Olen neuvoton 11- vuotiaan poikani kanssa. Aikaisemmin hän oli kiltti, tottelevainen, "normaali" poika. Perheessämme on ollut muutama vakava onnettomuus, jonka jälkeen poika muuttui täysin. Asiat on puhuttu hänen kanssaan, onnettomuudet kokonaisuudessaan selitetty jne. Tänä päivänä poika kiroaa kuin aikamies, haistattelee äidille, ja kiellettäessä saa raivokohtauksia: heittelee tavaroita ja huutaa huutamistaan. Huuto ei lopu, on annettava huutaa niin kauan kuin hänestä siltä tuntuu. Pari kertaa neuvottomana olen joutunut istumaan hänen päällään käsistä pitäen, ettei koko huusholli hajoa. Nyt hän on keksinyt käyttää kielteisiä asioita äitiä vastaan, hän sanoo että raapii itseään ja kertoo sossun ihmisille minun tehneen ne, huutaa rappukäytävässä henkilökohtaisia asioita jne. Lisäksi hän härnää ja kiusaa ylettömästi pienempiä sisaruksiaan, potkii ja lyö.
Olemme olleet yhteistyössä sosiaalihuollon kanssa, soitin itse etten jaksa enää tätä tilannetta. Olen täysin neuvoton. Olen valmis antamaan lapseni muutamaksi kuukaudeksi johonkin laitokseen. Niinä hetkinä, kun lapseni on "normaalisti", kadun ajatuksiani ja uskon parempaan huomiseen. Lisäksi aloitamme käynnit lastenpsykiatrilla. Olen yrittänyt päästä lähelle lastani, kysellyt ja kertonut että äidille voi puhua jos hänellä on paha olo. Olen yksin hoitanut kolmea lastani nyt muutaman vuoden, eron jälkeen. Hyvinä hetkinä lapsi on aivan ihana, huolehtivainen, kertoo rakastavansa äitiä. Tiedän tehneeni lasten eteen hyvin paljon, ylittänyt resurssini, mutta silti tuntuu että lapsi on vihainen minulle käyneestä onnettomuudesta tms. Koulunkäynti on sujunut mutkitta, kotona hän purkaa kaiken äitiin, tosin muitakaan ei ole joihin purkaa.
Sosiaalihuolto on toiminut asiassa hitaasti, enkä mielestäni ole saanut tarpeeksi apua. Kävin lääkärissä puhumassa asiasta ja pyysin jaksamiseeni lääkitystä. Kynnys oli erittäin iso, mutta en hetkellisesti löytänyt muuta ulospääsyä ja helpotusta.
Rakastan lastani, rakastan kaikkia lapsiani yli kaiken. Häpeän myöntää että voimavarani eivät kohta riitä, olen aina yrittänyt olla ns. täydellinen äiti. Nyt kun kaikki on romahtamassa niskaani, huomaan miten pieni ihminen on tällaisen vaikeuden edessä. Olen itse ollut yhteydessä ammatti-ihmisiin, haluan auttaa lastani selviytymään tämän asian kanssa.
Ilmoitin sosiaalihuollolle, että näiden kohtausten aikana huuto on ollut niin hirvittävää, että varmasti kohta alkaa ropisemaan ilmoituksia. Näin myös on käynyt kaksi kertaa. Hävettää kävellä pihalla, tuntuu että naapurit luulevat kotonamme tapahtuvan kauheita, että lasta hakataan tms.
Nyt olen huomannut pienemmissä sisaruksissa, että he alkavat matkia isoa veljeään. Pelkään, että he omaksuvat isoveljensä tavat päivittäiseen elämäänsä, ennenkuin saamme apua asiaan.
Kuuntelin erään äidin tarinaa omasta lapsestaan, ja huomasin samat piirteet omassa lapsessani. Hänen lapsensa on ns. erityislapsi, kehitys jäänyt jonkin verran jälkeen. Onko kellään kokemusta tästä?
Haluan takaisin ihanan poikani, voisiko joku antaa neuvoja ja mielipiteitä, asiallisia sellaisia. Haluan, että perheemme selviytyy tästä voittajana, ja joku päivä voimme taas eheytyä.
Olemme olleet yhteistyössä sosiaalihuollon kanssa, soitin itse etten jaksa enää tätä tilannetta. Olen täysin neuvoton. Olen valmis antamaan lapseni muutamaksi kuukaudeksi johonkin laitokseen. Niinä hetkinä, kun lapseni on "normaalisti", kadun ajatuksiani ja uskon parempaan huomiseen. Lisäksi aloitamme käynnit lastenpsykiatrilla. Olen yrittänyt päästä lähelle lastani, kysellyt ja kertonut että äidille voi puhua jos hänellä on paha olo. Olen yksin hoitanut kolmea lastani nyt muutaman vuoden, eron jälkeen. Hyvinä hetkinä lapsi on aivan ihana, huolehtivainen, kertoo rakastavansa äitiä. Tiedän tehneeni lasten eteen hyvin paljon, ylittänyt resurssini, mutta silti tuntuu että lapsi on vihainen minulle käyneestä onnettomuudesta tms. Koulunkäynti on sujunut mutkitta, kotona hän purkaa kaiken äitiin, tosin muitakaan ei ole joihin purkaa.
Sosiaalihuolto on toiminut asiassa hitaasti, enkä mielestäni ole saanut tarpeeksi apua. Kävin lääkärissä puhumassa asiasta ja pyysin jaksamiseeni lääkitystä. Kynnys oli erittäin iso, mutta en hetkellisesti löytänyt muuta ulospääsyä ja helpotusta.
Rakastan lastani, rakastan kaikkia lapsiani yli kaiken. Häpeän myöntää että voimavarani eivät kohta riitä, olen aina yrittänyt olla ns. täydellinen äiti. Nyt kun kaikki on romahtamassa niskaani, huomaan miten pieni ihminen on tällaisen vaikeuden edessä. Olen itse ollut yhteydessä ammatti-ihmisiin, haluan auttaa lastani selviytymään tämän asian kanssa.
Ilmoitin sosiaalihuollolle, että näiden kohtausten aikana huuto on ollut niin hirvittävää, että varmasti kohta alkaa ropisemaan ilmoituksia. Näin myös on käynyt kaksi kertaa. Hävettää kävellä pihalla, tuntuu että naapurit luulevat kotonamme tapahtuvan kauheita, että lasta hakataan tms.
Nyt olen huomannut pienemmissä sisaruksissa, että he alkavat matkia isoa veljeään. Pelkään, että he omaksuvat isoveljensä tavat päivittäiseen elämäänsä, ennenkuin saamme apua asiaan.
Kuuntelin erään äidin tarinaa omasta lapsestaan, ja huomasin samat piirteet omassa lapsessani. Hänen lapsensa on ns. erityislapsi, kehitys jäänyt jonkin verran jälkeen. Onko kellään kokemusta tästä?
Haluan takaisin ihanan poikani, voisiko joku antaa neuvoja ja mielipiteitä, asiallisia sellaisia. Haluan, että perheemme selviytyy tästä voittajana, ja joku päivä voimme taas eheytyä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.