Vuosikausien terapiat ja lääkitykset takana. Kuntoutus jatkuu vielä jonkin aikaa, mutta olen vain masentunut. Tiedän syitäkin siihen, mutta silti. Itken miltei päivittäin ja rukoilen Jumalalta, että Hän ottaisi minut pois.
Ehkä olen liian väsynyt. Liian kärsinyt. En jaksa odottaa olematonta onnea, jota ei ehkä koskaan tule. Elämäni on liian tylsää ja minulla on liian kipeitä muistoja menneestä.
Lääkkeitä en voi enää syödä sillä elimistöni ei kestä niitä. Terapiaa ei enää anneta, olen käynyt saman hoitajan luona jo ehkä 8 vuotta. Hän ei eri syistä enää anna keskusteluaikoja.
Olen kai tieni päässä nyt. :(
Ehkä olen liian väsynyt. Liian kärsinyt. En jaksa odottaa olematonta onnea, jota ei ehkä koskaan tule. Elämäni on liian tylsää ja minulla on liian kipeitä muistoja menneestä.
Lääkkeitä en voi enää syödä sillä elimistöni ei kestä niitä. Terapiaa ei enää anneta, olen käynyt saman hoitajan luona jo ehkä 8 vuotta. Hän ei eri syistä enää anna keskusteluaikoja.
Olen kai tieni päässä nyt. :(
Vastaukset 10
Vanhimmat
jokaisella oma tapansa sietää kärsimystä. Itse olen jo työkyvyttömyyseläkkeellä ja niin turtunut, etten edes itkeä osaa.
Terapiassa käynyt aikanaan ja lääkitystä löytyy, mutta muuten selviydyttävä elämässä omin voimin, kun ei mitään kuntöutusta tms. minunlaiselleni enää kait hyödytä antaa.
Kerroit, että tiedät syitäkin masennukseesi? Mitähän ne ovat? Mikä asia tai elämänmuutos voisi olla ratkaisu mielialan kohenemiseen?
Olet sentään vielä kuntoutuksessa, itse en ole ollut joten en tiedä mitä se tarkoittaa? Toivon, että voisit vielä sitä kautta saada apua.
kirjotellisin lisää voisitko laittaa osoitettasi terv. kohtalotoveri
Olen eristäytynyt kotiin,pelkään ihmisiä,pakosta käyn kaupassa.
Ja kävelyllä.
Vaimo käy töissä,itse olen työkyvytttömyyseläkkeellä.
Ajattelen paljon kuolemaa,mutta en halua itse siihen vaikuttaa
lähiomaisteni takia.He ovat läheisimmät elämässäni.
He kärsivät tilastani.Olen aikoinaan syönyt masennuslääkkeitä.
En saanut niistä apua.
Nykyään en syö mitää niistä.Pakosta joskus otan rauhoittavan
kun en kertakaikkiaan kestä,pelot ovat myös tulleet mukaan.
ei apua,terapiaa,ei apua kuin hetkeksi.Nyt vain olen ja annan ajan
kulua,odotan vain iltaa että pääsen nukkumaan.
Tänään kuvittelin mielessäni,että kumpa joku ajaisi minua päin
autolla maantiellä niin,että kuolisin heti.Ja niin,että omaiset
huomaisivat,että en itse sitä aiheuttanut.
Yksi päätös pitää vuorenvarmasti,itse en henkeäni itseltäni riistä.
En halua jätää tuskaa läheisilleni heidän loppuelämäsi.
Kuolen sitten vaikka pelkoon,sydäriin tai muuten pystyyn,
mutta itse sitä en edesauta.
Odotan ihmettä.
Kuvittelen,että onhan tämän masennuksen pakko joskus
lähteä?samasta ovesta kuin se on tullutkin.
On päiviä,että makaan vain lattialla parikin tuntia ja kieriskelen
tuskassa pitäen kiinni pöydän jalasta,rukoilenkin joka
tuntuu silloin tällöin auttavan.
[email protected]
Mä olen kans monesti toivonu, että ajais auto päälle ja lähtö tulis nopeasti, ilman omaa syytä...:( Joskus on kuitenkin hetken parempi olotila, kiitos niistä hetkistä.
jos haluat kirjoitella?
tiedän erittäin hyvin miltä susta tuntuu kun mulla on sama juttu.terapiassa
olen käynyt ja lääkkeitä syön mutta ei vie masennusta pois kun on myös
niitä ikäviä asioita menneisyydestä,ne ei jätä rauhaan.helppo sanoa mutta
koita jaksaa ja älä tee mitään itsellesi! olet tärkeä Jumalalle! ajattelen sua!!
mikä on sun mese tai sähköposti,voitais kirjoitella,jos se auttais!?
Mun on [email protected] mese on [email protected]
palstoja?Joten kannattaa haalia ulkolaisi kykyjä lisää vain maahamme,jotta sairaustilastomme kaunistuisivat entisestään.Myydään kaikki mitä maassamme on,ja asutetaan Maamme ulkolaisilla.Suomalaiset voivat mennä tupakan ja maissin viljelyyn ulkomaille kuten aijemminkin kuullen joskus sitten kuinka maamme kävi?
kuntoutetaan,jos terapia loppunut?
Vanha viesti, mutta en jaksanut ettiä uutta ja muutenkin kellokin käy koko ajan ja pitäis viel hiuksetkin laittaa.
Mäkin itken melkein joka päivä. Se itku tulee vaan niin helposti, kun mietin tilannettani eli taidan itkee ihan itsesäälistä omaa itseäni kohtaan. Mua ahdistaa tulevaisuus, stressaannun helposti, oloni on epävarma, mieli maassa, mutta joskus sitä valonpilkettäkin tulee ja sitä on tän kesän aikana tullut, mutta on tullut myös paljon epävarmuutta ja suruja kalvamaan mieltä. Tää homma ja ahdistuneisuus tais alkaa joskus 11-vuotiaana penskana tai tunsin itseni kyllä jo nuoreksi ja hyvin ajattelevaiseksi ja tietäväiseksi persoonaksi, sieltä se alko. Välillä on siis parempia aikoja ainakin hetken, mutta jatkuvasti se suru ja itku tulee vaan tosta noin vaan, eli jotakin on aina sydämen päällä. Vaikka tunnen epävarmuutta ja muuta ja itken jatkuvasti yksin, kukaan ei sitä siis tiedä tietääkseni eli ole nähnyt ainakaan, niin jaksan silti jotenkin uskoa tulevaisuuteen enkä ole rukoillut, että pääsisin jo taivaaseen. Haluan sinne sitten, kun sen aika on, mutta tunnen että mulla on vielä paljon koettavaa ja nähtävää tässä monimuotoisessa maailmassa, jossa me kaikki eletään. Haluan vielä kokea sen, että olen rohkea ja uskallan sanoa mielipiteitäni suurissakin porukoissa, haluan kokea tulevani oikeasti välitetyksi, haluan tehdä jotain, jolla on oikeasti merkitystä hyvyyden suhteen. Päässäni on joskus aikoinaan pyörinyt itsemurha ajatuksiakin, mutta en ole koskaan oikeasti vakavissani voinut kuvitella satuttavani itseäni niin pahoin, koska mikä suru siitä aiheutuisi läheisilleni ja minut tietäville henkilöille olisi todella kova paikka heille ja heitä ajatellen en ole päästänyt ajatuksia valloilleen. Se olisi itsekästä, tiedän sen. Haluni on suuri, haluan valtavasti, että elämäni ja elämänlaatu palautuisi paremmaksi ja saisin uusia oikeita tosiystäviä joille voisin kertoa kaikki maaillman huolet ja murheet, enkä olisi enää yksin. Haluan saada sen elämänilon, joka mulla oli lapsena alle 10-vuotiaana. Eka stressi, joka mulle tuli olikin joskus 9-vuotiaana, kun jännitin sikana ja itkin, kun englannissa olisi ollut 1-10 ulkoaosaamistesti. Eli pienestä pitäen stressia on ollut ja tullut... Olen heikko persoona tiedän sen, mutta kuitenkin olen käynyt läpi monia asioita ja seisonut ihmisten tukena tai ainakin kuulevana korvana, ajattelen olevani toisaalta myös vahva. Hyvää yötä nyt kaikille!
Ei hoitajan keskusteluapu ole mitään psykoterapiaa.
Onko paikkakunnallasi mielenterveysyhdistystä? Mene sinne.
Mitä kuntoutusta sinä oikein saat?
Mikä on tilanteesi muuten? Kuntoutustuella? Ystäviä? Perhe? Lähisukulaiset? TYö?