... en uskonut tämän tulevan minulle, mut nyt olen pikkuhiljaa myöntänyt sen.
sain joulukuussa kolmannen lapseni.
erosin sen isästä odotusaikana..
mietin vaan voiko elämäni tämän sekavammaksi mennä, pitäis jaksaa hymyillä ja olla niinkuin ei mikään olisikaan.
vanhemmilla lapsilla on sama isä ja asuvat puolet ajasta siellä hänen luonaan.
ja jatkossa nuorin menee joka toinen viikonloppu isälleen.
olen sanonut lääkärille ja ystävilleni etten jaksa... olen loppu..
lääkäri pyys vaan puhuu terveydenhoitajalle ja ystävät sanoo että mun pitää löytää oma ratkaisu elämääni eikä vaan jaaritella.
Terveydenhoitajalle en voi puhua en ole oikein tullut muutenkaan sen kanssa toimeen odotusaikana, vaikka on alusta saakka tiennyt tilanteeni.
en osaa olla yksin ja siksi epäröin kaikkea...
itkeskelen kun mietin kaikenlaisia asioita.
Pitäisi puhua mut ei ole helppoa jos kumppani ei ymmärrä mikä on vaikka suoraan sen sanon.
onko kohtalon tovereita???
sain joulukuussa kolmannen lapseni.
erosin sen isästä odotusaikana..
mietin vaan voiko elämäni tämän sekavammaksi mennä, pitäis jaksaa hymyillä ja olla niinkuin ei mikään olisikaan.
vanhemmilla lapsilla on sama isä ja asuvat puolet ajasta siellä hänen luonaan.
ja jatkossa nuorin menee joka toinen viikonloppu isälleen.
olen sanonut lääkärille ja ystävilleni etten jaksa... olen loppu..
lääkäri pyys vaan puhuu terveydenhoitajalle ja ystävät sanoo että mun pitää löytää oma ratkaisu elämääni eikä vaan jaaritella.
Terveydenhoitajalle en voi puhua en ole oikein tullut muutenkaan sen kanssa toimeen odotusaikana, vaikka on alusta saakka tiennyt tilanteeni.
en osaa olla yksin ja siksi epäröin kaikkea...
itkeskelen kun mietin kaikenlaisia asioita.
Pitäisi puhua mut ei ole helppoa jos kumppani ei ymmärrä mikä on vaikka suoraan sen sanon.
onko kohtalon tovereita???
Vastaukset 29
Vanhimmat
vieläkin sekavampaa....siis toi elämäsi,vaikkapa samanlainen kuin minulla.
Minulla on neljä lasta ja kolme isää yhteensä.
Ensimmäisen lapseni isä kuoli,kahden seuraavan lapsen isä muutti pois kun lapsi ei ollut edes syntynyt,hänellä on nyt uusi vaimo ja lapsi.Ja ei halua tavata näitä kahta lastaan kun kerran vuodessa pari päivää.
Nuorimman lapseni isä ei ole koskaan nähnyt lastaan eikä haluakaan nähdä,en tiedä haluaako ehkä tulevaisuudessa joskus nähdä mutta epäilen sitä.
Olen siis jokapäiväinen yksinhuoltaja joka tekee 3-vuorotyötä,lapset vuorotarhassa,kaksi pientä ja kaksi koululaista,eli joka suuntaan pitää yrittää revetä.
Kyllä sinäkin tuosta virkistyt,mutta onhan se totta että toisinaan tulee lapsen jälkeen masentuneisuutta ja se on ihan ymmärrettävää onhan synnytys aikamoinen tapahtuma ja hormoonit ei heti ala toimimaan ja sen takia kun kuukautiset eivät tule niin tulee masentuneisuutta.
Jos et saa apua terveydenhoitajalta niin mene käymään gynekoloogilla sen luulisi ymmärtävän naisen hormoonitoiminnan päälle.Onhan tietenkin mielenterveystoimistot joista luulisi apua löytyvän.
Ja usein jostain ystävästä saa apua todella paljon.
Yksin ei kuitenkaan ole hyvä näitä asioita murehtia.Jaksamista sinulle kovasti....hommat helpottuu kunhan vauva alkaa olemaan isompi,vaikka 6kk,ja kesä tekee tuloaan ,voit ulkoilla myös enemmän ja nähdä kuinka on virkistävää lähteä ulos puikkailemaan vaunuja.
Hyvää jatkoa sinulle
itselläni kun on kolme lasta ja mietin joka päivä miten sanon heille ettei heillä ole sama isä.
ei ole tarvinnut vielä sanoa mitään kun saman katon alla ollaan oltu minä, ex ja lapset, mutta kun nuorin lähtee isänsä luo niin sitten pitää sanoa miksei isommatkin pääse.
ei ole helppoa selitellä tänne todellista tilannetta kun se on niin sekava, mutta uskon sinua ja nostan hattua sinulle kuin monelle muullekkin.
miten sinä asian kerroit lapsillesi?
Kaikkein helpointa on kertoa lapsille vain totuus,silloin säästät itsesi kaikenlaisilta selvityksiltä.Lapset ymmärtää asian vaikka heillä on eri isä.
Oli kuinka vaikea asia tahansa niin kaikessa on helpoin kertoa totuus.
Aikoinaan kerroin vanhimmalle lapselleni lapsen ollessa 9v, että miksi sen isä kuoli,vaikka asia oli todella raskas minulle myös ja todella raakaa kertoa myös lapselle,mutta selvisimme siitä parhaiten kun alusta lähtien kerroin lapselle totuuden,ja ei tarvinnut vuosia sitä asiaa piilotella.Lapseni isä tappoi itsensä.
Kahdella seuraavalla lapsella 6v,10v on isä ja isällä on uuden vaimon kanssa yksi lapsi,mutta nämä minun lapseni eivät ole nähneet edes valokuvassa siskoaan.Isä ei ole valokuvaa edes lapsille lähettänyt.
Nuorimman lapseni isä ei ole halunnut koskaan nähdä lastaan,olen isänpäivänä ihan kiusalla lähettänyt valokuvan ja isänpäivän kortin lapsen isälle.Hänellä on ex vaimon kanssa kaksi lasta jotka eivät tiedä pikkuveljen olemassa olosta ollenkaan,eikä meillä ole näistä kahdesta sisaresta ollenkaan kuvia.
Lapset tietää että heillä on eri isä ja eivät sitä ollenkaan pidä pahana.He kokevat olevansa kaikesta huolimatta sisaruksia,onhan heillä sama äiti.
Näitä toisista lapsista myös lapset tietää,eli kahden isän muista lapsista mutta eivät niitä miellä omiksi sisaruksikseen koska eivät ole heitä koskaan edes nähneet.
Me elämme omaa elämäämme ja odotamme että kahden lapsen isä haluaisi ensi kesänä sen verran tavata näitä kahta lasta että ne näkisi minkä näköinen heidän pikkusisko on.....
Sain tammikuun alussa terveen tytön, mutta huomasin neljä viikkoa sitten, ettei kaikki oo kohdalla. Väsy oli niin totaalinen, mieliala maassa, mikään ei kiinnosta, uni ei tule vaikka nukuttaa kauheasti. Masennuslääkkeitä syönyt 2 vkoa ja käyn hoitajalla 2-3 krt vkossa. Pelkään tilannetta, että paranenko. Otin sos.työntekijöihinkin yhteyttä ja ne pyrkii tukemaan yhdessä neuvolan kanssa. Samoja kokemuksia?
tämä on jo toinen kerta mut nyt vasta myönnän sairastuneeni masennukseen.
lääkkeitä en syö eikä ole määrätty.
kaikki sanoo että apu olisi syytä ottaa vastaan, mut en osaa puhua...
kaikki vaan painaa mielessä.
velat ja nykyinen elämäni tilanne.
itse kannan vastuun ja tiedän mitä pitäisi tehdä mut jokin vaan estää minua puhumasta ulkopuolisille ja niillä tarkoitan terveydenhoitajia ja lääkäreitä
Mun on ihan pakko kysyä kun näkyy tässä nykyaikana olevan niin paljon samanlaisia tapauksia..
Mikä teidän oikein saa tekemään niin paljon lapsia eri ihmisten kanssa?? En todellakaan aio haukkua enkä alkaa valistaa mutta minua vain ihmetyttää suuresti..
Sinäkin jätit "isän" jo ennen synnytystä? Mikä ihmeen kiire niitä lapsia on tehdä jos ei itsekään ole suhteesta varma ja sinullakin jo kaksi lasta on ennestään???
Vai eikö te ihmiset osaa käyttää ehkäisyä???
olimme onnellisesti yhdessä mitä nyt jotain erimielisyyksiä oli kuten kaikilla...
lapsi oli toivottu ja molemmat halusimme sitä vaikka entuudestaan kaksi olikin.
no kun sitten tulin raskaaksi ja sanoin miehelleni että saamma lapsen olikin vastaus toinen mitä odotin eli lapsi ei ole hänen ja minä kävin vieraissa... en jaksanut sitä syyttelyä enään
siksi tämä tilanne
No kannattaa vaatia isä isyystestiin niin asia selviää silla,ja isän ei tarvitse olla asiasta epätietoisuudessa,ja silloin hänen epäilykset kohdistuu lapseen ja lapsi luulee koko ajan että toi isä ei olekaan hänen kun se sanoo että et ole minun lapsi.Parasta vaatia isyystesti
sanoin hänelle heti alussa että voin pistää vaikka pääni pantiksi ja varmuuden saat vaan testeillä, mut eipä ole nyt sanonut siitä mitään.
nyt menemme lastenvalvojalle ja siellä sitten saa mies ihan itse päättää meneeekö testeihin vai ei.
kaikki ovat sanoneet että on ihan isänsä näköinen mut eihän se vielä sano mitään, mut tyhmähän olisin jos vaatisin jotain toista miestä tunnustaa isyyden vaikka hän ei olisikaan isä.
lapsella on oikeus tietää kuka isä on vai mitä?
Onko mahdollista että joku toinen olisi isä?...
Ei todellakaan!!!!
Anna mennä vaan ja pistä mies lujille. Jos on ottanut asenteen että isäksi voi tulla niin sitten on pojanki pikkuhiljaa kasvettava mieheksi.
Pistä mies koville ja pidä huoli että ainakin maksaa siitä että on lapsen isä. Ehkä niillä rahoilla on sitten varaa sinunkin palkata joskus lapsenhoitaja että saat vähän omaakin aikaa...
No on se kumma keskustella tällaisesta aiheesta.
Mutta kun puhheksi otettiin niin oma mielipiteeni.
Jos lasta ollaan hankkimassa on se 100% oltava oma.
Euroopassa kuulemma on yli 10% vieraitten miesten siittämiä.
Moisesta tulisi märätä kuoleman rankaistaus, ellei lailla, niin viron mafialla.
Mitä testiin tulee sen pitäisi olla automaattinen synnytyksen yhteydessä.
Näille äideille joilla ei kantti kestä.
ei ole äitiyden oikeutta.
Hei. Voin kertoa että apuja löytyy mm Bach-kukkauuteterapiasta!!!! Löytyisikö paikkakunnaltanne luontaisterapeutteja? Tai siten vaan rohkeasti luontaistuotekauppaan ostoksille (yksi pullo maksaa n.12euroa ja riittää vuosiksi). TSemppiä !!!
Sinulla on oikeus olla väsynyt ja masentunut ja sinulla on oikeus avunsaantiin nyt heti. Jos et luota omaan terveydenhoitajaan , hae apua vaikka mielenterveystoimistosta,jossa on masennukseen paremmin koulutettua väkeä. Sosiaalipuolelta vaikka kodinhoitoapua,juttele sun asioita hoitavan sossun kanssa. Isyysasian hoidat kuntoon, on tärkeää että lapsella on edes nimellisesti isä, vaikka raukkis onkin joka on jättänyt sinut yksin hoitamaan katrasta.
Tiedätkö mitä. Olet sisimmissäsi vahva ihminen ja tulet pärjäämään. Onnea elämääsi!
jos pyytää apua, leimautuuko loppuiäkseen? kuinka helposti apua voi saada? millaista se apu konkreettisesti on?
kiinnostaa, muttei ole voimaa kysyä. en itsekään osaa määritellä millaista apua oikeasti tarvitsisin...jonkinlaista piristystä, rohkaisua, kanssakulkijaa...tilanteeni on samankaltainen kuin alkuperäisellä kirjoittajalla.
pelkäsin minäkin ja siksi vetkutin avun hakua liian pitkään.
Et leimaudu koko iäksi, terapeuteilla on vaitiolovelvollisuus, eikä hoitosuhteestasi esim. lähetetä terveyskeskukseen tietoja, ellet siihen lupaa anna.
Olinkin luullut, että olen todella yksin ja pelkäsin koko sairauden myöntämistä, mutta yllätys olikin positiivinen. Sain kodinhoitajaakin säännöllisesti avuksi ja perhe sai loman kesäksi.Masennus on siksi yleistä ja tunnettua tänäpäivänä, että pyritään potilas ja perhekeskeiseen ratkaisuun. Toipumiseen kaikin puolin, ei ketään leimaamaan.Toipumisia:)
Itse kärsin raskausmasennuksesta ja suvussani on paljon maanisdepressiivisiä ihmisiä. En uskalla hakeutua juttelemaan julkisen puolen (tai yksityisenkään) psykologeille/psykiatreille, koska jos miehelleni ja minulle tulisi ero niin pelkäisin, että omaa taipuvuuttani masentumiseen käytettäisiin niin, että lapset annettaisiin miehelleni. Lääkitykseen en nimittäin suostu enkä tule koskaan suostumaan. Olen ihan kunnossa 90% vuodesta, raskaus vain tuntuu nyt olevan poikkeuksellisesti altistava masennukselle.
On siis vain pakko jaksaa yksin eteenpäin masennuksensa kanssa (tai tehdä itsemurha), koska apua ei voi hakea, koska muuten minulta voidaan viedä tulevat lapseni (ekaa odotan). Muutenhan olisi ihan olemassa julkista dokumenttia siitä että olen taipuvainen masentumiseen ja se uusii jatkuvasti ja ehkä en siksi olisi meistä kahdesta se kelvollisempi lastemme huoltaja.
Erota en halua, mutta elämä voi tuoda kaikenlaista tullessaan. Raskaita masennukseni ovat miehellenikin.
Tämä on tuttua vaikka omasta kokemuksestani on jo kauan. Sain toisen lapseni, ensimmäinen oli juuri täyttänyt 4 vuotta. Odotusaika oli henkisesti rankkaa. Lapsen isä (joka on myös ensimmäisen lapseni isä) ei halunnut toista lasta vaan halusi minun tekevän abortin. En suostunut. Olin kokopäivätyössä ja hoitelin yksin perheeni. Mieheni oli viikot muualla töissä. Lapsi syntyi sunnuntaina ja pääsin sairaalasta pois seuraavana perjantaina. Maanantaina, kun lapsi oli viikon vanha, jäin yksin hoitamaan molempia. Asuimme hissittömässä talossa 4. kerroksessa. Minulle tuli kauhea pelkotila. Öisin kuuntelin askeleita rapusta josko joku vaikka murtautuu meille. Pääni hikosi niin, että jouduin pari kertaa yössä vaihtamaan tyynyä. Ulkona en uskaltanut kulkea muualla kuin vilkkailla kaduilla. Elin jatkuvassa kauhun tilassa. Puhuin neuvolassa asiasta, mutta sain vain ohjeen mennä kuvauttamaan keuhkoni. Muualle lääkäriin en päässyt, koska en mistään saanut hoitajaa lapsilleni siksi ajaksi. Enkä olisi varmaan tiennyt edes mihin mennä, koska neuvolalääkäri ei osannut muuta neuvoa antaa kuin keuhkokuvauksen. Mieheni tuli perjantai-iltaisin kotiin ja lähti maanantai-aamuisin. En edes hänelle uskaltanut puhua asiasta, koska raskausaikana olin saanut niin monta kertaa kuulla, että on oma vikani kun olen raskaana.
Myöhemmin olen lukenut paljon tuosta tilanteesta, jota nimitetään synnytyksen jälkeiseksi psykoosiksi. Joskus tapahtuu kauheita kun äiti enää kestä vaan saattaa vahingoittaa jopa tappaa lapsensa. Onneksi en niin pahasti seonnut, lapseni eivät olleet koskaan vaarassa. Psykoosi kesti kohdallani muutaman kuukauden ja parani sitten itsekseen.
Sinun tilanteesi on vaikea, koska olet täysin yksin lapsiesi kanssa. Hae ihmeessä apua mahdollisimman pian. Mielenterveystoimisto ei ole ollenkaan huono valinta ja onhan muitakin terveysalan ihmisiä, jotka voivat auttaa. Toivottavasti sinulla on joku läheinen ihminen, joka voi auttaa sinua pahimman yli vaikkapa tulemalla juttelemaan kanssasi. Ei sinun tarvitse pelätä minkäänlaista leimautumista. Se on ihan normaalia, eikä mikään häpeä. Olen kertonut tämän tarinani monille ihmisille ja varsinkin nuorille äideille. Minua ei pidetä sen hullumpana kuin muitakaan
älä ihmeessä jää yksin odottelemaan sillä itekseen et tosta selviä.äläkä hae apua terveyskeskuksesta!!!!
vaan tutki paikkakuntasi puhelinluettelo ja sieltä kriisiapua tai mobile!!!
asun itse aika pienellä paikkakunnalla ja täältäkin löytyy toi mobile..
ja sinne pääset vielä saman päivän aikana.sieltä löytyy ammattitaitosia ja mukavia ihmisiä jotka OIKEESTI kuuntelee ja auttaa sua...
voimia sulle ja tartu rohkeesti vaan puhelimeen niin varmasti saat apua!!!
hanki kodinhoitoapua. ja kai elatusjutut on kunnossa???!!! hoida nainen asiat kuntoon.
...sanottu kun tehty
yritän ja tein jo ison siirron elämässäni eilen...
no mut se ei ratkaise kaikkia asioitani vaan kasaantuu entistä pahemmin.
elatusjutut ovat kahdesta lapsesta selvät ja kolmannesta selviää maanantaina.
sitä on niin vaikea selitellä enään yhtään mitään vaan ratkaisuni on minun päätettävissäni ja se päätös ei ole helppo mutta auttaisi pärjäämään jatkossa paremmin.
yritän elää nyt päivä kerrallaan ja katsoa sitten miten asiani menevät eteen päin
otin askeleen taakse päin....
oloni menee vaan huonommaksi.
ei enään kiinnosta mikään. mietin ja odotan hetkeä jolloin saan olla sen hetken yksin ja vaan olla tekemättä mitään.
ei tulisi kukaan pyytää mitään tai ei tarvitsisi passata ketään.
olisi se myös niin ihanaa jos joku välillä tekisi minun hyväkseni jotain.
no kaikkea voi toivoa mut se on eri asia mitä niistä saa. itse en tällä hetkellä saa muuta kun itselle murheita ja niistä on vain yksin yritettävä selvitä.
että sua vituttaa
niin sitä moni luulee ja minä sen tiedän.
no mut jokaisella on oikeus mielipiteenseen.
itse päätän miten elämäni lähtee tästä menemään ja nyt menee alas päin mutta kova on yritys nousta vielä omille jaloille vaikka aikaa viekin...
Hei!
Voin sanoa että olen kokenut masennuksen ja nyt vasta uskalsin ruveta uutta lasta tekemään..Siitä on kylläkin jo 8 vuotta mutta se kummittelee joskus vielä.
Ex-mieheni oli paljon töissä eikä hoitanut lasta viikonloppuisin ja jos pyysin niin hänellä oli jotain menoa aina...
Nyt asiat on toisin nykyinen mieheni on aina mukana neuvolassa taikka ultrassa ja tukioita löytyy..
Lapseni asuu nyt exän luona koska munmasennus oli todella paha enkä voinut hoitaa lasta..Tapaan lapseni niin usein kuin mahdollista..
Mutta masennuksesta pääsee eroon kun osaa hakea apua ja se ei ole häpeä josa hakee apua..
hakea apua, kuulostan varmaan tyhmältä ja vainoharhaiselta kun ajattelen näin...
en halua mennä lääkäriin tai en osaa puhua...
ja masennukseni ei johda lapsiini tai tulisi niistä vaan on kurja tilanne seurustelu pohjalla josta en ulos pääsyä löydä. niin helppoa se on sanoin tehdä mut tilanne kun tulee eteen olen taas valmis yrittää jos tämä tästä paranisi.
tiedän että se paranee kun erotaan ja niin kaikki sanookin.
se ensimmäisen askeleen ottaminen vaan on niin vaikeaa ja minut on helppo puhua ympäri.
siksi olen yksin tämän asian kanssa, ei ole ihmistä joka voisi tulla sanomaan mitä pitää tehdä. tiedän sen mut...
tietämättäni masennusta ensimmäisestä lapsesta..ja tilanne vain paheni kunnes kolmen vuoden jälkeen oli pakko ottaa yhteyttä psykologiin,oli sen verran tuskaiset oltavat.Tuloksena tappelen mieltäni vastaan ja yritän olla stressaamatta..mutta paniikkihäiriön sain ns.palkaksi.Nytkin tuntuu pitkästä aikaa että en jaksa..mutta on tässä tilanteessa ollut kyllä kestämistäkin ja antaa ajan hoitaa..vielä.Jos tunnet masennuksen jatkuvan,kannattaa käydä juttelemassa..se tekee hyvää.Ajattele..saat puhua ja purkaa tuntojasi ihmiselle kuka tekee sitä työkseen eikä varmasti tuomitse sinua.Kokeile,kannattaa!!
heippa! Itse lääkärinä ihmettelen saamaasi kommenttia. Jos et omalle terveydenhoitajasi kanssa tule toimeen, niin siirry toisen alueen terveydenhoitajalle. Ei ne henkilökemiat aina toimi. Sä voit siirtyä toiseen neuvolapiiriin, ja siellä sanoa suoraan, ettet koe toista piiriä omaksesi.
Ei lääkäri voi sysätä asiaa terveydenhoitajalle noin vaan. Ehkä kuitenkin asiasi oli liian verhotusti sanottu. Mielestäsi sanoit asian, jonka vain viitteitä tuli esiin. ????
Asiasta voi keskustella perheneuvolassa, psykologille, mielenterveystoimistossa. Liikaa ei kannata sisällään pitää!