Aikuisuuden määrittely?

Niin, eikös aikuinen ihminen perinteisesti ole sellainen, joka osaa kantaa vastuunsa itsestään, ja muistakin. Enkä puhu pelkästään lapsista tai perheestä, vaan myös kavereista, yhteisöstä, isommista kokonaisuuksistakin. Ja pienistä, lähtien siitä, että jos ottaa koiran, se pitää hoitaa parhaalla mahdollisella tavalla, jos ottaa velkaa, se on maksettava, jos tekee väärin, pitää pyytää anteeksi...
Moni hokee totuuksia, ja selviä asioita, toteuttamatta niitä kuitenkaan. Mielestäni yhteiskuntamme on itsekäs ja lapsellinen aika paljolti ja monissa asioissa.
Moni suurikin asia lähtee liikkeelle pienien arkisten asioitten tajuamisesta.

Osaa olla terveen itsekäs ja ennenkaikkea myötätuntoinen ja epäitsekäs, laittaa kokonaisuuden edun itsensä edelle tarvittaessa. Marttyyrius ei siis mielestäni ole tervettä epäitsekkyyttä enää, eikä jatkuva suorittaminen, ja ahneus tervettä itsekkyyttä.

Aikuiseksi kasvamiseen kuuluu kasa itsenäistymistä, oman ajattelun kehitystä, omien rahkeitten varaan laskeutumista..jne. Myös sen tajuaminen, mikä kuulostaa itsestään selvyydeltä, mutta eipä olekaan: elämä ei aina ole mukavaa. Vapauteen kuuluu myös kasa velvollisuuksia, huonojakin puolia, ja elämään kuuluu yhtälailla riemun, kasvun ja onnen lisäksi, sietämistä, surua, menetyksiä ja epäonnea.

En ymmärrä, miten huumorintajuttomuus, ihmisen yksilöllinen fyysinen kehitys tai kampauksen tyyli määrittelisi kypsyyttä, mutta kyllähän tietyt käytöstavat kuuluu aikuisuuteen, eriasia on, voiko aikuinenkin joskus olla lapsellinen, olematta sitä silti ihmisenä. Joskus täytyy saada olla myös pölhö, erehtyväinen ja lapsellinen!

Lapsenmielisyys sen sijaan on leikkimieltä ja huumorintajua, mitä toivon, etten koskaan kadottaisi, vaikka ajoittain se vaarassa onkin kaikkien paineitten alla.

Mielestäni umpilärvien jatkuva vetäminen, jatkuva paskan huutelu, tappeleminen ja toisten tuominta esim. erilaisuuden takia on lapsellista, ja aikuisen pitäisi pikkuhiljaa pystyä parempaan.
Aikuiseksi kasvetaan mielestäni vasta aikuisena. Siis 18-vuotiaan ei tarvitse suoraan olla aikuinen, koska on täysi-ikäinen, koska on suurimman osan elämästään ollut lapsi ja teini. Aikuisuus ei siis suoraan ole ikään yhteyksissä, vaan sanottaisiinko siitä täysi-ikäisyydestä eteenpäin oleva matka sinne kirkkomultaan saakka.

Mielestäni aikuisuuden määrittely ei ole vaikeaa, kun lähtee liikkelle pienistä asioista suurempaa kohti. Mielestäni aikuisuutta ei tarvitse määritellä jotenkin päätepisteeksi, vaan matkaksi mielummin.
Ja mitä tarkoitin tuolla fyysisellä kehityksellä, joo, kyllä tietenkin myös se on osa kasvua, ja tuo itsensä hyväksymiseen melkoisia haasteita, mutta eihän kenenkään parran kasvusta kai kukaan luule näkevänsä toisen ajatuksia? Tai pelkästään tissien koko määrittele naisen aikuisuutta?
Mieheksi ja naiseksi kasvetaan etupäässä yläpään eikä alapään kautta, joten vaikka seksin aloittamisesta puhutaan "mieheksi ja naiseksi tulemisena", se on kyllä harmillinen, joskus vahingollinenkin valhe.
Seksi on suurimmalla osalla ihmisistä osa matkaa, mutta ei mikään kasvun ehdoton edellytys. Kyllä 22-vuotias on melko varmasti neitsyenäkin aikuisempi, kun alaikäinen, vaikka seksiä harrastaisikin.

Aikuiseksi kasvaminen on kyllä nykyään jotenkin rajattu hyvin kapealle alueelle ja kysymys on sinänsä ihan hyvä! Koska sitä sietäisi jokaisen pohtia kohdallaan, samoin, kun sitä, millaiseksi aikuiseksi itsensä aikoo kasvattaa: sillä vanhempien kasvatusvastuuhan loppuu, ja oli lähtökohdat mitkä tahansa, vastuu on sen jälkeen itsellä.

Tämmöisiä mietteitä matkan varrella on aikuisuudesta tullut. Lisääkin olisi, mutta lopetetaan nyt melkein ajoissa, että jää tilaa muillekin :)