Elikkäs... olen 15v poika, asun suht suuressa kaupungissa, mutta se ei liity tähän mitenkään.
Minkä enää voin millekkään, ku mun elämä on niin saatanan tyhjä. Mun äiti on ns. "ura"-äiti, vehtaa päivät töissä, eikä ole kiinnostunut paskan vertaa perheestään. Illalla kotiin tullessaan linnottautuu nojatuoliin vehtaamaan läppärillä puoleen yöhön saakka. Mun isä käy ARKENA töissä(opettaja), mut nyt lomalla se vaan makaa ja juo olutta. Mun isoveli on sellanen täysikänen(täl hetkel 19) amis-luuseri, joka nukkuu iltapäivään asti, vittuilee mulle iltaan asti, lähtee pihalle ja tulee joskus aamuviideltä öristen ja kolistellen kotia, oksensipa tuo toissapäivänä portaillekkin... Mun pikkuveli on sellanen outo vajakki, sillä on todettu aspergerin oireyhtymä, joten siitä ei ole oikein seuranpitäjäksi. Koulussa mulla on jonkun verran kavereita, mutta kotona mä vaan arkena vehtaan koneella, yksin... ja tylsistyneenä... Saan kuulla isältäni jatkuvasti vittuilua siitä, ku en käy missään,eikä mulla ole kavereita.
Tuntuu välillä, ku mun perheenjäsenet yrittää vasitella tehdä mun elämästä ankeaa helvettiä, isä vittuilee koko ajan, luuleko se mun "avaavan silmäni" ja lähtevän ulos etsimään tekemistä?!? Tuskin, mun mielestä tuo aiheuttaa vaan saatananmoiset kaunat ja vihat mulle sitä kohtaan. Mun vanhemmat yrittävät oikeasti pitää sellasta "onnelinen ja iloinen koti"- verhoa muiden silmissä, kuten muiden sukulaisten ja naapureiden... en tiedä, tietävätkö mun vanhemmat edes, kuinka vaikeeta mulla on... mun ainoa lohtu on sitten se, ku ens kouluvuoden jälkeen pääsen(jos pääsen) lukioon, ja voin sieltä yrittää alottaa puhtaalta pohjalta ja yrittää saada kavereita. Kiusaamisen takia mun keskiarvo huononi ja ylipaino kasvoi, joten olen nykyään tällainen huono keskiarvoinen(7.0) yksinäinen, finninaamainen masentunut läski... välillä mietityttää, että pystyyköhän mulle koskaan tulemaan normaalia elämää... tuntuu, että koko maailma on paska ja etten voi koskaan enää olla iloinen, tyytyväinen elämään, tyytyväinen itseeni.
Kuten jo sanoin, olen aina kotona yksin. Olin muutaman vuoden ajan kiusattu koulussa, joka laukaisi mulle sellasen eristäytymis prosessin, sen jälkeen en ole käynyt ulkona kenenkään kanssa. Tietokone on ollut mun ainoa "ystävä" yläasteen ajan. Mulla ei ole koskaan ollut mitään harrastuksiakaan, joten sitä kautta en ole hankkinut yhtään kaveria elämäni aikana. Nyt, kun tietokone hajos pari päivää sitten, tuntuu, ku olis joku sukulainen kuollut. Kirjottelen tätä viestiäkin vanhalla läppärillä, jonka netti pätkii älyttömästi..
EI, minä en viitsi lähteä etsimään kavereita minkään kirkon, tai muun vastaavan kerhoista. EI, minä en ala hankkimaan harrastuksiakaan. EI, minä en mene ruikuttamaan syksyllä terkkarille, enkä kuraattorille, kuinka masentunut mä olen ja kuinka paska elämä mulla on. EI!, minä myöskään ala avautumaan vanhemmilleni, koska tiedän ettei heitä kiinnosta, ja vaikka kiinnostaisikin, he eivät voi auttaa mua.
Nyt mun ainoa haave on, että lukiossa pääsen "normalisoitumaan", hankkimaan paremman itsetunnon, hankkimaan ystäviä ja paremman elämän. Armeijassa kasvasin itsenäiseksi, ja voisin sen jälkeen muuttaa pois kotoa, enkä enää koskaan tule takaisin... hankkisin kunnon työpaikan, kauniin vaimon, pari lasta ja omakoti talon....
mutta kyllä mä kuitenkin tiedän tosiasian. Ei musta tule mitään... en saa hyvää ammattia, enkä taloa tai edes vaimoa, kuka itseään arvostava nainen olisi kiinnostunut rumasta masentuneesta läskistä... musta tulee huonon itsetunnon takia joku paska duunari, joka juo itsensä hengiltä tai tekee muuten itsarin.
En uskalla edes katsoa ihmisiä silmiin enää... en kaupan kassoja, en hammaslääkäreitä en ketään...
Riparikin olisi kolmen viikon päästä, mutta tiedän, että siitä tulee sellanen viiden päivän mittanen jakso, masentuneisuutta, surua ja yksinäisyyttä. En kuitenkaan ystävysty siellä kenenkään kanssa, koska mulla on niin paska itsetunto, etten uskalla ottaa kenenkään kontaktia...
Sen verran, mitä siitä ryhmästä tiedän, olen huomannut, että suurin osa heistäkin on sellasia meneviä pissiksiä ja hoppareita, olen varmaan leirin ainoa depis-läski...
Ei ole helppoa katsoa sivusta muiden elävän elämiänsä onnellisina, ku itse on jatkuvasti mieli maassa ja surullinen...
Tiedän, että vielä monen monen vuoden päästäkin, olen tämä sama masentunut, harmaa läski, joka katsoo haikeana sivusta onnellisia nuoreja pareja ja onnellisia nuoreja vanhempia... mun elämässä mun riskinä on täysi erakoituminen ja syrjäytyminen koko ulkomaailmasta...
Ps. Anteeksi, tää saattoi monesta tuntua pelkän typerän narsistisen teini angstipurkaukselta, joten pyydän anteeksi tuosta narsistisesta kirjoitustyylistä... mutta kuitenkin siis ihmiset, AUTTAKAA MUA, EN OSAA ENÄÄ ELÄÄ(älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin, en ole suunnittelemassakaan itsaria) MUN ELÄMÄ MENEE HUKKAAN!!!
Minkä enää voin millekkään, ku mun elämä on niin saatanan tyhjä. Mun äiti on ns. "ura"-äiti, vehtaa päivät töissä, eikä ole kiinnostunut paskan vertaa perheestään. Illalla kotiin tullessaan linnottautuu nojatuoliin vehtaamaan läppärillä puoleen yöhön saakka. Mun isä käy ARKENA töissä(opettaja), mut nyt lomalla se vaan makaa ja juo olutta. Mun isoveli on sellanen täysikänen(täl hetkel 19) amis-luuseri, joka nukkuu iltapäivään asti, vittuilee mulle iltaan asti, lähtee pihalle ja tulee joskus aamuviideltä öristen ja kolistellen kotia, oksensipa tuo toissapäivänä portaillekkin... Mun pikkuveli on sellanen outo vajakki, sillä on todettu aspergerin oireyhtymä, joten siitä ei ole oikein seuranpitäjäksi. Koulussa mulla on jonkun verran kavereita, mutta kotona mä vaan arkena vehtaan koneella, yksin... ja tylsistyneenä... Saan kuulla isältäni jatkuvasti vittuilua siitä, ku en käy missään,eikä mulla ole kavereita.
Tuntuu välillä, ku mun perheenjäsenet yrittää vasitella tehdä mun elämästä ankeaa helvettiä, isä vittuilee koko ajan, luuleko se mun "avaavan silmäni" ja lähtevän ulos etsimään tekemistä?!? Tuskin, mun mielestä tuo aiheuttaa vaan saatananmoiset kaunat ja vihat mulle sitä kohtaan. Mun vanhemmat yrittävät oikeasti pitää sellasta "onnelinen ja iloinen koti"- verhoa muiden silmissä, kuten muiden sukulaisten ja naapureiden... en tiedä, tietävätkö mun vanhemmat edes, kuinka vaikeeta mulla on... mun ainoa lohtu on sitten se, ku ens kouluvuoden jälkeen pääsen(jos pääsen) lukioon, ja voin sieltä yrittää alottaa puhtaalta pohjalta ja yrittää saada kavereita. Kiusaamisen takia mun keskiarvo huononi ja ylipaino kasvoi, joten olen nykyään tällainen huono keskiarvoinen(7.0) yksinäinen, finninaamainen masentunut läski... välillä mietityttää, että pystyyköhän mulle koskaan tulemaan normaalia elämää... tuntuu, että koko maailma on paska ja etten voi koskaan enää olla iloinen, tyytyväinen elämään, tyytyväinen itseeni.
Kuten jo sanoin, olen aina kotona yksin. Olin muutaman vuoden ajan kiusattu koulussa, joka laukaisi mulle sellasen eristäytymis prosessin, sen jälkeen en ole käynyt ulkona kenenkään kanssa. Tietokone on ollut mun ainoa "ystävä" yläasteen ajan. Mulla ei ole koskaan ollut mitään harrastuksiakaan, joten sitä kautta en ole hankkinut yhtään kaveria elämäni aikana. Nyt, kun tietokone hajos pari päivää sitten, tuntuu, ku olis joku sukulainen kuollut. Kirjottelen tätä viestiäkin vanhalla läppärillä, jonka netti pätkii älyttömästi..
EI, minä en viitsi lähteä etsimään kavereita minkään kirkon, tai muun vastaavan kerhoista. EI, minä en ala hankkimaan harrastuksiakaan. EI, minä en mene ruikuttamaan syksyllä terkkarille, enkä kuraattorille, kuinka masentunut mä olen ja kuinka paska elämä mulla on. EI!, minä myöskään ala avautumaan vanhemmilleni, koska tiedän ettei heitä kiinnosta, ja vaikka kiinnostaisikin, he eivät voi auttaa mua.
Nyt mun ainoa haave on, että lukiossa pääsen "normalisoitumaan", hankkimaan paremman itsetunnon, hankkimaan ystäviä ja paremman elämän. Armeijassa kasvasin itsenäiseksi, ja voisin sen jälkeen muuttaa pois kotoa, enkä enää koskaan tule takaisin... hankkisin kunnon työpaikan, kauniin vaimon, pari lasta ja omakoti talon....
mutta kyllä mä kuitenkin tiedän tosiasian. Ei musta tule mitään... en saa hyvää ammattia, enkä taloa tai edes vaimoa, kuka itseään arvostava nainen olisi kiinnostunut rumasta masentuneesta läskistä... musta tulee huonon itsetunnon takia joku paska duunari, joka juo itsensä hengiltä tai tekee muuten itsarin.
En uskalla edes katsoa ihmisiä silmiin enää... en kaupan kassoja, en hammaslääkäreitä en ketään...
Riparikin olisi kolmen viikon päästä, mutta tiedän, että siitä tulee sellanen viiden päivän mittanen jakso, masentuneisuutta, surua ja yksinäisyyttä. En kuitenkaan ystävysty siellä kenenkään kanssa, koska mulla on niin paska itsetunto, etten uskalla ottaa kenenkään kontaktia...
Sen verran, mitä siitä ryhmästä tiedän, olen huomannut, että suurin osa heistäkin on sellasia meneviä pissiksiä ja hoppareita, olen varmaan leirin ainoa depis-läski...
Ei ole helppoa katsoa sivusta muiden elävän elämiänsä onnellisina, ku itse on jatkuvasti mieli maassa ja surullinen...
Tiedän, että vielä monen monen vuoden päästäkin, olen tämä sama masentunut, harmaa läski, joka katsoo haikeana sivusta onnellisia nuoreja pareja ja onnellisia nuoreja vanhempia... mun elämässä mun riskinä on täysi erakoituminen ja syrjäytyminen koko ulkomaailmasta...
Ps. Anteeksi, tää saattoi monesta tuntua pelkän typerän narsistisen teini angstipurkaukselta, joten pyydän anteeksi tuosta narsistisesta kirjoitustyylistä... mutta kuitenkin siis ihmiset, AUTTAKAA MUA, EN OSAA ENÄÄ ELÄÄ(älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin, en ole suunnittelemassakaan itsaria) MUN ELÄMÄ MENEE HUKKAAN!!!
Vastaukset 6
Vanhimmat
älä vehtaa kokoajan.. hässi aina välillä, myös nussiminen on kivaa vaihtelua
Luettelit tossa noita juttuja joita et suostu tekemää .. Ei tullu sit muuta mielee jos et haluu/pysty vielä tutustuu uusii ihmisii ni tutustu ittees. Kirjota päiväkirjaa ? Tietty voit alkaa laihduttaa, saat tekemistä sekä itsetunto kohoaa ! :) Ulkona voi käydä myös yksin, lenkillä tai uimas tai jotain .. Äläkä missää tapauksessa ota tommosta asennetta "musta ei ikinä tuu mitää", sit ei varmana tulekkaa .. Jos sä ottaisit nyt jonkulaisen päämäärän, "vuoden päästä oon paremmas kunnossa", "kahen vuoden päästä mul on oikee ystävä" tai jotain tommosta .. mikä motivois sua jatkamaa. Ja hyvä, ihan mielettömän hyvä ettet oo tekemäs itsarii .. Joskus vanhemmat vaa ei tajuu läheisten ihmisten huonoo oloo omien kiireittensä ja ongelmiensa takaa joita ei välttämättä ees ole .. Jos ne ei sua auta, etkä niiltä aio apua pyytää etkä keneltäkää muultakaa ni ole yksin. Mut älä masentuneena. Yksinkää ei välttämättä oo tylsää, voit keksii vaikka mitä tekemistä. Äläkä yritäkkää muuttuu kiusaajies takii, ne ei oo sen arvosia. Muutu ittes takia. Elä terveellisemmin, laihduta? Saisit itsetuntoo .. Jaksaisit syksyllä paremmin opiskella, tekisit töitä koulussa vuoden ja pääsisit siis lukioo ens vuonna. Toki siihen on aikaa mut eipä sitte sillon harmita, ja lisäks taas sulla ois sitte tekemistä arki-iltoina jos opiskelet. Tietty olis parempi jos niitä kavereitaki hankkisit mut jos sun asenne on toi ettET alota uutta harrastusta jne nii .. se voi olla vaikeeta. Mut kunhan sun itsetunto tosta nousee ni uusii ihmisii tutustuminen on rutkasti helpompaa.
Tiiätkös muuten, mä olin viime kesänä erittäin ujo .. Olin kotona kaiken aikaa, mitä nyt silloin tällöin kävin yhen kaverini kanssa jossain .. Kävin sillon riparilla. En saanu sieltä yhtää kaveria ku mun huonekaveri tutustu suunnillee koko porukkaa ja löys poikaystävän .. Nyt vuos myöhemmin oon ihan eri ihminen. Kavereita on enkä tälläkää kesälomalla oo ollu päivääkää yksin :) Eli jos mä pystyin muuttumaa, mikset sinäki? :) Totta kai sä pystyt, jos sulla on tahdon voimaa ja sisua ! Tsemppii oikeesti sinne riparille .. Siel varmana on joku hieman syrjäänvetäytyvä tyyppi tai ujo .. ? Sellasille on aina helpompi mennä juttelee, joten oo sitten niitte kanssa jos nää pissikset ja hopparit on niin pinnallisii ettei ne sua hyväksy porukkaa .. Usein vaa pissiksii kohtaa on vaa sellasia ennakkoluuloja, mut jos sinne porukkaa menee ni kyl ne oikeesti hyväksyy vaa. Niille on vaa korkeempi kynnys mennä juttelee ku jollee muulle. Minäki odotin muute jo kaheksannella luokalla lukioo pääsyä. Sun on vaa hankittava se itsetunto ennen sitä lukioo, et pääset porukoihin heti mukaa. Mulla on lukio edessä syksyllä ja itsetuntoo oon yrittäny nostaa syksystä asti.
Oikeesti, pidä huolta itestäs. Tutustu ittees ja sun on helpompi hyväksyy itses. Sussakin on varmasti monii hyviä puolia, oo ylpee niistä ja jätä huonot puolet vähä sivummalle .. Tee asioita joista tykkäät, pakottaudu lähtemää pois koneelta.. Ehkä voisit vähentää koneen käyttöö pikkuhiljaa? Älä häpee olla kaupungilla yksin. Älä päästä elämääs menee hukkaa .. Nauti nyt yksinolostas, sitte ku sulla on kavereita, voi joskus tuntuu siltä et "saispa olla joskus rauhassa, yksin .." Tsemppii sulle oikeesti. Alota muutos jo nyt. Sä pystyt siihe ! ^^
Tuli tosta sun viestistäs mieleen, että sä saat sen kuulostaan kauheen helpolta, "nonii, lähdenpä tästä lenkille ja uimaan". Mut ei se oo nii helppoo. Ite oon kärsiny itsetunto-ongelmasta ehkä kaks vuotta, ja kai se nyt on hellittämäs.
Mut nii, olin vielä viime vuonna ylipainonen, ja ku sain vielä erikseen kuulla terveydenhoitajalta tästä, ni itsetunto laski viel enemmän. No, masennuinki tästä ja sitte päätin et en syö enää paljoo mitää. Elin sit semmosen viikon ruisleivällä ja mandariineilla. Liikkumaan en kehannu mennä. Uinti- ois hävettäny iha vitusti näyttää omat läskini siellä. Lenkillekkää ei kehannu- matkalla ois voinu näkyy tuttuja, oisin taas hävenny ittenni ja läskini maan rakoon. Nii, alotin tanssinki. Harrastin sitä alle puol vuotta. Sielläki häpesin itteäni, en osannu mitää ja kaikki muut oli siel sen verran laihoja et oli oikeesti tosi hankalaa. Eikä asiaa tietenkää auttanu mun ujouteni- en uskaltanu puhua kellekkää mitään.
Ja mitä tulee tohon ajattelutavan muutokseen, musta tuntuu että se lähtee ihan iän myötä. Mulla ainakin oli parinvuoden kestonen lievä masennus. Ja se lähti tässä tän vuoden puolel, ja nykyää osaan ajatella optimistisemmin ku ennen.
On vaa nii helvetin hankalaa tehä mitään tavallisuudesta poikkeavaa jos on surkee itsetunto.
Mut kai se ajan myötä paranee, ku tulee ikää ja silleen. Ite ainakin ajattelen niin, ja tosiaan, ootan lukioon pääsyä aika ketusti.
Mutnii, viestin alottajalle hyvät jatkot.
Ps. Jos haluu laihtua ees vähäsen ilman et lähtee lenkille tai minnekkää, ni kannattaa vaa muuttaa ruokavaliotaan. Ja tehä vaikka vatsalihaksia. Ite oon laihtunu normaalipainoon syksystä täl menetelmällä :)
voisin höpötellö sun kans meses, jos sua huvittas.
Juttuseuraa? [email protected]
munkin vanhemmat vehtaaavat, eivät käy juur missään ja ovat olevinaan iloisia. Kyllähän lapsi sellaiseen kasvaa, jos vaan kasvatetaan. ON ristiriitaista että lapsi kasvatetaan niin että se tottuu olemaan kotona (siis neljänseinän sisässä, koneella ei kavereita jne.), sieltä löytää onnensa ja uskoo siihen niin kauan kunnes vanhemmat sanovatkin yhtäkkiä, että lähde ulos. Mitä helvettiä? makaattehan tekin täällä vaan ja se on tähän asti ollut ok? -ei ku parempi elämä on tuolla, tuolla noin, mutta en vaan tiedä miten sinne pääsee ja kuinka siellä ollaan, mutta sinähän lapsoseni *taputtaa selkään* olet niin etevä että kyllä sinä siel pärjäät, alaha mennä. siinä sitä sitten mennään, ei osatakkaan, ollaan ihan kummisssaan, masennutaan ja sitten aletaan taas rakentamaan elämää uudelleen.
SAis ne vitun vanhuksetkin joskus näyttää esimerkkiä ja nousta sieltä sohvan pohjalta näyttämään lapsilleen maailmaa, eikä aina olla vaan se huono esimerkki elämästä.
En lähtenyt mihinkään ja uskoin ettei kavereita löydy vaikka etsisinkin.
Ripari oli yks vedenjakaja mun elämässä.
Näin miten ihmiset tulee toimeen erilaisista taustoista huolimatta ja siitä minkälaisen ensivaikutelman antaa.
Netti on väline.
Sen kautta voi etsiä tapahtumia, ystäviä, järjestää tapaamisia ja muuta.
Lähde mukaan.
Mä en viittiny lähtee, Ei huvittanu.
Vasta lukiossa (kiitos peruutuspaikkojen ja äidin soittojen että pääsin sisään sinne minne halusin) tapasin riparini isosen.
Eräänä päivänä kysyin tietääkö hän mitään nuorten piiriä.
Hän kutsui minut keskivikkoisin järjestettäviin nuorten Raamikseen.
Elämäni muuttui siitä päivästä.
Nyt olen käynyt Kauniaisissa sijaitsevassa Suomen Raamattuopiston tapahtumissa 1.5 vuoden ajan.
Eilen tulin Vuokatinrannasta järjestetystä nuorten juhannustapahtumasta.
Juuri riparin käyneet olivat siellä ja muista nuorten ikäluokista,
90-94 asti oli porukkaa.
Se oli kuin ripari uudestaan.
Ystäviä, kavereita, tuttuja ja hauskuutta ja tietysti Juamlan Sanaa.
En sano etä heti alämä muuttuisi.
Minulla kesti pari vuotta.
Mutta se muuttui kun viimeinkin annoin sille mahdollisuuden.
Se vanhemman toitutus ulosmenosta usein estää nuorta itse menevästä ulos.
Tulee ehkä huonokin fiilis.
Mä kyl tiedän.
Nyt 19v kadun etten kuunnellut vanhempiani aikaisin.
Olisin ollut tässä uudessa elämässä jo 15-16v.
Mutta nyt olen ja se on ihanaa :)