Oma masentuneisuus on aika paha noidankehä, kun sitä miettii. Aina tavatessani omia ystäviäni, olen ajatellut, että pitäisi olla positiivinen ja olla hyväntuulinen etten pilaa toisten iltaa. Senpä takia en useinkaan puhu omista ongelmista muille kuin niille, joille maksetaan sen paskan kuuntelemisesta. Nykyään minun on kuitenkin niin huono olla, etten keksi enää mitään sanottavaa, jolloin olenkin jo itse se illanpilaaja koko olemuksellani. Se seikka on etäännyttänyt minut muista ihmisistä ja mitä etäämmäksi menen, sitä vaikeampi on lähteä hakemaan seuraa. En enää oikein osaa olla edes iloinen toisten puolesta, mikä tekee minusta erittäin vittumaisen seuralaisen. Ärsyttää kun nykyään olen niin heikko, että asiat, joilla minua ihan selvätikin vain kiusoitellaan sattuvat.
Sekin vielä, että vaikka sanotaan ja olen uskonkin sen olevan minun vika etten tapaa ystäviäni usein. Tuntuu välillä ettei se kaikki epäsosiaalisuus ole minun vikaani. On mukavaa, että toinenkin puoli osallistuu ottamaan yhteyttä. Minun on täytynyt jo pitkään ottaa yhteyttä muihin, ei toisinpäin paitsi silloin kun tarvitaan kuskia. Se ei aina tunnu hirveän kivalta, että minut muistetaan silloin, kun tarvitaan kyytiä jonnekin. Eihän silloin tunne olevan itsekin kutsuttu, kun ensimmäiseksi kysytään onko minulla autoa. Ovatkohan he siis ollenkaan minun ystäviäni? Onkohan voita enää olemassakaan… Ovathan heistä osa olleet minun kavereina jo ala-asteajoilta.
Olenkin myös nykyisiä ystävistäni kauheasti jäljessä. En suunnittele tulevaisuuttani ja minun opiskeluni eivät mene hyvin, kun vihaan jokaista hetkeäni lukion käytävillä Nythän olen myös yksin lukiolla, koska opiskelen 4 vuoteen. Ikätoverit lähtivät suurimmaksi osaksi. Sen takia olenkin niin usein kuin mahdollista rakennuksen ulkopuolella btw. En edes osaa sanoa, että mitä odotan tulevaisuudelta. Itseäni ahdistaa, kun ei ole mitään, mihin tarttua ja uskotella sen olevan juuri mitä haluan tehdä.
Mikä siis parantaisi minun tilannetta? Olen ihan toivoton…
Sekin vielä, että vaikka sanotaan ja olen uskonkin sen olevan minun vika etten tapaa ystäviäni usein. Tuntuu välillä ettei se kaikki epäsosiaalisuus ole minun vikaani. On mukavaa, että toinenkin puoli osallistuu ottamaan yhteyttä. Minun on täytynyt jo pitkään ottaa yhteyttä muihin, ei toisinpäin paitsi silloin kun tarvitaan kuskia. Se ei aina tunnu hirveän kivalta, että minut muistetaan silloin, kun tarvitaan kyytiä jonnekin. Eihän silloin tunne olevan itsekin kutsuttu, kun ensimmäiseksi kysytään onko minulla autoa. Ovatkohan he siis ollenkaan minun ystäviäni? Onkohan voita enää olemassakaan… Ovathan heistä osa olleet minun kavereina jo ala-asteajoilta.
Olenkin myös nykyisiä ystävistäni kauheasti jäljessä. En suunnittele tulevaisuuttani ja minun opiskeluni eivät mene hyvin, kun vihaan jokaista hetkeäni lukion käytävillä Nythän olen myös yksin lukiolla, koska opiskelen 4 vuoteen. Ikätoverit lähtivät suurimmaksi osaksi. Sen takia olenkin niin usein kuin mahdollista rakennuksen ulkopuolella btw. En edes osaa sanoa, että mitä odotan tulevaisuudelta. Itseäni ahdistaa, kun ei ole mitään, mihin tarttua ja uskotella sen olevan juuri mitä haluan tehdä.
Mikä siis parantaisi minun tilannetta? Olen ihan toivoton…
Vastaukset 3
Vanhimmat
Pelkään pahoin, että siinä missä monet enemmän tai vähemmän kärsivät on tietoisesti heitetty ulkopuolelle, on myös sinulle saattanut käydä niin. Tämä voi kuulostaa todella hullulta, mutta kaikkien ¨syrjäytyneiden¨ (eli syrjäytettyjen) on aiheutettu täysin tietoisesti. Syrjäyttäminen kuitenkin tehdään niin katalasti ja suunnitellusti, että syrjäytetyn voi aluksi olla jopa mahdotonta huomata sitä. Syrjäyttäjien julmuuksien näkemisen vaikeuttamiseksi syrjäytettävän elämänkulkua ohjataan niin, että hänelle kehittyy masennus, joka saa syrjäytynyttä syyttämään itseään koko asiasta.
Todellisuudessa on ennalta täysin valikoitua, kenelle lankeaa yksinäisyyden karmea kohtalo ja millä tavalla, jopa sekin miten me siitä täällä kirjoitamme! Se että itsetuntomme joskus kohenee (sitä kohennetaan) paremman ajan kohdatessa ja murtuu (murretaan) taas myöhemmin, on luotu keinoksi hämmentää uhri todellisuuden luonteesta. Niinpä monet ovat täysin pihalla siitä, mitä heidän ¨onnellisen elämänvaiheensa¨ tai ¨äärimasiksensa¨ taustalla on.
Kaikki mitä meille tapahtuu, on siis täysin ennalta käsikirjoitettua. En tiedä kuka tai ketkä ovat asialla, mutta elämäntehtäväni on saada heidät kiinni ja lopettaa heidän aikeensa.
Hmm, kuulostaa tosi kurjalta. Sä ilmeisesti käyt kuitenkin jollain ammattiauttajalla? no, auttaako se?
Joo, on varmaan hankalaa olla jos sä luulet että sun tarvis olla aina se ilonen ja pirtee, mutta eihän sun tarvi! minäkin luulin niin, mutta sitten kun puhuin luottokaverille omista fiiliksistä ja siitä miksi vituttaa, löysinkin ystäväni kanssa enemmän yhdistäviä asioita. Kun sai puhuttua niistä ikävistä asioista, alkoi iloisetkin asiat taas muistumaan mieleen. Jaettu suru on kuitenkin puolitettu.
Oisko sulla tossa porukassa joku sellainen kaveri, joka tuntuu läheisemmältä kuin muut?
Mä olen myös käynyt ton lukiojutun läpi. Mulla vaan lukio meni viiteen vuoteen, eli voit kuvitella kuinka yksin mä olin. Mutta löysin luokkaa alemmalta pari tyyppiä joiden kanssa kaveristuin ja oltiin samoilla kursseilla. Ne onkin mun frendejä vieläkin. Joskus se, että ite vähän jaksaa tutustua, huomaa että muutkin tahtoo tutustua.
Moni älyy jotain pikkutyötä tehdessään oman vahvuutensa.
Mitkä on sun suosikki aineet lukios?
Niiden pohjalta vois alkaa rakentaa tulevaa ammattiin.