Tämän kertomuksen tapahtumat sijoittuvat keskiajalle, tarina kirjoitettu kahden henkilön (sisarukset) näkökulmasta. Toistaiseksi en ole kirjoittanut novellia loppuun, mutta laitan tähän kaiken mitä olen tähän mennessä kirjoittanut ja viimeistään huomenna tulee jatkoa.. Laittakaahan väliin jonkinmoista palautetta; mitä tykkäsitte, mitä voisi parantaa jatkossa, onko juoneen jotain erityistä lisättävää.. Kaikki mahdollinen kritiikki on tervetullutta :)
-------------------------------
JUDITH
Olin täysin kyllästynyt koko naiseen. Alienor. Inhosin tuota nimeä yli kaiken.
Ajatella, että kohta jo 2 vuotta on kulunut, kun minut määrättiin palvelukseen Alienorin luo. Sen päivän jälkeen, kun lähdin tänne ensimmäisen kerran, olen inhonnut koko elämää. Mikä velvoittaa minut passaamaan häntä? Niinpä niin, perheen köyhyys.
"Judith! Keskity siihen kuuramiseen, äläkä uneksi turhia." Alienor komensi minua ja potkaisi ilkeästi mahaan.
Upotin harjan sankoon ja jatkoin lattian pesemistä tuhahtaen. En halunnut mitään muuta niin paljon, kuin pois täältä vankilasta.
"Kun saat lattian kuurattua, voit siirtyä siivoamaan navetan." Alienor jatkoi hetken kuluttua määräävällä äänensävyllään.
Sinisen mekkoni kangas oli kulunut puhki, myös valkoisa pellavakangasta oleva cotteni oli kerännyt lattian lian itseensä päivien kuluessa.
Nousin seisomaan sanko kädessäni. Päivä päivältä olin heikompi, niin sisäisesti, kuin ulkoisesti. Kauaa en enää jaksaisi. Tunsin lyönnin selässäni ja valahdin takaisin lattialle.
Sanko kaatui vedet valuen lattialle.
"Siivoa jälkesi noita, äläkä kuvittelekaan vielä lopettavasi. Näen matollani yhä harmaata." nainen kivahti ja sai sisimpäni kuohumaan.
Jos olisin rohekampi, olisi neiti Alianor saanut vedet vihreälle mekolleen, mutta mikä olisi ollut tulos? Työtä työn perään.
Kuurasin yhä sitä kirottua ruusumattoa, joiden kuviot aiheuttivat vain päänsärkyä.
Odotin, että päiväni täällä loppuisi ja pääsisin kotiin nauttimaan kupin kuumaa perjeeni kanssa.
Toistaiseksi kuitenkin päivä tuntui venyvän loputtomiin.
GRISELDA
Minun kävi sääliksi sisartani. En osannut edes kuvitella, miltä hän näyttäisi nykyään.
Siitä on kovin kauan, kun olen viimeksi nähnyt hänet. Kirjeet kuitenkin puhuvat enemmän, kuin osaat arvatakaan.
"Rakas Griselda,
toivon, että voit hyvin, sillä samaa en voi sanoa itsestäni. Päivä päivältä tunnen kaipaavani enemmän vapautta, kuin mitään muuta.
Alienorin kotia voin verrata vankilaan, se pirullinen nainen ei osaa mitään muuta kuin valittaa ja valittaa.
Teen töitä enemmän kuin koskaan, mutta tulokset eivät näy missään. En tiedä kaunko isä jaksaa. Talonpojan homma ei ole hohdokasta, mutta
ei tämäkään. Alienor ei muutu ikinä, sama vanha komenteleva eukko, kuin ennenkin.. Tänään tein töitä 12 tuntia, voit vain kuvitella millaista oli
seistä Alienorin valvovan silmän alla koko päivä. Joka väliin hän keksi jotain valitettavaa, joka antoi aiheen lyödä. Uusi sininen mekkoni on puhki kulunut,
eikä cottessakaan kehumista ole. Ei meillä kuitenkaan ole varaa ostaa uutta, joten on pakko pärjätä tällä. Haluaisin kovin nähdä sinut pian,
kaipaan sinua koko ajan enemmän. Toivon, että voit matkustaa tänne mahdollisimman nopeasti. Pärjäile.
Rakkaudella,
Judith"
Laskin kirjeen kädestäni. Mielessäni näin jo Alienorin toistuvat iskut sisareni kasvoille.
Millainen ihminen löi viatonta tyttöä? Sääli, ettei minulla ollut rahaa tarpeeksi, jotta olisin voinut matkat Ranskaan Judithin luo,
mutta kyllä minä vielä tulisin. Keinolla millä hyvänsä..
JUDITH
Olin aivan uupunut, kun vihdoin Alienor antoi minun lähteä kotiin. Ilta hämärsi jo ja minun oli ehdittävä kotiin ennen pimeää.
Täällä päin, ei koskaan voinut olla varma, mitä seuraavaksi tulisi vastaan. Koska tahansa joku saattoi kaapata sinut vankkureihinsa.
Olin kuitenkin tottunut raakaan elämään, enkä suoranaisesti pelännyt kovinkaan paljon. Vedin mekkoni hupun pääni ylitse ja kiskaisin hihat alas, jottei
käsivarteni näkyisi. Kipusin kimon Barletan selkään ja laukkasin pois neiti Alienorin pihamaalta. Oksat riipivät kasvojani tuolla metsäpolulla ja risut saivat Barletan
kompastelemaan. Lopulta saavuin pieneen mökkiimme jonka savupiipusta tuprusi savua. Pääsisin vihdoin lämpimään..
"Äiti, isä! Olen ko.." hihkaisin, mutta riemuni loppui lyhyeen, kun näin kuninkaan lähetin istuvan voudin kera pöydässä.
Isän ilme kieli murheista, joita nuo kaksi tulivat tänne aiheuttamaan.
"Kas kas, neiti Judith on saapunut kotiin." vouti sanoi katsoen minua päästä varpaisiin. En pitänyt äänensävystä, siinä värähti ilkkuva sointi, joka sai minut hermostumaan.
En vastannut voudille mitään, tuskinpa hän odottikaan vastausta.
"Judith.." äiti aloitti pehmeästi ja sai katseeni nousemaan lattiasta.
"Sinun on lopetettava neiti Alienorin luona ja mentävä kuninkaan palvelukseen." äiti jatkoi tyynesti. Todennäköisesti hänestä ei olisi ollut siihen, jollei vouti olisi seissyt
odottava ilme kasvoillaan. Punnitsin sanoja. Oliko tämä hyvä?
Pääsisin pois neiti Alienorin iskujen alta..
"Sehän on hienoa!" hihkaisin riemuissani hymyillen.
Isä ja äiti katsoivat toisiaan surumielisesti.
"Judith. Sinun on jäätävä sinne, et tule enää kotiin takaisin, ennenkuin täytät kahdeksantoista." isä jatkoi ja käänsi itkuiset silmänsä pois kaikkien nähtäviltä.
Seisoin siinä aukoen suutani ja katsoin jokaista vuorotellen. Olivatko he tosissaan? En saisi nähdä äitiäni ja isääni kolmeen vuoteen!
"Mutta.. mutta.." yritin saada jotain ulos, mutta en saanut aikaan, kun pienen pihahduksen.
"Ei muttia, me lähdemme heti." vouti sanoi ja tarttui minua lujasti ranteista.
Kävelin takaperin ovesta ulos ja katsoin viimeisen kerran vanhempiani. Sen jälkeen olin jo vankkureissa, matkalla kohti todellista vankilaa.
GRISELDA
Siskoni viime kirjeestä oli kauan aikaa. Mietin yhä kuumeisesti keinoa, miten voisin matkata Ranskaan.
"Kirje neiti Griseldalle!" lähetti huusi ja toi minulle levinneellä musteella kirjoitetun kirjeen.
Punaisin huulin painettu suudelma kertoi kirjeen olevan Judithilta. Kun avasin sen, tajusin asioiden olevan huonommin, kuin olin osannut ikinä edes kuvitella:
"Rakas siskoni Griselda,
mukavaa kuulla, että tulet tänne pian, sillä äiti ja isä tarvitsevat sinua. Minulle on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista, onneksi täällä on mukavan tuntuinen
tyttö, nimeltä Edith. Hän sai kirjeen salakuljetettua kaupunkiin. Haluat varmasti kuulla, missä oikein olen? Meidän molempien haave olla isona kauniita
prinsessoja ei toteutunut minun osaltani. En ole prinsessa hienoissa vaatteissa, vaan palvelijana kuninkaanlinnassa. Kuullostaa varmasti hienolta,
ei neiti Alienoria. Mutta ei, minä asun täällä seuraavat kolme vuotta, ennenkuin täytän 18. Kuvittele! Gris-kiltti, kaikki mitä voit tehdä, on matkata äidin ja isän luo.
Kaivaten,
Judith"
Jäin tuijottamaan kaukaisuuteen. Kuinka tässä koskaan saattoi käydä näin? Minun olisi pitänyt matkata aiemmin Ranskaan, tai olla koskaan lähtemättä.
Vaativa lapsen parkaisu sai minut hereille ja menin sisälle peittelemään lapseni.
Judith, Judith, vielä minä sinne tulen.
JUDITH
Työ täällä ei ole lainkaan yhtä rankkaa kuin Alienorilla. Huoneeni on kuitenkin pieni ja ilma tunkkaista, se muistuttaa siis hyvin paljon kotia.
"Judith! Mene kattamaan ruokasali Edithin kanssa. Tänne tulee tänään tärkeitä vieraita, Saksan kuninkaan poika Claudius ja hänen perheensä." kuninkaan lähetti komensi.
"Selvä, sir." vastasin ja kävelin helmaani nostaen rappuset alas saliin. Se tunne asua täällä, oli uskomaton. Jokainen huone oli yhtä suuri kuin kotini yhteensä.
Totta puhuakseni minä viihtyisin täällä loistavasti, jollei sanaa kaipaus olisi keksitty. Ajatuksissani en huomannut katsoa eteeni ja tunsin pian kaatuvani lattialle.
Allani pihisi joku ihminen ja nousin hämilläni ylös. Kun katsahdin uhriani, oli henki salpautua. Hän ei ollut prinssi, eikä kuningas. Tuskin edes ritari, mutta ihannoin häntä.
"Olen pahoillani, en muistanut lainkaan katsoa eteeni." sopersin jotain kiireesti ja ojensin käteni miehelle.
"Ei se mitään, vahinkoja sattuu." mies naurahti ja katsahti ohimennen minuun.
En keksinyt mitään sanottavaa, vaan laskin katseeni punastuen lattiaan.
"Tuota.. Minun täytyisi mennä kattamaan sali. Nähdään myöhemmin." sanoin kiireesti ja juoksin saliin.
"Nähdään, Judith." hän huusi perääni.
Edith ei ollut vielä edes saapunut saliin. Ties minne jäänyt jälleen kerran. Vilkaisin lautaspinoa, joka oli niin korkea, että sillä olisi varmasti ruokittu monenmonta ihmistä.
Tartuin osaan pinoa ja aloin kattaa pöytää yksin, ilman Edithiä. Upposin taas ajatuksiini. Täällä ollessani, olin tutustunut oikeastaan vasta kahteen ihmiseen;
Edithiin, ja töitä jakavaan lähettiin. En voinut sanoa pitäväni lähetistä niin kuin Edithistä, kukapa jaksaisi kokoajan olla komentelun alla.
Edith sen sijaan oli aivan mahtava ihminen ja paras ystäväni linnassa. Laadimme yhdessä suunnitelmia, kuinka paeta linnasta, kuinka tappaa kuningas ja kuinka kaapata valta. Tosissamme emme tietenkään olleet, kunhan vain pidimme hauskaa. Persoonina olimme täysin erilaisia. Edith oli rämäpää ja minä taas ujo ja hiljainen seinäruusu.
En kuullut taakseni hiipiviä askelia ja kun yhtäkkiä joku sanoi takaani:
"Anteeksi kun olen myöhässä." säikähdin niin, että pudotin lautaspinon lattialle.
Kuului helinää, kun lasit rikkoutuivat ja sirpaleet lensivät pitkin salia.
"Anteeksi Judith, ei ollut tarkoitus säikäyttää." Edith pahoitteli ja kyykistyi keräämään sirpaleita hameenhelmaansa.
Tietenkään emme säästyneet lisäongelmilta. Oven suussa seisoi välittömästi lähetti, ankara katse silmissään.
"Se oli vahinko. Pelästyin Edithiä niin kovasti." yritin selittää hädissäni, sillä koskaan ei voinut tietää, mikä oli rangaistus tuhoista.
Lähetti katsoi minua silmät viirussa ja asteli minua kohti kuin hidastetussa filmissä. Askeleet kopisivat lattiaan, vasen, oikea, vasen, oikea..
Hän seisoi melkein kiinni minussa ja silmät leiskuivat vihasta. Miksi tuo mies inhosi minua niin paljon? Hänellä oli pakkomielle saada minut vaikeuksiin.
"Judith, Judith.. Neiti Judith saattanut jälleen itsensä ongelmiin." lähetti ivasi.
Käänsin katseeni jälleen maahan, mutta mies nosti päätäni ylös.
"Katso minua, kun sinulle puhutaan!" mies karjaisi.
Säpsähdin ja nyökkäsin hiljaa.
"Kyllä, sir."
Edith loikkasi väliimme tuima katse silmissään.
"Sinä peto. Kirottu sika! Miksi sinun on aika kiusattava Judithia?" Edith huusi lähetille silmät kipunoiden.
Mies katsoi Edithiä hämmästyneenä ja virnisti ilkeästi.
"Molemmat kuninkaan puhutteluun. Heti."
GRISELDA
Sain jälleen kirjeen Judithilta. Siskoni asiat eivät tuntuneet edelleenkään olevan hyvin, vaikka kovasti sitä toivoinkin.
"Griselda-rakkaani,
olen ollut nyt noin kuukauden kuninkaan palveluksessa. Huoneeni on pieni ja pölyinen, eikä ikkunoissa ole edes verhoja! Ajattelin repiä cotteni halki
ja ommella käsin jonkinmoiset verhot. Olen jatkuvasti ongelmissa lähetin takia. Se sika kieroilee kaikin mahdollisin keinoin minut vaikeuksiin.
Edith sen sijaan on todellinen enkeli, mutta olenkin tainnut jo kertoa hänestä. Tiedätkö, kasvosi haihtuvat koko ajan mielestäni. Voi kunpa vain voisin nähdä
sinut, sekä vanhempani! Sääli, ettet voi enää kirjoittaa minulle. Lähetti repii kaikki minulle suunnatut kirjeet ja polttaa ne. Meidän kirjeenvaihtomme täytyy käydä vain ajatusten voimalla. Tiedän, että näet minut sieltä jostain ja saavut vielä luokseni. Minä jään odottamaan.
Sydämellä, Judith"
Suljin kirjeen vaitonaisena ja jäin katselemaan tähtiä.
Pieni poikani Ulf hiipi hiljaa vierelleni ja kömpi syliini. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja tuudittelin uneen.
"Äiti.. Saanko kysyä sinulta jotain?" Ulf kuiskasi hiljaa ja pyöritteli hiussuortuvaani sormissaan.
Nyökkäsin ja katsoin Ulfia odottava ilme kasvoillani.
"Missä isä on? Eikö hän ikinä tule takaisin, vaikka kuinka huutaisin 'Isä kiltti..'?"
Huokaisin syvään ja käänsin katseeni tähtiin. Tätä olin odottanut, hän kaipasi isäänsä.
"Isä ei tule takaisin, vaikka kuinka sitä toivoisimme. Hänen täytyi lähteä ja tuskin hän koskaan palaa. Jäädään vain odottamaan uutta isää.." sanoin hiljaa katsellen kaukaisuuteen. Ulf ei enää kuullut, hän nukkui sikeää unta.
JUDITH
Kuningas on ihana ihminen, toisin kuin paljon puhuttu lähetti. Hän sai lautasvälikohtauksen kuullostamaan vähintään murhalta. Rangaistus ei ollut sitä, se ei kerta kaikkiaan voinut olla rangaistus, tai niin ainakin luulin.
"Voitko kuvitella? Me, kaksi palvelusväen edustajaa illastamme Saksan kreivin peheen kera!" Edith hihkui niin että sali raikui.
Vilkaisin tyttöä päätäni pudistellen.
"Eddie.. Muista, että olemme vain tarjoilemassa ja siivoamassa. Käsivarret kankaan peitossa, kasvot huppuun haudattuna.." muistutin Edithiä ja palautin hänet taivaasta maan pinnalle.
Hän vain tuhahti kiukkuisena ja kävelimme yhtämatkaa huoneeseeni. Istahdin natisevan sängyn laidalle, jonka pohjalaudat taipuivat uhkaavasti kaarelle jokaisella painonvaihdolla. Edithin katse kiinnittyi puoliksi revittyyn cotteen.
"Halusin verhot piristämään päivääni ja koska ei ole muutakaan, tuhosin cotteni." kiiredin selittämään kulmiaan kurtistavalle Edille, joka tyytyi nyökkäämään vaisusti.
Istuimme siinä kahden, mitään sanomatta ja kuuntelimme kiertävän trubaduurin iloista soittoa. Sävelet tanssivat puiden suhinan tahdittamana, mutta soittaja vain istui suihkulähteen reunalla ja soitti. Mieleni teki juosta ulkoilmaan, tarttua vanhusta käsistä kiinni ja tanssittaa niityllä. Olisin halunnut pyöriä ja nauraa, mutta vaativa koputus oveen sai minut heräämään siitäkin haaveesta. Edith näytti kauhistuneelta, me emme missään tapauksessa saisi vierailla toistemme luona vapaa-ajalla, huone oli pyhitetty vain sen asuttajalle. Viitoin lattiaa ja samalla hetkellä kun ovi narahti auki Ed loikkasi sängyn alle piiloon.
Ovella seisoi lähetti, kankaita käsissään.
"Arvon palvelusväki, kuningas lähetti nämä teille, iltaa varten. Tämä koskee myös sinua neiti Edith, joten ole hyvä ja kömmi ihmisten ilmoille sieltä sängyn alta" lähetti lausui teatraalisesti. Mielessäni kävi kieltämättä, että mahtoiko hän olla etukäteen juhlatuulella. Miksei hän voinut aina olla tuollainen? Naurussani oli pidättelemistä, kun pölystä likainen Edith kömpi naama punaisena sänkyni alta. Siirsin katseeni kuitenkin nopeasti kankaisiin, mitä kummaa tuo oikein yritti meille tuoda? Verhot?
"Saatte illaksi nämä puvut, todennäköisesti saatte myös pitää ne itsellänne." lähetti kertoi ja sysäsi vaatteet syliini. Sen jälkeen hän häipyi ovet paukkuen.
Seisoimme onnesta mykkinä uudet puvut edessämme. Ne olivat silkkiä, sinistä väriä, joka oli aikanamme hyvin suosittu väri nuorten keskuudessa.
"Mitä oikein aikailemme? Puetaan ne päälle!" Edith rikkoi tunnelman ja kiskaisi itselleen isomman puvun. Olimme aivan innoissamme, joka oli sanomattakin selvää.
Nyt voisin repiä verhoiksi myös vanhan pukuni. Kuinka upea tästä huoneesta tulisikaan..
GRISELDA
Kävelin katua pitkin Ulfin kanssa. Hän piti tiukasti kiinni kädestäni, tai oikeastaan toisinpäin. Oli suorastaan ihme, etten musertanut koko kättä otteessani.
Pysähdyin eräälle hedelmäkojulle ja pyörittelin käsissäni punaisia omenoita.
"Hyvä laatuista tavaraa, tuotu suoraan Espanjasta." myyjä kaupusteli ja sai kieltämättä huomioni varastettua. Minua ei houkuttanut niinkään hänen makeat omenansa, vaan myyjä itse. Muistin hänet jostain aikojen takaa lapsuudestani. Hän ei ollut lähestulkoon lainkaan muuttunut, vain pari vanhuudesta kielelivää ryppyä peittivät kasvoja ja rinnalle ylettyvä parta oli harmaantunut. Silti olisin tunnistanut hänet vaikka unissani.
"Isä?" sanoin varovasti. Sen ei ollut tarkoitus olla kysymys, lähinnä toteamus: "Huomaa minut isä, olen tyttäresi Griselda.."
"Gris? Voi taivaanvallat, voiko tämä olla edes totta. Jos näen unta, on tämä varmasti paras mahdollinen." isä totesi ja äänensävystä päätellen hän oli vähintäänkin puusta pudonnut. Hyppäsin isäni kaulaan ja rutistin pitkään, kunnes yskäisy takaani erotti meidät. Vanha nainen yritti epätoivoisesti saada maksettua omenoitaan.
Siirryin hetkeksi sivuun, mutta katselin isää haltioissani. Yhtäkkiä havahduin. Jokin puutui, se jokin oli poikani. Ulf. Missä hän oli?
Katselin huolestuneena ympärille ja yritin tavoittaa pojan porkkananpunaisen pään.
"Ulf! Ulf!" huusin hädissäni ja juoksin ihmismassan läpi pidellen hameenhelmasta kiinni.
Lopulta näin Ulfin istuvan vanhan naisen sylissä lelukojulla. Maissista tehdyt nuket tanssivat heidän käsissään ja Ulf nauroi hyväntuulisena.
"Ulf, mitä ihmettä oikein kuvittelit tekeväsi. Sait äidin huolesta suunniltaan!" raivosin aluksi, kunnes viha muuttui helpottuneeksi itkuksi. Kaappasin pojan syliini ja halasin. Nainen katsoi vierestä maissinukke kädessään.
"Neiti, sallinet minun antaa lapsellesi tämän muistoksi tästä päivästä." nainen sanoi varovasti meitä katsoen.
Nyökkäsin hymyillen ja Ulf otti vastaan nuken kauniisti kiittäen. Hän jäi katsomaan naista pääni takaa ja vilkutti hyvästiksi.
Me menisimme nyt katsomaan isää, oli paljon asioita selivtettävänä. Vihdoin olin tavoittanut mahdollisuuteni Ranskan matkaan. Judith, siskoni Judith, täältä minä tulen..
-------------------------------
JUDITH
Olin täysin kyllästynyt koko naiseen. Alienor. Inhosin tuota nimeä yli kaiken.
Ajatella, että kohta jo 2 vuotta on kulunut, kun minut määrättiin palvelukseen Alienorin luo. Sen päivän jälkeen, kun lähdin tänne ensimmäisen kerran, olen inhonnut koko elämää. Mikä velvoittaa minut passaamaan häntä? Niinpä niin, perheen köyhyys.
"Judith! Keskity siihen kuuramiseen, äläkä uneksi turhia." Alienor komensi minua ja potkaisi ilkeästi mahaan.
Upotin harjan sankoon ja jatkoin lattian pesemistä tuhahtaen. En halunnut mitään muuta niin paljon, kuin pois täältä vankilasta.
"Kun saat lattian kuurattua, voit siirtyä siivoamaan navetan." Alienor jatkoi hetken kuluttua määräävällä äänensävyllään.
Sinisen mekkoni kangas oli kulunut puhki, myös valkoisa pellavakangasta oleva cotteni oli kerännyt lattian lian itseensä päivien kuluessa.
Nousin seisomaan sanko kädessäni. Päivä päivältä olin heikompi, niin sisäisesti, kuin ulkoisesti. Kauaa en enää jaksaisi. Tunsin lyönnin selässäni ja valahdin takaisin lattialle.
Sanko kaatui vedet valuen lattialle.
"Siivoa jälkesi noita, äläkä kuvittelekaan vielä lopettavasi. Näen matollani yhä harmaata." nainen kivahti ja sai sisimpäni kuohumaan.
Jos olisin rohekampi, olisi neiti Alianor saanut vedet vihreälle mekolleen, mutta mikä olisi ollut tulos? Työtä työn perään.
Kuurasin yhä sitä kirottua ruusumattoa, joiden kuviot aiheuttivat vain päänsärkyä.
Odotin, että päiväni täällä loppuisi ja pääsisin kotiin nauttimaan kupin kuumaa perjeeni kanssa.
Toistaiseksi kuitenkin päivä tuntui venyvän loputtomiin.
GRISELDA
Minun kävi sääliksi sisartani. En osannut edes kuvitella, miltä hän näyttäisi nykyään.
Siitä on kovin kauan, kun olen viimeksi nähnyt hänet. Kirjeet kuitenkin puhuvat enemmän, kuin osaat arvatakaan.
"Rakas Griselda,
toivon, että voit hyvin, sillä samaa en voi sanoa itsestäni. Päivä päivältä tunnen kaipaavani enemmän vapautta, kuin mitään muuta.
Alienorin kotia voin verrata vankilaan, se pirullinen nainen ei osaa mitään muuta kuin valittaa ja valittaa.
Teen töitä enemmän kuin koskaan, mutta tulokset eivät näy missään. En tiedä kaunko isä jaksaa. Talonpojan homma ei ole hohdokasta, mutta
ei tämäkään. Alienor ei muutu ikinä, sama vanha komenteleva eukko, kuin ennenkin.. Tänään tein töitä 12 tuntia, voit vain kuvitella millaista oli
seistä Alienorin valvovan silmän alla koko päivä. Joka väliin hän keksi jotain valitettavaa, joka antoi aiheen lyödä. Uusi sininen mekkoni on puhki kulunut,
eikä cottessakaan kehumista ole. Ei meillä kuitenkaan ole varaa ostaa uutta, joten on pakko pärjätä tällä. Haluaisin kovin nähdä sinut pian,
kaipaan sinua koko ajan enemmän. Toivon, että voit matkustaa tänne mahdollisimman nopeasti. Pärjäile.
Rakkaudella,
Judith"
Laskin kirjeen kädestäni. Mielessäni näin jo Alienorin toistuvat iskut sisareni kasvoille.
Millainen ihminen löi viatonta tyttöä? Sääli, ettei minulla ollut rahaa tarpeeksi, jotta olisin voinut matkat Ranskaan Judithin luo,
mutta kyllä minä vielä tulisin. Keinolla millä hyvänsä..
JUDITH
Olin aivan uupunut, kun vihdoin Alienor antoi minun lähteä kotiin. Ilta hämärsi jo ja minun oli ehdittävä kotiin ennen pimeää.
Täällä päin, ei koskaan voinut olla varma, mitä seuraavaksi tulisi vastaan. Koska tahansa joku saattoi kaapata sinut vankkureihinsa.
Olin kuitenkin tottunut raakaan elämään, enkä suoranaisesti pelännyt kovinkaan paljon. Vedin mekkoni hupun pääni ylitse ja kiskaisin hihat alas, jottei
käsivarteni näkyisi. Kipusin kimon Barletan selkään ja laukkasin pois neiti Alienorin pihamaalta. Oksat riipivät kasvojani tuolla metsäpolulla ja risut saivat Barletan
kompastelemaan. Lopulta saavuin pieneen mökkiimme jonka savupiipusta tuprusi savua. Pääsisin vihdoin lämpimään..
"Äiti, isä! Olen ko.." hihkaisin, mutta riemuni loppui lyhyeen, kun näin kuninkaan lähetin istuvan voudin kera pöydässä.
Isän ilme kieli murheista, joita nuo kaksi tulivat tänne aiheuttamaan.
"Kas kas, neiti Judith on saapunut kotiin." vouti sanoi katsoen minua päästä varpaisiin. En pitänyt äänensävystä, siinä värähti ilkkuva sointi, joka sai minut hermostumaan.
En vastannut voudille mitään, tuskinpa hän odottikaan vastausta.
"Judith.." äiti aloitti pehmeästi ja sai katseeni nousemaan lattiasta.
"Sinun on lopetettava neiti Alienorin luona ja mentävä kuninkaan palvelukseen." äiti jatkoi tyynesti. Todennäköisesti hänestä ei olisi ollut siihen, jollei vouti olisi seissyt
odottava ilme kasvoillaan. Punnitsin sanoja. Oliko tämä hyvä?
Pääsisin pois neiti Alienorin iskujen alta..
"Sehän on hienoa!" hihkaisin riemuissani hymyillen.
Isä ja äiti katsoivat toisiaan surumielisesti.
"Judith. Sinun on jäätävä sinne, et tule enää kotiin takaisin, ennenkuin täytät kahdeksantoista." isä jatkoi ja käänsi itkuiset silmänsä pois kaikkien nähtäviltä.
Seisoin siinä aukoen suutani ja katsoin jokaista vuorotellen. Olivatko he tosissaan? En saisi nähdä äitiäni ja isääni kolmeen vuoteen!
"Mutta.. mutta.." yritin saada jotain ulos, mutta en saanut aikaan, kun pienen pihahduksen.
"Ei muttia, me lähdemme heti." vouti sanoi ja tarttui minua lujasti ranteista.
Kävelin takaperin ovesta ulos ja katsoin viimeisen kerran vanhempiani. Sen jälkeen olin jo vankkureissa, matkalla kohti todellista vankilaa.
GRISELDA
Siskoni viime kirjeestä oli kauan aikaa. Mietin yhä kuumeisesti keinoa, miten voisin matkata Ranskaan.
"Kirje neiti Griseldalle!" lähetti huusi ja toi minulle levinneellä musteella kirjoitetun kirjeen.
Punaisin huulin painettu suudelma kertoi kirjeen olevan Judithilta. Kun avasin sen, tajusin asioiden olevan huonommin, kuin olin osannut ikinä edes kuvitella:
"Rakas siskoni Griselda,
mukavaa kuulla, että tulet tänne pian, sillä äiti ja isä tarvitsevat sinua. Minulle on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista, onneksi täällä on mukavan tuntuinen
tyttö, nimeltä Edith. Hän sai kirjeen salakuljetettua kaupunkiin. Haluat varmasti kuulla, missä oikein olen? Meidän molempien haave olla isona kauniita
prinsessoja ei toteutunut minun osaltani. En ole prinsessa hienoissa vaatteissa, vaan palvelijana kuninkaanlinnassa. Kuullostaa varmasti hienolta,
ei neiti Alienoria. Mutta ei, minä asun täällä seuraavat kolme vuotta, ennenkuin täytän 18. Kuvittele! Gris-kiltti, kaikki mitä voit tehdä, on matkata äidin ja isän luo.
Kaivaten,
Judith"
Jäin tuijottamaan kaukaisuuteen. Kuinka tässä koskaan saattoi käydä näin? Minun olisi pitänyt matkata aiemmin Ranskaan, tai olla koskaan lähtemättä.
Vaativa lapsen parkaisu sai minut hereille ja menin sisälle peittelemään lapseni.
Judith, Judith, vielä minä sinne tulen.
JUDITH
Työ täällä ei ole lainkaan yhtä rankkaa kuin Alienorilla. Huoneeni on kuitenkin pieni ja ilma tunkkaista, se muistuttaa siis hyvin paljon kotia.
"Judith! Mene kattamaan ruokasali Edithin kanssa. Tänne tulee tänään tärkeitä vieraita, Saksan kuninkaan poika Claudius ja hänen perheensä." kuninkaan lähetti komensi.
"Selvä, sir." vastasin ja kävelin helmaani nostaen rappuset alas saliin. Se tunne asua täällä, oli uskomaton. Jokainen huone oli yhtä suuri kuin kotini yhteensä.
Totta puhuakseni minä viihtyisin täällä loistavasti, jollei sanaa kaipaus olisi keksitty. Ajatuksissani en huomannut katsoa eteeni ja tunsin pian kaatuvani lattialle.
Allani pihisi joku ihminen ja nousin hämilläni ylös. Kun katsahdin uhriani, oli henki salpautua. Hän ei ollut prinssi, eikä kuningas. Tuskin edes ritari, mutta ihannoin häntä.
"Olen pahoillani, en muistanut lainkaan katsoa eteeni." sopersin jotain kiireesti ja ojensin käteni miehelle.
"Ei se mitään, vahinkoja sattuu." mies naurahti ja katsahti ohimennen minuun.
En keksinyt mitään sanottavaa, vaan laskin katseeni punastuen lattiaan.
"Tuota.. Minun täytyisi mennä kattamaan sali. Nähdään myöhemmin." sanoin kiireesti ja juoksin saliin.
"Nähdään, Judith." hän huusi perääni.
Edith ei ollut vielä edes saapunut saliin. Ties minne jäänyt jälleen kerran. Vilkaisin lautaspinoa, joka oli niin korkea, että sillä olisi varmasti ruokittu monenmonta ihmistä.
Tartuin osaan pinoa ja aloin kattaa pöytää yksin, ilman Edithiä. Upposin taas ajatuksiini. Täällä ollessani, olin tutustunut oikeastaan vasta kahteen ihmiseen;
Edithiin, ja töitä jakavaan lähettiin. En voinut sanoa pitäväni lähetistä niin kuin Edithistä, kukapa jaksaisi kokoajan olla komentelun alla.
Edith sen sijaan oli aivan mahtava ihminen ja paras ystäväni linnassa. Laadimme yhdessä suunnitelmia, kuinka paeta linnasta, kuinka tappaa kuningas ja kuinka kaapata valta. Tosissamme emme tietenkään olleet, kunhan vain pidimme hauskaa. Persoonina olimme täysin erilaisia. Edith oli rämäpää ja minä taas ujo ja hiljainen seinäruusu.
En kuullut taakseni hiipiviä askelia ja kun yhtäkkiä joku sanoi takaani:
"Anteeksi kun olen myöhässä." säikähdin niin, että pudotin lautaspinon lattialle.
Kuului helinää, kun lasit rikkoutuivat ja sirpaleet lensivät pitkin salia.
"Anteeksi Judith, ei ollut tarkoitus säikäyttää." Edith pahoitteli ja kyykistyi keräämään sirpaleita hameenhelmaansa.
Tietenkään emme säästyneet lisäongelmilta. Oven suussa seisoi välittömästi lähetti, ankara katse silmissään.
"Se oli vahinko. Pelästyin Edithiä niin kovasti." yritin selittää hädissäni, sillä koskaan ei voinut tietää, mikä oli rangaistus tuhoista.
Lähetti katsoi minua silmät viirussa ja asteli minua kohti kuin hidastetussa filmissä. Askeleet kopisivat lattiaan, vasen, oikea, vasen, oikea..
Hän seisoi melkein kiinni minussa ja silmät leiskuivat vihasta. Miksi tuo mies inhosi minua niin paljon? Hänellä oli pakkomielle saada minut vaikeuksiin.
"Judith, Judith.. Neiti Judith saattanut jälleen itsensä ongelmiin." lähetti ivasi.
Käänsin katseeni jälleen maahan, mutta mies nosti päätäni ylös.
"Katso minua, kun sinulle puhutaan!" mies karjaisi.
Säpsähdin ja nyökkäsin hiljaa.
"Kyllä, sir."
Edith loikkasi väliimme tuima katse silmissään.
"Sinä peto. Kirottu sika! Miksi sinun on aika kiusattava Judithia?" Edith huusi lähetille silmät kipunoiden.
Mies katsoi Edithiä hämmästyneenä ja virnisti ilkeästi.
"Molemmat kuninkaan puhutteluun. Heti."
GRISELDA
Sain jälleen kirjeen Judithilta. Siskoni asiat eivät tuntuneet edelleenkään olevan hyvin, vaikka kovasti sitä toivoinkin.
"Griselda-rakkaani,
olen ollut nyt noin kuukauden kuninkaan palveluksessa. Huoneeni on pieni ja pölyinen, eikä ikkunoissa ole edes verhoja! Ajattelin repiä cotteni halki
ja ommella käsin jonkinmoiset verhot. Olen jatkuvasti ongelmissa lähetin takia. Se sika kieroilee kaikin mahdollisin keinoin minut vaikeuksiin.
Edith sen sijaan on todellinen enkeli, mutta olenkin tainnut jo kertoa hänestä. Tiedätkö, kasvosi haihtuvat koko ajan mielestäni. Voi kunpa vain voisin nähdä
sinut, sekä vanhempani! Sääli, ettet voi enää kirjoittaa minulle. Lähetti repii kaikki minulle suunnatut kirjeet ja polttaa ne. Meidän kirjeenvaihtomme täytyy käydä vain ajatusten voimalla. Tiedän, että näet minut sieltä jostain ja saavut vielä luokseni. Minä jään odottamaan.
Sydämellä, Judith"
Suljin kirjeen vaitonaisena ja jäin katselemaan tähtiä.
Pieni poikani Ulf hiipi hiljaa vierelleni ja kömpi syliini. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja tuudittelin uneen.
"Äiti.. Saanko kysyä sinulta jotain?" Ulf kuiskasi hiljaa ja pyöritteli hiussuortuvaani sormissaan.
Nyökkäsin ja katsoin Ulfia odottava ilme kasvoillani.
"Missä isä on? Eikö hän ikinä tule takaisin, vaikka kuinka huutaisin 'Isä kiltti..'?"
Huokaisin syvään ja käänsin katseeni tähtiin. Tätä olin odottanut, hän kaipasi isäänsä.
"Isä ei tule takaisin, vaikka kuinka sitä toivoisimme. Hänen täytyi lähteä ja tuskin hän koskaan palaa. Jäädään vain odottamaan uutta isää.." sanoin hiljaa katsellen kaukaisuuteen. Ulf ei enää kuullut, hän nukkui sikeää unta.
JUDITH
Kuningas on ihana ihminen, toisin kuin paljon puhuttu lähetti. Hän sai lautasvälikohtauksen kuullostamaan vähintään murhalta. Rangaistus ei ollut sitä, se ei kerta kaikkiaan voinut olla rangaistus, tai niin ainakin luulin.
"Voitko kuvitella? Me, kaksi palvelusväen edustajaa illastamme Saksan kreivin peheen kera!" Edith hihkui niin että sali raikui.
Vilkaisin tyttöä päätäni pudistellen.
"Eddie.. Muista, että olemme vain tarjoilemassa ja siivoamassa. Käsivarret kankaan peitossa, kasvot huppuun haudattuna.." muistutin Edithiä ja palautin hänet taivaasta maan pinnalle.
Hän vain tuhahti kiukkuisena ja kävelimme yhtämatkaa huoneeseeni. Istahdin natisevan sängyn laidalle, jonka pohjalaudat taipuivat uhkaavasti kaarelle jokaisella painonvaihdolla. Edithin katse kiinnittyi puoliksi revittyyn cotteen.
"Halusin verhot piristämään päivääni ja koska ei ole muutakaan, tuhosin cotteni." kiiredin selittämään kulmiaan kurtistavalle Edille, joka tyytyi nyökkäämään vaisusti.
Istuimme siinä kahden, mitään sanomatta ja kuuntelimme kiertävän trubaduurin iloista soittoa. Sävelet tanssivat puiden suhinan tahdittamana, mutta soittaja vain istui suihkulähteen reunalla ja soitti. Mieleni teki juosta ulkoilmaan, tarttua vanhusta käsistä kiinni ja tanssittaa niityllä. Olisin halunnut pyöriä ja nauraa, mutta vaativa koputus oveen sai minut heräämään siitäkin haaveesta. Edith näytti kauhistuneelta, me emme missään tapauksessa saisi vierailla toistemme luona vapaa-ajalla, huone oli pyhitetty vain sen asuttajalle. Viitoin lattiaa ja samalla hetkellä kun ovi narahti auki Ed loikkasi sängyn alle piiloon.
Ovella seisoi lähetti, kankaita käsissään.
"Arvon palvelusväki, kuningas lähetti nämä teille, iltaa varten. Tämä koskee myös sinua neiti Edith, joten ole hyvä ja kömmi ihmisten ilmoille sieltä sängyn alta" lähetti lausui teatraalisesti. Mielessäni kävi kieltämättä, että mahtoiko hän olla etukäteen juhlatuulella. Miksei hän voinut aina olla tuollainen? Naurussani oli pidättelemistä, kun pölystä likainen Edith kömpi naama punaisena sänkyni alta. Siirsin katseeni kuitenkin nopeasti kankaisiin, mitä kummaa tuo oikein yritti meille tuoda? Verhot?
"Saatte illaksi nämä puvut, todennäköisesti saatte myös pitää ne itsellänne." lähetti kertoi ja sysäsi vaatteet syliini. Sen jälkeen hän häipyi ovet paukkuen.
Seisoimme onnesta mykkinä uudet puvut edessämme. Ne olivat silkkiä, sinistä väriä, joka oli aikanamme hyvin suosittu väri nuorten keskuudessa.
"Mitä oikein aikailemme? Puetaan ne päälle!" Edith rikkoi tunnelman ja kiskaisi itselleen isomman puvun. Olimme aivan innoissamme, joka oli sanomattakin selvää.
Nyt voisin repiä verhoiksi myös vanhan pukuni. Kuinka upea tästä huoneesta tulisikaan..
GRISELDA
Kävelin katua pitkin Ulfin kanssa. Hän piti tiukasti kiinni kädestäni, tai oikeastaan toisinpäin. Oli suorastaan ihme, etten musertanut koko kättä otteessani.
Pysähdyin eräälle hedelmäkojulle ja pyörittelin käsissäni punaisia omenoita.
"Hyvä laatuista tavaraa, tuotu suoraan Espanjasta." myyjä kaupusteli ja sai kieltämättä huomioni varastettua. Minua ei houkuttanut niinkään hänen makeat omenansa, vaan myyjä itse. Muistin hänet jostain aikojen takaa lapsuudestani. Hän ei ollut lähestulkoon lainkaan muuttunut, vain pari vanhuudesta kielelivää ryppyä peittivät kasvoja ja rinnalle ylettyvä parta oli harmaantunut. Silti olisin tunnistanut hänet vaikka unissani.
"Isä?" sanoin varovasti. Sen ei ollut tarkoitus olla kysymys, lähinnä toteamus: "Huomaa minut isä, olen tyttäresi Griselda.."
"Gris? Voi taivaanvallat, voiko tämä olla edes totta. Jos näen unta, on tämä varmasti paras mahdollinen." isä totesi ja äänensävystä päätellen hän oli vähintäänkin puusta pudonnut. Hyppäsin isäni kaulaan ja rutistin pitkään, kunnes yskäisy takaani erotti meidät. Vanha nainen yritti epätoivoisesti saada maksettua omenoitaan.
Siirryin hetkeksi sivuun, mutta katselin isää haltioissani. Yhtäkkiä havahduin. Jokin puutui, se jokin oli poikani. Ulf. Missä hän oli?
Katselin huolestuneena ympärille ja yritin tavoittaa pojan porkkananpunaisen pään.
"Ulf! Ulf!" huusin hädissäni ja juoksin ihmismassan läpi pidellen hameenhelmasta kiinni.
Lopulta näin Ulfin istuvan vanhan naisen sylissä lelukojulla. Maissista tehdyt nuket tanssivat heidän käsissään ja Ulf nauroi hyväntuulisena.
"Ulf, mitä ihmettä oikein kuvittelit tekeväsi. Sait äidin huolesta suunniltaan!" raivosin aluksi, kunnes viha muuttui helpottuneeksi itkuksi. Kaappasin pojan syliini ja halasin. Nainen katsoi vierestä maissinukke kädessään.
"Neiti, sallinet minun antaa lapsellesi tämän muistoksi tästä päivästä." nainen sanoi varovasti meitä katsoen.
Nyökkäsin hymyillen ja Ulf otti vastaan nuken kauniisti kiittäen. Hän jäi katsomaan naista pääni takaa ja vilkutti hyvästiksi.
Me menisimme nyt katsomaan isää, oli paljon asioita selivtettävänä. Vihdoin olin tavoittanut mahdollisuuteni Ranskan matkaan. Judith, siskoni Judith, täältä minä tulen..
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.