Olen vasta hiukan yli 40, mutta olen kokenut elämässäni jo monta todella vakaavaa masennusjaksoa, joista ensimmäinen tuli lasteni vielä pieniä ollessa.
Kaksi lapsista on jo aikuisia ja kaksi vielä alaikäistä yksinhuollettavaa. 19 vuotiaalla tyttärelläni on vauva ja toinen tälle kesälle vielä tulossa. Stressaan ihan liikaa tytären asioita ja haluaisin olla ulkopuolinen ja säästää omia voimavarojani, jotka valitettavasti ovat melko rajalliset. Jaksan hyvinkin olla vauvan kanssa sen tunnin tai pari, mutta pitempiaikaiset huoltaimiset ottavat voimille.
Vaikka tytär tietää tilanteeni, hän tuo vauvansa myös yöhoitoon. Esim eilen hän toi vauvan jo päivällä puolta päivin vaikka oltiin sovittu ilta-ajasta. Vauva oli jo eilesen illan tosi kiukkkuinen ja samoin valvoi vielä yön, vain pienet hetket torkahdellen. Itse en saanut yhtään nukutuksi ja kun aamulla yritin tyttöön saada yhteyttä hän ei puhelimeen eikä viesteihini vastannut. Tuli vauvan hakemaan vasta iltapäivällä, vaikka aamusta oli sovittu. Teki yllä monesti mieli soittaa jostakin apua, kun tuntui, että täydellisesti romahdan ja luhistun siihen paikkaan.
Vaikka aikoinaan jaksoin vauvani hoitaa ihan vaihtelevalla menestyksellä, en nykyään kestä esim. vauvan itkua. Iskee valtava pakokauhu ja voimakas ahdistus. Käyn psykoterapiassa ja lapsuuden rankkoja kokemuksiani työstetään, jotka vaikuttavat tilanteeseeni. Minulla on myös usea eri mielialalääkitys päällänsä, että pystyn jotenkuten arkea eteenpäin viemään. Nukkumiset on jo muutoinkin olleet sitä sun tätä ja nukun pääasiassa unilääkkeiden avulla. Lääkäri totesi vasta kuukausi sitten vakavan masennuksen, johon vain läkitystä hieman lisättiin.
Välitän tyttärestäni ja mummutettavastani, mutta en vain oikeasti jaksa. Sairauteni aihuttaa minulle jo muutoinkin syrjääntymistä, kun en esim. pysty tällä hetkellä olemaan työelämässä ja itsetunto on koetuksella. Tytär ei ymmärrä, vain syyllistää minua, jos otan asiat puheeksi. Tyttären anoppi on minua nuorempi ja terve ihminen, mutta on kieltäytynyt ottamasta tytön vauvaa yökylään, kun ei kuulema pärjää tämän kanssa.
Tilanne tyttären kohdalta ei tule ainakaan lahiaikoina helpottamaan, koska uusi vauva syntyy lähiaikoina. Ennen tytön raskautta oli menossa elämässä vielä ihan mukava vaihe ja töissäkin olin. Tytön ensimmäinen yllättävä raskaus viime vuonna kesken koulun aiheutti minulle masennusjakson ja sitä seuraavan psykoosin josta en ole vielä tämän reilun vuoden aikana selvinnyt, siihä psykoterapiassa viikottain nyt käyn. Minun pitäisi päästä tyttärestä irtaantumaan, jolloin omakin toipuminen voisi alkaa ja ehkä jaksaisin olla mummi lasten lapsilleni.
Onko kellään samoja kokemuksia ja kuinka olette selvinneet. Kuuntelen mielelläni kaikenlaisia mmielipiteitä, ehkä sieltä jotakin jaksamiseeni ja toipumiseeni löydän.
Kaksi lapsista on jo aikuisia ja kaksi vielä alaikäistä yksinhuollettavaa. 19 vuotiaalla tyttärelläni on vauva ja toinen tälle kesälle vielä tulossa. Stressaan ihan liikaa tytären asioita ja haluaisin olla ulkopuolinen ja säästää omia voimavarojani, jotka valitettavasti ovat melko rajalliset. Jaksan hyvinkin olla vauvan kanssa sen tunnin tai pari, mutta pitempiaikaiset huoltaimiset ottavat voimille.
Vaikka tytär tietää tilanteeni, hän tuo vauvansa myös yöhoitoon. Esim eilen hän toi vauvan jo päivällä puolta päivin vaikka oltiin sovittu ilta-ajasta. Vauva oli jo eilesen illan tosi kiukkkuinen ja samoin valvoi vielä yön, vain pienet hetket torkahdellen. Itse en saanut yhtään nukutuksi ja kun aamulla yritin tyttöön saada yhteyttä hän ei puhelimeen eikä viesteihini vastannut. Tuli vauvan hakemaan vasta iltapäivällä, vaikka aamusta oli sovittu. Teki yllä monesti mieli soittaa jostakin apua, kun tuntui, että täydellisesti romahdan ja luhistun siihen paikkaan.
Vaikka aikoinaan jaksoin vauvani hoitaa ihan vaihtelevalla menestyksellä, en nykyään kestä esim. vauvan itkua. Iskee valtava pakokauhu ja voimakas ahdistus. Käyn psykoterapiassa ja lapsuuden rankkoja kokemuksiani työstetään, jotka vaikuttavat tilanteeseeni. Minulla on myös usea eri mielialalääkitys päällänsä, että pystyn jotenkuten arkea eteenpäin viemään. Nukkumiset on jo muutoinkin olleet sitä sun tätä ja nukun pääasiassa unilääkkeiden avulla. Lääkäri totesi vasta kuukausi sitten vakavan masennuksen, johon vain läkitystä hieman lisättiin.
Välitän tyttärestäni ja mummutettavastani, mutta en vain oikeasti jaksa. Sairauteni aihuttaa minulle jo muutoinkin syrjääntymistä, kun en esim. pysty tällä hetkellä olemaan työelämässä ja itsetunto on koetuksella. Tytär ei ymmärrä, vain syyllistää minua, jos otan asiat puheeksi. Tyttären anoppi on minua nuorempi ja terve ihminen, mutta on kieltäytynyt ottamasta tytön vauvaa yökylään, kun ei kuulema pärjää tämän kanssa.
Tilanne tyttären kohdalta ei tule ainakaan lahiaikoina helpottamaan, koska uusi vauva syntyy lähiaikoina. Ennen tytön raskautta oli menossa elämässä vielä ihan mukava vaihe ja töissäkin olin. Tytön ensimmäinen yllättävä raskaus viime vuonna kesken koulun aiheutti minulle masennusjakson ja sitä seuraavan psykoosin josta en ole vielä tämän reilun vuoden aikana selvinnyt, siihä psykoterapiassa viikottain nyt käyn. Minun pitäisi päästä tyttärestä irtaantumaan, jolloin omakin toipuminen voisi alkaa ja ehkä jaksaisin olla mummi lasten lapsilleni.
Onko kellään samoja kokemuksia ja kuinka olette selvinneet. Kuuntelen mielelläni kaikenlaisia mmielipiteitä, ehkä sieltä jotakin jaksamiseeni ja toipumiseeni löydän.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Olet ilmeisesti sama kirjoittaja, kuin alempana viestiketjussa oleva nimimerkki "mielensä jatkuvasti pahoittava"?
Siellä oli oikeasti hyviä neuvoja tilanteeseen, mutta ei niistä neuvoista ole mitään apua, jos niistä ei poimi itselleen sopivia ja toteuta niitä.
Tyttäresi pompottaa sinua 6 - 0, niinkuin on kaiketi tottunut tekemään aina. Tilanne ei todellakaan muutu miksikään, ellet kerta kaikkiaan tee selväksi hänelle, että se ei käy. Sovituista hoitoajoista pidetään kiinni, tai sitten hoidetaan itse. Kaksi vaippaikäistä tulee merkitsemään myös sitä, että kohta sinulla on hoidettavanasi kummatkin, kun äitinsä haluaa vaikkapa viihteelle.
Irtaantuminen lähtee siitä, että asetat itsesi ja kotona vielä asuvien lastesi elämän järjestämisen ja terveyden ykkösasiaksi. Niinhän sen olisi pitänyt olla alunperinkin! Tyttärelläsi ei ole mitään oikeutta olla ikäänkuin toisesta voimat imevänä loisena, antamatta mitään tilalle. Kukaan toinen ei voi irtautumista tehdä puolestasi, eikä sitä voi tehdä kivuttomasti, kun tytär on jo aikuinen ja oppinut käyttämään sinua hyväkseen.
Anteeksi, jos kirjoitan kovia sanoja, mutta olen nähnyt läheltä, mihin tuollainen tilanne voi johtaa, ja kuinka härski voi oma lapsi lopulta äidilleen olla, ennenkuin äidillä tuli mitta täyteen.
Älä anna tilanteesi mennä niin pitkälle. Tyttäresi on äitiyslomalla, joten hänellä on kyllä aikaa hoitaa molemmat vauvat niin halutessaan.
Yritän saada asioita järjestymään ilman riitoja, puhumalla. Tytär piti pari viikkoa taukoa, ettei antanut itsestään kuulua. Minusta tuo aika oli tavattoman tuskallista, koska koin sisimmässäni olleeni tilanteen aiheuttaja. Vaikka olin se loukattu osapuoli, silti minulla oli pakonomainen tarve saada "asiat sovittua".
Ehdotin tyttärelle, että kerran viikossa sännöllisesti olisin pojan kanssa pari tuntia, mutta tytär ei suostunut ehdotukseeni. Perustelu siihen, että tuolloin teksin hänen mielestään asian velvollisuudesta, en spontaanisti, kuten asian tulisi olla. Minulle itselleni sovittu aika sopisi paljon paremmin, silloin voisin olla muulloin siitä asiasta "vapaalla". Nyt kun mitään sopimusta ei ole, pelkään koko ajan mitä seuraavaksi on tulossa ja milloin.
Olen auttanut tyttöä hoitopaikan hommaamisessa pojalle. Poika onkin nyt viikolla hoidossa 7 tuntia päivässä. Mielestäni tyttäreni tulisi pärjätä jo tulolla avulla, eikä esim. hoitopäivänjälkeen heti olla poikaa tyrkyttämässä minulle hoidettavaksi, perusteella että voisi olla poikakaverinsa kanssa kahden. Olen kieltäytynyt iltahoidosta ja onnistunut jopa pintani pitämään, kun se ehdottamani hoitojärjestely osaltani ei kerran sopinut. Nyt ongelmana ovat lähinnä nämä viikonloput, joita pelkään.
Näiden solmussa olevien asioiden korjaaminen ei onnistu minulla napin painalluksesta, teen ehkä samojakin virheitä uudelleen hitaasti oppien. Aikoinaan ero alkoholisoituneesta miehestäni ei tapahtunut hetkessä, vaan asiaa oli työstettävä terapiassa pari vuotta, ennen kuin rohkeus ratkaisuun oikeasti riitti. Sittenkin oli vielä souda ja huopaa meininki vielä pitkän tovin päällänsä, ennen kuin lopulta tilanteen vakavuuden tajusin. Jälkeenpäin on kyllä helppo analysoida, että miksi kestin tilannetta niin kauan. Olen luonteeltani sellainen "lössykkä", jota on helppo ympäripuhua ja hyväksikäyttää. Helposti unohdan oman tarpeeni, kun tarve olla hyvä toisille- minä ja miellyttäminen (ettei vain tulisi riiitaa) pyrkivät edelleen vahvasti esille. Elin lapsuudeni perheessä, jossa ns. uskonnon nimissä kaikki omatahto ja omaminuus tyystin henkisen ja ruumiillisen ankaran kurituksen myötä mitättömäksi tallottiin. Tuntuu olevan koko elämän mittainen urakka tämä itsenä eheyttäminen.
Mielestäni Sinä olet ns. läheisriippuvainen. Siitä kertoo jo sekin, että et ollut päässyt irti alkoholisoituneesta miehestäsikään aikoinaan. Ja nyt sama jatkuu tyttäresi kohdalla. Läheisriippuvuus on varsin katala "sairaus" ja siihen Sinun olisi saatava joku tolkku.
"Mielestäni Sinä olet ns. läheisriippuvainen. Siitä kertoo jo sekin, että et ollut päässyt irti alkoholisoituneesta miehestäsikään aikoinaan. Ja nyt sama jatkuu tyttäresi kohdalla. Läheisriippuvuus on varsin katala "sairaus" ja siihen Sinun olisi saatava joku tolkku."
Mielestäni sinä olet ilkeä ihminen joka kulkee sormi pystyssä osittamaan muita ja kaiken tuon tietosi kaivat omasta mielestäsi puutteistasi ja täydellisestä kyvyttömyydestä sosiaaliseen kanssa käymiseen.
Moi!
Nyt on niin, ettei tuo asia itsestään “helpotu”.
Pian sinulla pyörii sillä kaksi taaperoa ja kipittävät vielä vauhdilla erisuuntiin. Kotiin lähtiessään jättävät jälkeensä pienoisen maanjäristyksen, eli hoitoaika jatkuu jälkien siivoamisena.
Ilmeisemmin ehdotin jo aiemmin, tuota viikoittaista muutaman tunnin mummotelua.
“Jaksan hyvinkin olla vauvan kanssa sen tunnin tai pari, mutta pitempiaikaiset huoltamiset ottavat voimille.“
”Ehdotin tyttärelle, että kerran viikossa säännöllisesti olisin pojan kanssa pari tuntia, mutta tytär ei suostunut ehdotukseeni.
Perustelu siihen, että tuolloin tekisin hänen mielestään asian velvollisuudesta, en spontaanisti, kuten asian tulisi olla.”
Tee selväksi, ettet ole spontaanisti kenenkään lapsenhoitaja. Tarvitse aikasi mikä jää omalta taloudelta ja perheeltä. Tarjoa yhä tuota 1-3 tuntia viikossa määrä päivänä enempää et ota etkä jaksa.
Yksi asia: tärkeintä on sinun suhteesi lapsenlapseen, se kasvaa ja kehittyy tuossa; määrä aika viikossa.
Tulee aika, jolloin lapsenlapsi näkee teidät kummatkin omin silmin, oman kokemuksen kautta, nykytilanteella äitinsä ei saa kiitosta.
Kiitos tästä näkökannasta. Katselin netistä jo tähän aiheeseen liittyvää infoa. Löysin palasen totuutta. Kohdallani useampi kohta täyttyy läheisriippuvuuden tunnusmerkeistä, joita ohessa.
Pakonomainen huolehtivuus ja riippuvuus
# Kokemus siitä, että on vastuussa muista ihmisistä
# Ahdistuksen, säälin tai syyllisyyden tunteminen muiden ongelmista
# Tunne velvollisuudesta auttaa muita, muiden tarpeiden ennakointi,
miellyttämisenhalu
# Toiminta omia toiveita ja ajatuksia vastaan
# Ei osaa kieltäytyä, koska pelkää hylätyksi tulemista
# Tunne siitä, että apua tarvitsevat hakeutuvat hänen luoksensa
# Sitoutuminen muiden auttamiseen niin, että oma arkielämä kärsii
# Puhuu paljon toisista ihmisistä, pohdiskelee muiden ongelmia ylenmäärin
# Kaikki voimavarat menevät muista huolehtimiseen
# Tyydytys tulee ihmissuhteista, vaikka ne toisivatkin tuskaa, ei kestä
yksinjäämistä
# Huonon kohtelun sieto, marttyyrimainen käyttäytyminen
Kiitos siitä, että ymmärsit mitä tarkoitin tuolla läheisriippuvuudella. Itsekin kärsin siitä ja olen yrittänyt tsempata itseäni, mutta vaikeaa se on silti. Monesti läheisriippuvuudesta kärsivät hyvin tunneherkät ihmiset. Me kuljemme aina tuntosarvet koholla aistimassa muiden mielenliikkeitä ja tunnetiloja. Helposti masennumme ja huolestumme, kun läheisillä menee ns. huonosti. Mutta koetetaan kuitenkin selvitä ja elää tätä elämäämme niillä voimavaroilla, joita meille on suotu. Lämpimiä ajatuksia Sinulle!
Meillä minä olen se tytär, jonka äiti sairastui. Olisin niin mielelläni antanut lasta hänelle hoitoon, mutta sairauden vuoksi lapsenkin turvallisuuden ja äitini jaksamisen takia se oli jätettävä.
Tyttäresi ei ehkä halua nähdä tilannettasi oikein.
Tyttäresi toimii vastuuttomasti jättäessään lapsensa sinulle. Ei se tee sinusta huonoa ihmistä jos et ota lasta hoitoon, päin vastoin. Kerro, että voitte viettää aikaa yhdessä, mutta niin, että tyttäresikin on paikalla.
Jos hän katsoo olevansa aikuinen ja kykenevä huolehtimaan kahdesta lapsesta pienellä ikäerolla, hänen tulisi olla sen verran aikuinen, että näkee asioita myös kannaltasi.
Toivottavasti asiat ratkeavat, ja se on hyvä, että saat apua terapiasta. Ehkä tyttäresi voisi joskus tulla mukaan, ja kuulla ihan ammatti-ihmiseltä, että yökyläilyt on ainakin toistaiseksi paras jättää.
Hyvää kesää kaikesta huolimatta sinulle, ja tulethan kertomaan kuulumisiasi myöhemminkin.
Sinun on todella puhuttava asioista jonnekin, ellei tytär ota kuuleviin korviinsa, sinun on yksinkertaisesti otettava yhteys vaikka sosiaalipuolen ihmisiin. En tiedä menettelyä mutta kunnassasi on varmasti joku puhelinneuvonta josta voi kysyä apua. Tytär voi saada tilapäistä hoitoapua lapselle ja silloin sinun kohdallasi helpottaa. Et voi jatkaa kovin kauan tätä linjaa, kohta todellakin romahdat ja miten sitten.
Ei terapia yksin auta, pitää olla omaa rauhoittumisaikaa. Et ole velvollinen hoitamaan lasta muuta kuin omien resurssien puitteissa, eli sen pari tuntia niinkuin itse arvelit.
Ap:lle voimia ja jaksamista. Kerro tilanteestasi terapeutillesi ja pyydä häntä kirjoittamaan lausunto siitä oletko pystyvä ottamaan vastuuta pienen vauvan hoidosta, ihan tytärtäsi varten.
Kuten edellinen vastaaja jo kirjoitti, neuvo tytärtäsi kääntymään hoito tarpeessaan sosiaali toimiston puoleen, sieltä tyttärellesi annetaan ns. sijais-perhe jossa lapset voivat turvallisesti olla silloin kun äiti tarvitsee lepo aikaa itselleen.
Älä enää SUOSTU ottamaan vauvaa yökylään. Pidä puolesi!
En lukenut, mitä sinulle on vastattu.
Ainoa ratkaisu tilanteeseen on, että kerrot tyttärelle, ettei pysty lapsenlapsia yöhoitamaan.
Mitenkäs lapsen isä, eikö hän voi hoitaa lasta? Oletan että lapsen isä ei ole tyttäresi nykyinen, koska sanoit, että tyttö haluaa viettää aikaansa poikakaverinsa kanssa.
(Ja totta kai herää uteliaisuudesta kysymys, että ovatko nykyinen ja tuleva lapsi saman miehen?)
Kaksi alaikäistä kotona ja vanhemmat lapset jo tuo lapsenlapsiaan hoitoosi ihan urakalla ja miksi? Miksi tyttäresi ei itse hoida kakaroitaan ja miksi yleensäkkään tekee niitä jos tarvitsee rasittaa niillä muiden ihmisten elämää? Mitä tyttäresi tekee silloin kun tuo lapsensa hoitoon sinulle? Hakeeko mahdollisesti baarista uuttä äijää? Näin teki siskonikin kun hyväksikäytti vanhempiaan niin ettei vastannut puhelimeen siis niin kuin katosi baarireissuilleen. Vastuuta ei kyennyt ottamaan mutta kakaraa väsäsi heti kun jokunkun äijän löysi paneskeleen niitä.
Nyt ei mitään psykooseja tarvita kun toimitat tyttäresi aborttiin ja niin olisi heti pitänyt toimia. Tyttärelläsi ei ilmeisesti ole edes miestä vaan hän tienaa kakaranteolla mikä on todella paha ongelma ja hän on pulassa myöhemmin. ongelmat vaan kasvavat ajan myötä. Oletko itse tehnyt samoin niin että sama kierre jatkuu sukupolvesta toiseen????