Tuijotan puurolautasta.
Olen tuijottanut sitä jo puoli tuntia. Puuro on jäähtynyt.
Keskellä löllöttää sulanut voipala.
En voi syödä sitä. En voi edes koskea siihen. Näky on kuvottava.
Hän istuu vieressäni ja vahtii. Silmä kovana hän tuijottaa minun ja puuron välistä taistelua. Hän odottaa. Tiedän, että hän odottaa. Armolusikallista, hän odottaa, että nostan lusikan huulilleni, avaan suuni, näykkäisen puuroa ja maistan sitä. Nielaisen.
Mutta sitä ei tapahdu. Tiedän että hän tulee pettymään.
Hänen silmänsä on odotuksesta ja pelosta kosteat. Odotan kyyneltä.
Istun kasvot kivettyneinä. Silmät lautasessa.
Hän alkaa liikahtelemaan levottomasti, vaihtaa painoa puolelta toiselle, jalat vispaa hermostuneesti. Sormet naputtavat kiivaasti pöytää vasten. Hän odottaa. Turhaan, hän tietää sen itsekin.
Epätoivo alkaa loistaa hänen kasvoiltaan. Miten helvetissä hän saisi minut syömään, oi miten miten miten.
Eipä mitenkään. Tämän taistelun tulos on jo ennalta määrätty; mitään ruokaa en pistäisi suuhuni tänään. Alan kyllästyä istuskeluun, haluan pois, ulos, jonnekkin. Pois keittiöstä, pois pöydän äärestä, pois tästä rasvalla tukkeutuneesta taistelusta.
Työnnän lautasen syrjään, liian kovaa kai, sillä lusikka putoaa pöydälle ja sotkee pöytäliinan puurolla.
Hän hätkähtää ja on hetken hiljaa. Tyyntä myrskyn edellä. Hänen silmänsä ovat kosteammat kuin koskaan, niiden niin sininen väri on vaihtunut mustaan. Veren mustaan. Hän tietää että tämä on verisen taistelun verinen loppu, veri pulppuaa suonista ja sydämistä ja virtaa ympäri tätä keittiötä, pulppuaa kuin kiehuva vesi tässä keittiössä jossa olen. Olen hukkunut tähän mustaan vereen, ei hän voi minua sieltä pelastaa. Ei heittämällä pelastusrengasta, sillä en voi tarttua siihen, sillä en jaksa, en voi, en saa, en halua. Olen tyytyväinen tähän tällaisena. Nautin pulppuavan veren lämmöstä ja turvallisuudesta. Tämä on tuttua ja niin tavallista. Minulle.
Hän kohottautuu seisomaan ja keskeyttää ajatuksenkulkuni. Mustat silmät tuijottavat minua suoraan silmiin ja mieleni tekee kääntää kasvoni pois, mutta jostain syysä en sitä pysty tekemään.
"Mitä helvettiä sä luulet tekeväs", hän huutaa ja puna alkaa noustaa muuten niin kalpeille poskille.
"Vittu sähän tapat ittes, mikset sä syö, mikset mikset mikset sä VITTU syö?" hän jatkaa.
Olen ihan hiljaa ja otan auliisti vastaan sen mitä tuleman pitää. Tätä on kestetty ennenkin, miksei nytkin...
Kyyneleet valuvat hänen poskillaan ja minua alkaa ahdistamaan. Pelkään suuria tunteita.
"Nyt jumalauta kuuntelet mua, sähän vittu syöt ku sanon ja kaiken laitoin sulle valmiiks, sehän on vaan puuroa, mä en kertakaikkiaan vittu ymmärrä...en tosiaan..."
Ääni kohoaa muutaman desibelin ja pelkään että naapuritkin kuulevat. Hän ei välitä. Tässä minä istun ja otan vastaan kaiken huudon. Ikään kuin se auttaisi, ikään kuin se muuttaisi asiat toiseen suuntaan. Ei.
"Jumalauta sä oot jääräpää! Mikset sä vastaa ja puhu kun sulle puhutaan?! Ymmärrätkö sä vittu ollenkaan et mä yritän täs auttaa sua, sä kuolet ihan justiinsa, kuolet ihan totta rakas, kuolet, KUOLET, miks et tajua sitä? Syö nyt kulta ole niin kiltti...mikä sulla on? En vittu tajua sua... pelkään että sä kuolet, paljonko sä ees viimeks painoit, mitä se oli, 37 kiloako? Se on liian vähän rakas, sun pitää syödä kulta, en halua menettää sua, syö nyt ole kiltti..."
Huuto vaihtuu rukoiluksi. Sama tuttu kaava. 37 kiloa. Siinä on 37 kiloa ylimääräistä. Hän ei ymmärrä. Hän ei tajua mikä urakka oli laihduttaa 60 kilosta 37 kiloon. Tässä hän yrittää sitten lihottaa minut takaisin säälittäväksi läskikasaksi, jolla ei ole itsekuria eikä kontrollia. Hän ei tiedä päämäärääni. Se on olla niin pieni, ettei minua ole.
"Ole kiltti jooko rakas, syö, ole kiltti syö nyt edes vähäsen..."
Kyllästyn kuuntelemaan tuota voivottelua, nousen, hän ei estele. Hän tietää, että hävisi tälläkin kertaa.
Lähden ulos, juoksemaan. Tulen takaisin joskus myöhään yöllä. Punnitsen itseni. 35,5 kiloa.
Kuulen hänen itkevän makuuhuoneessaan. Hän itkee, äitini.
Olen tuijottanut sitä jo puoli tuntia. Puuro on jäähtynyt.
Keskellä löllöttää sulanut voipala.
En voi syödä sitä. En voi edes koskea siihen. Näky on kuvottava.
Hän istuu vieressäni ja vahtii. Silmä kovana hän tuijottaa minun ja puuron välistä taistelua. Hän odottaa. Tiedän, että hän odottaa. Armolusikallista, hän odottaa, että nostan lusikan huulilleni, avaan suuni, näykkäisen puuroa ja maistan sitä. Nielaisen.
Mutta sitä ei tapahdu. Tiedän että hän tulee pettymään.
Hänen silmänsä on odotuksesta ja pelosta kosteat. Odotan kyyneltä.
Istun kasvot kivettyneinä. Silmät lautasessa.
Hän alkaa liikahtelemaan levottomasti, vaihtaa painoa puolelta toiselle, jalat vispaa hermostuneesti. Sormet naputtavat kiivaasti pöytää vasten. Hän odottaa. Turhaan, hän tietää sen itsekin.
Epätoivo alkaa loistaa hänen kasvoiltaan. Miten helvetissä hän saisi minut syömään, oi miten miten miten.
Eipä mitenkään. Tämän taistelun tulos on jo ennalta määrätty; mitään ruokaa en pistäisi suuhuni tänään. Alan kyllästyä istuskeluun, haluan pois, ulos, jonnekkin. Pois keittiöstä, pois pöydän äärestä, pois tästä rasvalla tukkeutuneesta taistelusta.
Työnnän lautasen syrjään, liian kovaa kai, sillä lusikka putoaa pöydälle ja sotkee pöytäliinan puurolla.
Hän hätkähtää ja on hetken hiljaa. Tyyntä myrskyn edellä. Hänen silmänsä ovat kosteammat kuin koskaan, niiden niin sininen väri on vaihtunut mustaan. Veren mustaan. Hän tietää että tämä on verisen taistelun verinen loppu, veri pulppuaa suonista ja sydämistä ja virtaa ympäri tätä keittiötä, pulppuaa kuin kiehuva vesi tässä keittiössä jossa olen. Olen hukkunut tähän mustaan vereen, ei hän voi minua sieltä pelastaa. Ei heittämällä pelastusrengasta, sillä en voi tarttua siihen, sillä en jaksa, en voi, en saa, en halua. Olen tyytyväinen tähän tällaisena. Nautin pulppuavan veren lämmöstä ja turvallisuudesta. Tämä on tuttua ja niin tavallista. Minulle.
Hän kohottautuu seisomaan ja keskeyttää ajatuksenkulkuni. Mustat silmät tuijottavat minua suoraan silmiin ja mieleni tekee kääntää kasvoni pois, mutta jostain syysä en sitä pysty tekemään.
"Mitä helvettiä sä luulet tekeväs", hän huutaa ja puna alkaa noustaa muuten niin kalpeille poskille.
"Vittu sähän tapat ittes, mikset sä syö, mikset mikset mikset sä VITTU syö?" hän jatkaa.
Olen ihan hiljaa ja otan auliisti vastaan sen mitä tuleman pitää. Tätä on kestetty ennenkin, miksei nytkin...
Kyyneleet valuvat hänen poskillaan ja minua alkaa ahdistamaan. Pelkään suuria tunteita.
"Nyt jumalauta kuuntelet mua, sähän vittu syöt ku sanon ja kaiken laitoin sulle valmiiks, sehän on vaan puuroa, mä en kertakaikkiaan vittu ymmärrä...en tosiaan..."
Ääni kohoaa muutaman desibelin ja pelkään että naapuritkin kuulevat. Hän ei välitä. Tässä minä istun ja otan vastaan kaiken huudon. Ikään kuin se auttaisi, ikään kuin se muuttaisi asiat toiseen suuntaan. Ei.
"Jumalauta sä oot jääräpää! Mikset sä vastaa ja puhu kun sulle puhutaan?! Ymmärrätkö sä vittu ollenkaan et mä yritän täs auttaa sua, sä kuolet ihan justiinsa, kuolet ihan totta rakas, kuolet, KUOLET, miks et tajua sitä? Syö nyt kulta ole niin kiltti...mikä sulla on? En vittu tajua sua... pelkään että sä kuolet, paljonko sä ees viimeks painoit, mitä se oli, 37 kiloako? Se on liian vähän rakas, sun pitää syödä kulta, en halua menettää sua, syö nyt ole kiltti..."
Huuto vaihtuu rukoiluksi. Sama tuttu kaava. 37 kiloa. Siinä on 37 kiloa ylimääräistä. Hän ei ymmärrä. Hän ei tajua mikä urakka oli laihduttaa 60 kilosta 37 kiloon. Tässä hän yrittää sitten lihottaa minut takaisin säälittäväksi läskikasaksi, jolla ei ole itsekuria eikä kontrollia. Hän ei tiedä päämäärääni. Se on olla niin pieni, ettei minua ole.
"Ole kiltti jooko rakas, syö, ole kiltti syö nyt edes vähäsen..."
Kyllästyn kuuntelemaan tuota voivottelua, nousen, hän ei estele. Hän tietää, että hävisi tälläkin kertaa.
Lähden ulos, juoksemaan. Tulen takaisin joskus myöhään yöllä. Punnitsen itseni. 35,5 kiloa.
Kuulen hänen itkevän makuuhuoneessaan. Hän itkee, äitini.
Vastaukset 6
Vanhimmat
sitä itseään
Juuri tuollaista olen itsekkin saanut äidiltä kuulla. "Syö vitun itsekäs paskiainen, SYÖ SYÖ nyt helvetti JOTAIN, kuolet josset syö, vittu syö nyt ei se ole vaikeaa PASKA!"
Tiedän että se vain rakastaa ja välittää, muttei ymmärrä tätä.
halua teitä menettää!!! Vaikuttaa todella jo sairaalta touhulta. Apua pitäis hakea jo muualtakin. Säälin todella vanhempianne, he ovat todella kovan paikan edessä. Ymmärtäisitte itse joskus, jos eläisitte niin kauan, että omia lapsia ehtisitte saamaan. Mutta tehän olette omasta mierlestänne maailaman napa ja muutama kilogramaa jo teistä huonoja ihmisiä tekee, ei tämmöistä voi ymmärtää...niin pinnallista elämää. Toivon sydämeni pohjasta voimia vanhemmillenne, kuin myös teille voimia hakea apua ajoissa ;).
Tiedän että tää on vuodelta 2009, mutta täytyy kyllä sanoa, jos tämä vähän valaisisi jotakuta. Tietysti me ymmärretään että ne on huolissaan ja rakastaa, mutta ei, me ei tosiaan pidetä itseämme maailman napana! Tiedätkö miksi kukaan ei tiedä anoreksiastani, miksi en hae apua? En halua olla keskispiste, en halua että ihmiset katsovat, huolestuvat, tai välittävät. En tiedä miksi laihdutan. Se on pakko. Mun on pakko olla laiha. Pitääo olla laiha, että ihmiset välittää, mutta ei oo huolissaan, sitä mä en halua, vaan että voisin olla normaali nuori, yksi muista. Enkä se "läski", jota kaikki katsovat.
Tämäkin aika lailla paranevan anorektikon suusta. Nykyään syön, eikä pari grammaa hallitse elämääni, mutta tältä se tuntui. Tätä se oli, ja tätä se monilla on vieläkin. Ihan vain anoreksiaa sairastavien puolesta, älkää syyllistäkö. Se on sairaus, ei kukaan _halua_ sairastaa, se pitää otteessaan, anorektikko haluaa olla laiha, mutta ei sairas.
Hyvin kirjoitat !
Kaunista tekstiä. Ihme ja kumma, mutta oma lähtöpaino 60kg ja päämäärä siellä 40kg tai alle. Haluan vain kuihtua olemattomiin. En halua olla tämmöinen rasvane läskikasa. En halua parantua. En ainakaan vielä. En ehkä koskaan, kunnes on liian myöhäistä.