Kun menin ekalle luokalle, kävelin kouluun innosta pihisten kuin ilmapallo, nauroin, minusta tuntui että elämäni on pelastunut, olen päässyt kauemmas vanhempien eroa, joka tapahtui vuosi ennen kun täytin seitsemän.
Uskoin että koulu on jotain upeata, päätin että teen kaikkeni jotta saisin paljon ystäviä, ja sen kaveri piirin, joiden kanssa välitunneilla voi sulkeutua rinkiin ja kuiskia. Petyin pahasti, sitä ei koskaan tullutkaan. En koskaan saannut ystäviä juuri nimeksikään.
Kiusaaminen alkoi, jatkui koko peruskoulun.
Menin luokalle seitsemän, aloin masentumaan, minua kiusattiin, kotona oli ongelmia, veli löi, miten nöyryyttävää, hän arvosteli ulkonäköäni, vaatteitani, painoani, aivan kaikkea, hän löi itsetuntoni aivan nollille, olin aivan nolla hänen rinnallaan. Sairastuin toisen kerran syömishäiriöön. Oksentelin, ahmin, oksentelin, ahmin, itkin. Olin viallinen, kukaan ei halunnut olla kanssani, olin menettänyt kaikki läheiseni. Ainut ihminen joka tiesi tilanteestani oli luokanvalvojani, puhuin hänelle ensin asioita sieltä täältä.
Vasta kahdeksannella luokalla kerroin että viiltelen, hän yritti auttaa, minut laitettiin koulukuraattorille, mutta he olivat voimattomia masennukseni rinnalla, olin vainoharhanen, itsetuhoinen. Entinen parasystäväni oli kertonut asioistani koko koululle melkein, kaikki tuijotti minua kun ruttoa. En enään hymyillyt, tuijotin silmät kuolleena eteenpäin, suljin kaiken sisään. En itkenytkään enään.
Kasiluokan keväällä vanhemmilleni kerrottiin tilannettani uudelleen, olin kuulemma todella huonossa kunnossa, tarvitsen osastohoitoa. No osastolle menin, ja lähdin, masennus pieneni, mutta oli läsnä, joka päivä, joka hetki.
Olin viikon kotona, koulusta laitettiin kotia, en ollut enään koulukuntoinen kuulemma, ahmin,oksentelin,olin syömättä. Joudun kuukaudeksi suljetulle. Sain upean omahoitajan, oloni parani, pääsin pois.
Tuli syksy, oloni heikkeni, sieluni oli todella loppu, väsynyt, rikottu, itsetunto hakattu nolliin, itseinho huipussa, viillot syveni, poltin ihoani, hakkasin, suunnittelin itsemurhaa, yritinkin sitä. Kävin psykologilla, hoitava lääkäri seurasi minua tarkkaan, aloin kuulla harhoja, minun todellisuudentaju meni sekasin, uskoin että minut halutaan tappaa, kiduttaa hengiltä. Olin todella ahdistunut, otin lääkkeitä yliannostuksilla. Äitini oli epätoivonen, ei tiennyt mitä minun kanssani voisi tehdä. En mennyt enään kouluun, uskoin että kaikki halusi minulle pahaa, uskoin loppuvaiheessa jopa siihen että lemmikkirottani ei oikeasti ole eläviä, ne on robotteja jotka minua vahtii, makasin vain sängyssä, en jaksanut enään syödä.
Sitten jouduin pakkohoitoon, yritin useasti itsemurhaa, olin vierihoidettavana. Olin todella loppu, en jaksanut edes ajatella mitään tulevaisuutta, halusin vain kuolla.
Meni viikko,pari,kolme,neljäkin, kunnes aloin puhumaan totta, kerroin koulukiusaamisesta, veljen kohtelusta, sitä ei koskaan uskottu, tuskin uskotaan koskaan, ja se sattuu. Olen aina ollut rehellinen, kiltti tyttö. Minut siirrettiin tammikuussa 09 avo-osastolle, jolla vietin ma-pe välisen ajan. Lomat olen kotona. Lääkitykseni on aika vahva.
Kouluasiani ovat jotenkin selvinneet, jouduin sairaalakoulussa mitätöinnin ja alentamisen kohteeksi, se söi itsetuntoa vielä lisää.
Nytten yritän suorittaa ysiä loppuun, siirtyy syksyyn. Olen edelleen sairas, olen alakuloinen, huonovointinen, mutta puhekykyni on loppunut, en osaa puhua, mutta en sentään mieti kuolemaa, sen verran hyvässä kunnossa olen. Yritän vahvasti selvitä, onhan minulla syy elää, seurustelen. Mutta silti olen sairas. Mutta taisteluani en jätä kesken.
Ehkä lopun ikääni.
En anna tämän pirun voittaa minua, en nyt, enkä huomenna. :)
Diagnoosit olivat: Vaikea-asteinen psykoottinen masennus,bulimia,BED,Ahdistuneisuushäiriö.
Uskoin että koulu on jotain upeata, päätin että teen kaikkeni jotta saisin paljon ystäviä, ja sen kaveri piirin, joiden kanssa välitunneilla voi sulkeutua rinkiin ja kuiskia. Petyin pahasti, sitä ei koskaan tullutkaan. En koskaan saannut ystäviä juuri nimeksikään.
Kiusaaminen alkoi, jatkui koko peruskoulun.
Menin luokalle seitsemän, aloin masentumaan, minua kiusattiin, kotona oli ongelmia, veli löi, miten nöyryyttävää, hän arvosteli ulkonäköäni, vaatteitani, painoani, aivan kaikkea, hän löi itsetuntoni aivan nollille, olin aivan nolla hänen rinnallaan. Sairastuin toisen kerran syömishäiriöön. Oksentelin, ahmin, oksentelin, ahmin, itkin. Olin viallinen, kukaan ei halunnut olla kanssani, olin menettänyt kaikki läheiseni. Ainut ihminen joka tiesi tilanteestani oli luokanvalvojani, puhuin hänelle ensin asioita sieltä täältä.
Vasta kahdeksannella luokalla kerroin että viiltelen, hän yritti auttaa, minut laitettiin koulukuraattorille, mutta he olivat voimattomia masennukseni rinnalla, olin vainoharhanen, itsetuhoinen. Entinen parasystäväni oli kertonut asioistani koko koululle melkein, kaikki tuijotti minua kun ruttoa. En enään hymyillyt, tuijotin silmät kuolleena eteenpäin, suljin kaiken sisään. En itkenytkään enään.
Kasiluokan keväällä vanhemmilleni kerrottiin tilannettani uudelleen, olin kuulemma todella huonossa kunnossa, tarvitsen osastohoitoa. No osastolle menin, ja lähdin, masennus pieneni, mutta oli läsnä, joka päivä, joka hetki.
Olin viikon kotona, koulusta laitettiin kotia, en ollut enään koulukuntoinen kuulemma, ahmin,oksentelin,olin syömättä. Joudun kuukaudeksi suljetulle. Sain upean omahoitajan, oloni parani, pääsin pois.
Tuli syksy, oloni heikkeni, sieluni oli todella loppu, väsynyt, rikottu, itsetunto hakattu nolliin, itseinho huipussa, viillot syveni, poltin ihoani, hakkasin, suunnittelin itsemurhaa, yritinkin sitä. Kävin psykologilla, hoitava lääkäri seurasi minua tarkkaan, aloin kuulla harhoja, minun todellisuudentaju meni sekasin, uskoin että minut halutaan tappaa, kiduttaa hengiltä. Olin todella ahdistunut, otin lääkkeitä yliannostuksilla. Äitini oli epätoivonen, ei tiennyt mitä minun kanssani voisi tehdä. En mennyt enään kouluun, uskoin että kaikki halusi minulle pahaa, uskoin loppuvaiheessa jopa siihen että lemmikkirottani ei oikeasti ole eläviä, ne on robotteja jotka minua vahtii, makasin vain sängyssä, en jaksanut enään syödä.
Sitten jouduin pakkohoitoon, yritin useasti itsemurhaa, olin vierihoidettavana. Olin todella loppu, en jaksanut edes ajatella mitään tulevaisuutta, halusin vain kuolla.
Meni viikko,pari,kolme,neljäkin, kunnes aloin puhumaan totta, kerroin koulukiusaamisesta, veljen kohtelusta, sitä ei koskaan uskottu, tuskin uskotaan koskaan, ja se sattuu. Olen aina ollut rehellinen, kiltti tyttö. Minut siirrettiin tammikuussa 09 avo-osastolle, jolla vietin ma-pe välisen ajan. Lomat olen kotona. Lääkitykseni on aika vahva.
Kouluasiani ovat jotenkin selvinneet, jouduin sairaalakoulussa mitätöinnin ja alentamisen kohteeksi, se söi itsetuntoa vielä lisää.
Nytten yritän suorittaa ysiä loppuun, siirtyy syksyyn. Olen edelleen sairas, olen alakuloinen, huonovointinen, mutta puhekykyni on loppunut, en osaa puhua, mutta en sentään mieti kuolemaa, sen verran hyvässä kunnossa olen. Yritän vahvasti selvitä, onhan minulla syy elää, seurustelen. Mutta silti olen sairas. Mutta taisteluani en jätä kesken.
Ehkä lopun ikääni.
En anna tämän pirun voittaa minua, en nyt, enkä huomenna. :)
Diagnoosit olivat: Vaikea-asteinen psykoottinen masennus,bulimia,BED,Ahdistuneisuushäiriö.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sinulla on ollut vaikeaa. Pyydä, että Jumala koskettaisi sinua parantavalla voimallaan. Hän parantaa tänäkin päivänä. Voimahali Sinulle!
Minutkin muserrettiin jo lapsena ja teininä. Sairastuin henkisesti jo silloin. Jälkeenpäin olen ajatellut, että olen ollut masentunut jo lapsena. :( Muaki on myös veli kiusannut kun olin teini. Olen joutunut tekemään tosi ison työn mt-avohoidon puolella, että olen saanut itseni edes kohtalaiseen kuntoon. Kuntoutukseni jatkuu edelleen. En tiedä miten kauan. Olen aikuisenakin joutunut kokemaan hirveitä kärsimyksiä miltei koko ajan. Jotkut tuntuvat vain olevan kärsimys-magneetteja. :(