pelkästään masentunut vai onko jotain muutakin? Vai onko minulla mitään? Jotain kumminkin on pielessä.
Siviilipalvelus tai muu velvollisuuden väistely ei ole vaihtoehto, armeijaan on mentävä.
En vain halua sitä mielisairaan leimaa, mikä seuraisi mua hautaan asti. En halua tuottaa sitä pettymystä vanhemmilleni joilla on muutenkin jo tarpeeksi vaikeaa.
Kavereilleni tai vanhemmilleni en voi tilaanteestani avautua, he eivät tajua. Itsemurha on päivittäin mielessä.
Nyt tuntuu siltä että on päätöksien aika...

Vastaukset 10
Vanhimmat
Ole huoleti, pääset armeijassa kovapanosammuntoihin ainakin kerran ennen "pällitestiä".
Moi. Jos sun jollakin kaverilla olisi kuvailemasi tilanne, niin mitä sanoisit hänelle? Mitä ohjeita antaisit?
Yrittäisin tukea ja mahdollisesti kuunnella mahdollisimman hyvin mutta pointti omassa tilanteessa on se että en minä heille voi alkaa avautumaan. Oikeastaan ainoa kenelle voin avautua näistä asioista on te jotka tätä luette. Kasvottomana ja anonyyminä. Kukaan teistä kun ei tunne mua oikeana ihmisenä. Se jättää tämän ns. tunteen puolitiehen.
Olen kyllä huomannut että tänne kirjoittelu on ihan tehokasta kotiterapiaa ja paineiden purku auttaa jaksamaan päivä päivältä. Vaikka olenkin tälläinen hiljainen kaveri tykkään puhua asioista.
Voi olla että käsitin tuon kovapanos-ammuntajutun väärin, mutta jos luulette niin että heti kun saisin käsiini aseen pistäisin itseni hengiltä: olette väärässä. Niin monta asiaa haluan vielä kokea tältä elämältä. Niin monta paikkaa haluan vielä nähdä ja tuntea.
Ymmärrän kyllä pointtisi. Mutta suosittelen seuraavaa, kannattaa kokeilla, mitään et varmasti häviä ja se on nopea, helppo ja pääset siihen heti käsiksi.
Ajattele, että sinulla on kaveri, vaikka Matti, jolla on täsmälleen samanlainen tilanne kuin sinulla. Kirjoita hänelle kirje, jossa rohkaiset häntä ja yrität saada hänet näkemään tilanteen kauempaa. Sellainen melko tajunnanvirtakirje jossa tuet häntä, mutta et välttämättä vaadi keskustelua hänen kanssaan.
Älä tietenkään anna tota kirjettä kenellekään. Lue myöhemmin tuo kirje ja ajattele, että se on sinulle kirjoitettu.
Homman nimi on se, että monesti itseään ei tule kohdeltua reilusti eikä itseä kunnioita. Tiedän että sinussa on paljon hyvää. Kun kirjoitat tuon kirjeen kaverillesi, niin pääset käsiksi tilanteen realistisuuteen, jos kirjoittaisit itsellesi, niin kirjoittaisit varmasti eri tavalla.
Sinun pitää saada itsestäsi esiin se puoli, ja kohdella itseäsi sillä tavalla, joka kirjoitti kirjeen kaverille.
Armeija on sulle liian raskas... jätä se väliin. Ole rehellinen.
Usko pois tätäkin olen miettinyt hyvin vakavasti. Veljeni onkin sanonut mitä kauheimpia asioita omista armeija-ajoistaan. Hän ilmeisesti otti koko asian väärällä asenteella ja sai kokea koko homman karmeudessaan.
En vain halua tuottaa pettymystä. Sukulaiseni, vanhempani, kaverini...
Aion näyttää heille että pystyn siihen.
Uskon että se on eräänlainen viimeinen koitos itselleni ja tämän jälkeen olen vapaa tekemään mitä haluan.
Ja jos selviän siitä mikään ei voi minua sen jälkeen pysäyttää.
Kokemuksella voin sanoa että se mikä ei tapa, se vahvistaa.
Sinä olet nuori ja ajattelet asioita omalla tavallasi, elämä ei ole sinullakaan ihan reilua, mutta hullu sinä et ole enkä usko että edes erityisen masentunut. Vähän hukassa vain minuutesi ja tulevaisuutesi ja ympäristösi kanssa.
Lopetat tuon itsesi diagnosoimisen ja lääkkeiden väärinkäytön alkuunsa. Nuo nettitestit ovat ihan järjettömiä, samoin kuin viralliset testit joita löytyy netistäkin. Itsensä jatkuva liian kriittinen tai vääristynyt analysoiminen voi saada ihmisen tuntemaan sellaista mitä ei oikeasti tunne ja olla itseään toteuttavaa.
Ehkä olet hieman masentunutkin, mutta kukapa terve ihminen ei olisi? Pahin virheesi on juuri tarkastella itseäsi järjettömien testien ja muiden vastaavien asioiden avulla, vieläpä useasti samalla testillä joka on perskarvaa järjettömämpi. Sitten vielä menet uskomaan niiden perusteella että olet pahasti hullu, ei ei ei.
Asevelvollisuuden suorittaminen on maailman simppelein juttu. Usko pois. Jos minä vielä paljon pahemmassa elämäntilanteessa pärjäsin omalla tavallani armeijassa, niin kyllä pärjäät sinäkin. Siellä voit oppia ja löytää uusia asioita, mistäs sen tietää vaikka innostuisit alasta tai jostain mitä siellä opit. Ihan yhtä hyvin voit vain mennä sen läpi muiden mukana ja löytää juttusi muualta.
Itseasiassa olen varma että armeija auttaa sinua suhteessa itseesi. Siellä opit paljon itsestäsi ja muista se on varmaa.
Asevelvollisuuteen liittyvät testit eivät ole mitään ihmeellisiä. Ne ovat naurettavia. Kutsunnoista alkaen ihmisiä jaotellaan muka eri luokituksiin, mutta se on pelkkää puppua eikä edes vaikuta asevelvollisuuden suorittamiseen.
Jos siviilipalvelus tuntuu paremmalta itsestäsi niin vastuun ja velvollisuuden välttelyä olisi mennä muiden odotusten mukaisesti normiarmeijaan.
Itsemurhan ajatteleminen on ihan normaalia. Sinulla se on jäänyt päälle sillä ilmeisesti olet älykäs ja ajattelevainen, vaikutteille herkkä ja eräänlaisessa murrosvaiheessa.
Jos tuntuu niin pahalta niin hae reippaasti apua, mutta mielestäni nyt vain ajattelet ihan rauhassa millaista elämää haluat elää ja teet parhaasi sen eteen. Ei tee pahaa ajatella enemmän itsesi ja asioiden parempia puolia.
Minä tein sen virheen että ajattelin etten pysty armeijaan. Elin kauan pelossa ja hain lykkkäystä jota sain. Sitten tein sen pahimman virheen ja melkein onnistun tappamaan itseni. Onneksi en onnistunut enkä vammautunut. Enkä jäänyt kiinni.
Sen jälkeen sain sen verran itseäni koottua että pääsin armeijan portille asti ja kun oma yksikkö ja tupa oli löytynyt niin sen jälkeen kaikki oli paljon helpompaa. Armeijassa oli tosi hienoa vaikka elämäntilanne oli paska ja kaikkeen en armeijassa pystynyt. Siellä on monenlaisia ihmisiä mikä on mielenkiintoista ja opettavaista sillä armeija on niin omanlaisensa ympäristö.
Minun elämä on vieläkin pilalla sen vuoksi mistä sinua varoitan. Keskity asioihin jotka auttavat eteenpäin ja mielekkääseen elämään sen sijaan että kaivaisit itsellesi hautaa. Minä jatkoin sitä vielä armeijankin jälkeen, en oppinut ajoissa. Ei minulla vieläkään myöhäistä ole, mutta mitä syvemmän haudan kaivaa sen enemmän joutuu paiskimaan töitä päästäkseen pois.
Sinä pärjäät varmasti kun vain otat vakavasti sen asian että et analysoi itseäsi ja elämääsi pilalle vaan teet rauhassa parhaasi mielekkään elämän eteen.
puhumaan peloistasi ja tuntemuksistasi. Ihan tavallinen terveyskeskuslääkäri käy. Hän sitten arvioi, onko muunlaiseen jatkohoitoon aihetta vai ei. Jos pyörittelet asioita vain päässäsi etkä jaa niitä kellekään, asiat suurenevat ja möykkyyntyvät ylitsepääsemättömän oloisiksi, vaikka ne eivät sitä oikeasti olisikaan! Armeijasta mielestäni on turha huolehtia. Jos et pysty/jaksa, niin mitä sitten? Armeijan keskeyttää tätä nykyä jo kolmannes ikäluokasta huonon fyysisen kunnon, sairauksien (esim. astma) tai mielenterveysongelmien vuoksi. Olet vanhemmillesi ja muille läheisillesi joka tapauksessa hyvin tärkeä! Miksi et voi puhua vanhemmillesi? Heillä on kuitenkin elämänkokemusta ja oma historia takanaan. Ehkäpä yllättyisit positiivisesti! Mutta joka tapauksessa: nyt marssit ihan rohkeasti puhumaan asioistasi lääkärille, niin elämä alkaa valjeta. Joku tuolla sanoi, että itsemurhan miettiminen on normaalia. Ei todellakaan ole vaan se on merkki siitä, että tarvitset muita ihmisiä. Koulukiusaaminenkin on jättänyt sinuun turhaa surua ja katkeruutta. Huomaat vielä, että maailma on hyvä paikka. Vaikeuksissa oleva ei itse sitä ehkä näe, mutta kunhan "kovaa maata" taas on jalkojen alla, tätä voi muistella yhtenä vaiheena aikuiseksi kasvamisessa/omassa elämässä!
Kiitoksia teille, enpä ole pitkään aikaan tuntenut aidosti tälläistä välittämisen tunnetta. Pienestä se on joskus kiinni.
Kieltämättä jollekulle puhuminen näistä asioista ja jonkinlainen ajatustenvaihto voisi olla ihan hyvä idea mutta se leimautumisen riski pelottaa.
Tässä yksi ilta mietin että minkälaisia vaikutuksia sillä sitten joskus olisi että vaikka esim. poliisikouluun hakiessa? Jäisikö tietoihini jonkinlaista merkintää että on historiaa mielenterveysongelmista? JOS siis menisin lääkärin juttusille?
En vain voi olla se oma itseni kenenkään läsnä. En kavereideni tai edes vanhempieni seurassa. Voisin vain kuvitella ne ilmeet ja jatkotoimenpiteet kun kertoisin vanhemmilleni että täällähän minä kirjottelen itsemurha-aikeista.
Kaikki se vaivalla ansaittu luottamus ja omillaan toimeen tuleminen olisi siltä osin selvä.
Ja tästäkin on tässä vuosien varrella hyvin paljon kokemusta: Kun mokaat niin silloin kärsit ja kunnolla. He ovat turhan ylisuojelevia kaiken suhteen.
Hyväähän ne tarkoittavat mutta rajansa kaikella helvetti.
Vanhempani ovat myös kovin vaitonaisia omasta nuoruudestaan. Syytä tähän en tiedä ja en varmaan halua tietääkkään koska pelkään pahinta.
Tuota ehdottomaanne kirjeen kirjoittelemista itselle aloittelin tässä illemmalla, en tiedä mitä odottaa.
Jaksamisia ja voimia myös teille! Kiitos kun olette yrittäneet auttaa.