Tiedän täällä olevan monta fiksua naista, joiden kanssa en aina ole samaa mieltä mutta joiden mielipiteitä silti arvostan. Yleensäkin kaipaan kommentteja. Ymmärrystäkin...
Eli kyse on suhdekriisistä. Olemme molemmat kolmekymppisiä, siis jo kokeneita elämässämme.
Olen ollut yhdessä tyttöni kanssa nyt parisen vuotta, yhdessä asuttu reilu vuosi. Rakastamme toisiamme syvästi, viihdymme yhdessä, meillä on paljolti samanlainen elämänkatsomus, haaveet ja arvot, sekä jaettu, hieman kaheli huumorintaju, joka on myös tärkeää. Yhdessä hassuttelu ja nauraminen piristää arkea kummasti.
Mutta kultani haluaa jättää minut. Eihän se koskaan kivalta tunnu, ei, mutta nyt en tajua sitä lainkaan. Se on ongelmana. Se, että tunnen ja uskon hänen erohalujensa johtuvan ihan muusta kuin varsinaisesti suhteestamme.
Tuntuu että hän on masentunut, töissä hänellä on välillä ankara stressi ja hän on siitä hyvin ahdistunut, ja lisäksi uskon ettei hän ole toipunut saati käsitellyt lopultakaan kunnolla sitä että menetti tyttöystävänsa onnettomuudessa muutama vuosi sitten. Minusta yksinkertaisesti tuntuu siltä että hän pitää itseään siihen syyllisenä, ja edelleen rankaisee itseään, sanookin usein että hän on ihan paska ihminen, huono kaikessa. Ihan kuin hän työntäisi minutkin pois elämästään siksi.
En halua olla epäkunnioittava häntä ja hänen tunteitaan kohtaan, siksipä ei kai auta muu kuin muuttaa pois. Se tuntuu vain tyhmimmältä mitä voidaan tehdä, siis erota. Olen jonkin aikaa yrittänyt, mutta en tietenkään voi olla täällä väkisin jos hän haluaa erota. Olen tehnyt kaikkeni hänen eteensä, takuulla ollut ymmärtäväinen ja kiltti, tukenut ja kannustanut kaikessa. Itse olen saanut häneltä samoja asioita vaihtelevasti. Joskus tunnen olevani niin yksin.
Monesti hän on hyvin epäoikeudenmukainen minua kohtaan, mutta yritän ymmärtää häntä. Jokin aika sitten hän sanoi että ei enää rakasta mua kuten kumppania vaan enemmän kuin ystävää. No, se väite tuli todistettua vääräksi jokin aika sitten, kun huomasimme molemmat että entinen intohimo ja haluaminen oli yhä tallella, vain hukkunut arjen kiireen ja väsymyksen alle.
Sekin on nakertanut suhdetta, molempien stressaava työ ja aikapula. Lopetin omani koska aloin palaa loppuun ja arvostan suhdettanikin. Hän jatkaa omassaan vaikka se ahdistaan häntä valtavasti ajoittain.
En tiedä mitä tehdä. Kai on vain häivyttävä ja jätettävä kaikki, yhteinen suunniteltu ihana tulevaisuus joka olisi todella voinut toteutua. Tiedän että me voimme olla onnellisia yhdessä, se ei ole vain minun päässäni vaan hänestä huokui se myös. Tuntuu niin kauhealta häipyä, ja jättää kaikki. Nimenomaan siksi että syyt eroon ovat ihan muut kuin rakkauden puute yms. Hän on masentunut eikä suostu hakemaan apua, sen sijaan tuhoaa kaiken hyvän elämästään, ihan kuin rankaisisi itseään. Vai tahtooko hän täydellisyyttä? Siihen en pysty, vaikka hänelle todella hyvä olen ollutkin.
Hän itkee toisinaan että rakastaa minua niin valtavasti ja ettei voi kuvitella elämää ilman mua. Silti seuraavana päivänä laittaa tekstarin että ei halua enää jatkaa. Tuntuu että hän yhtäaikaa halaa ja iskee puukkoa selkään...?
Kommentteja. Onko vastaavanlaisia kokemuksia?
Taidan jättää seurustelun kokonaan. Tuntuu että kaikki lesbot ovat niin rikkinäisiä ihmisiä ettei heistä ole kestävään parisuhteeseen, ei, vaikka asiat kuinka natsaisivat. Kaikki pitää itse tuhota.
Eli kyse on suhdekriisistä. Olemme molemmat kolmekymppisiä, siis jo kokeneita elämässämme.
Olen ollut yhdessä tyttöni kanssa nyt parisen vuotta, yhdessä asuttu reilu vuosi. Rakastamme toisiamme syvästi, viihdymme yhdessä, meillä on paljolti samanlainen elämänkatsomus, haaveet ja arvot, sekä jaettu, hieman kaheli huumorintaju, joka on myös tärkeää. Yhdessä hassuttelu ja nauraminen piristää arkea kummasti.
Mutta kultani haluaa jättää minut. Eihän se koskaan kivalta tunnu, ei, mutta nyt en tajua sitä lainkaan. Se on ongelmana. Se, että tunnen ja uskon hänen erohalujensa johtuvan ihan muusta kuin varsinaisesti suhteestamme.
Tuntuu että hän on masentunut, töissä hänellä on välillä ankara stressi ja hän on siitä hyvin ahdistunut, ja lisäksi uskon ettei hän ole toipunut saati käsitellyt lopultakaan kunnolla sitä että menetti tyttöystävänsa onnettomuudessa muutama vuosi sitten. Minusta yksinkertaisesti tuntuu siltä että hän pitää itseään siihen syyllisenä, ja edelleen rankaisee itseään, sanookin usein että hän on ihan paska ihminen, huono kaikessa. Ihan kuin hän työntäisi minutkin pois elämästään siksi.
En halua olla epäkunnioittava häntä ja hänen tunteitaan kohtaan, siksipä ei kai auta muu kuin muuttaa pois. Se tuntuu vain tyhmimmältä mitä voidaan tehdä, siis erota. Olen jonkin aikaa yrittänyt, mutta en tietenkään voi olla täällä väkisin jos hän haluaa erota. Olen tehnyt kaikkeni hänen eteensä, takuulla ollut ymmärtäväinen ja kiltti, tukenut ja kannustanut kaikessa. Itse olen saanut häneltä samoja asioita vaihtelevasti. Joskus tunnen olevani niin yksin.
Monesti hän on hyvin epäoikeudenmukainen minua kohtaan, mutta yritän ymmärtää häntä. Jokin aika sitten hän sanoi että ei enää rakasta mua kuten kumppania vaan enemmän kuin ystävää. No, se väite tuli todistettua vääräksi jokin aika sitten, kun huomasimme molemmat että entinen intohimo ja haluaminen oli yhä tallella, vain hukkunut arjen kiireen ja väsymyksen alle.
Sekin on nakertanut suhdetta, molempien stressaava työ ja aikapula. Lopetin omani koska aloin palaa loppuun ja arvostan suhdettanikin. Hän jatkaa omassaan vaikka se ahdistaan häntä valtavasti ajoittain.
En tiedä mitä tehdä. Kai on vain häivyttävä ja jätettävä kaikki, yhteinen suunniteltu ihana tulevaisuus joka olisi todella voinut toteutua. Tiedän että me voimme olla onnellisia yhdessä, se ei ole vain minun päässäni vaan hänestä huokui se myös. Tuntuu niin kauhealta häipyä, ja jättää kaikki. Nimenomaan siksi että syyt eroon ovat ihan muut kuin rakkauden puute yms. Hän on masentunut eikä suostu hakemaan apua, sen sijaan tuhoaa kaiken hyvän elämästään, ihan kuin rankaisisi itseään. Vai tahtooko hän täydellisyyttä? Siihen en pysty, vaikka hänelle todella hyvä olen ollutkin.
Hän itkee toisinaan että rakastaa minua niin valtavasti ja ettei voi kuvitella elämää ilman mua. Silti seuraavana päivänä laittaa tekstarin että ei halua enää jatkaa. Tuntuu että hän yhtäaikaa halaa ja iskee puukkoa selkään...?
Kommentteja. Onko vastaavanlaisia kokemuksia?
Taidan jättää seurustelun kokonaan. Tuntuu että kaikki lesbot ovat niin rikkinäisiä ihmisiä ettei heistä ole kestävään parisuhteeseen, ei, vaikka asiat kuinka natsaisivat. Kaikki pitää itse tuhota.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Pinnaasi todella kysytään. En oikein osaa suoraan neuvoa, mutta tulee mieleen että miten olisi jos olisitte vähän aikaa erossa toisistanne.
Siis esim 2-4 viikkoa jona aikana ette olisi MISSÄÄN yhteydessä toisiinne. Saisitte asioihin perspektiiviä ja hän voisi ehkä saada selvyyttä siihen miltä tuntuu elää ilman sinua. Ethän ihan kynnysmattokaan voi olla!
Tuota lesbojen rikkinäisyyttä itsekin olen usein ihmetellyt - en tiedä mistä johtuu. Onko se lesbous sitten itsessään niin vaikea hyväksyä? En tiedä. Itse olen niin onnellinen että saan olla lesbo. Tunnen että elämä on paljon rikkaampaa, kuin mitä se olisi perinteisessä heteroliitossa. (ainakin kun siskoa ja veljeä ja heidän tosi "suoraan oppikirjasta" heteroelämiänsä katsoo).
Kuulostaa siltä että te molemmat tarvitsette nyt tilaa kuulostella omia tuntojanne, ajatuksianne ja elämäänne. Se on vaikeaa jos toinen on koko ajan siinä lähellä. Vain omaa aikaa, tilaa ja etäisyyttä ottamalla voi rauhoittua kuuntelemaan mitä tuntee ja mitä haluaa, miksi tekee sitä mitä tekee...ja jos toista rakastaa ja se toinen haluaa silti erota, niin sille ei kai voi mitään. Se sattuu, mutta se rakkaus jää eikä se ole huono asia..se että rakastaa. Onneksi on se rakkaus, että pystyy rakastamaan. Nää on aina tosi vaikeita juttuja ja kun sen toisen pään sisälle ei pääse, ei sitten millään, eikä asioita voi hallita. Voi vain selvittää missä itse seisoo, pysyä vahvana itsessään ja omassa rakkaudessaan. Sen toisen kanssa vain kuljetaan yhdessä, ihmetellään maailman menoa ja rakastetaan, mut siinä se. "Love is a bird, she needs to fly", laulaa Madonna Frozen biisissään ja se on totta. Voimia sinulle. Ei ole elämä helppoa tossa tilanteessa, mutta kyllä maailmasta niitä tasapainoisia lepakoita löytyy. Silmät ja sydän vaan auki.
Ihmettelen todella, että missä ne kaikki rikkinäiset lesbot ovat, kun en itse sellaisiin ole törmännyt?
Kait se on tämä ajan henki, että kaikesta pitää tehdä ongelma. Kun ei ole enää todellisia murheita, niin keksitään niitä?
Tai sitten oma ystäväpiiri vain sattuu olemaan harvinaisen selviytyvää tyyppiä.
Kuoleman kohtaaminen on muuten todella yksilöllinen juttu. Toiset elävät suruaikaa vuosikausia, toiset löytävät uuden elämän jo parissa kuukaudessa. Siihen ei kenelläkään ole oikeutta mennä toteamaan, että kestää liian pitkään/liian vähän aikaa!
Lesbosuhteissa voi olla enemmän ongelmia tietenkin, esimerkiksi toisen kaapissa elämisen takia. Tai siksi, että toisella ei ole enää sukulaisia. Se on sitten yksilötason selviytymistä, onko se ongelma vai ei.
Tuttavapariskunnan vanhemmat tekivät täydellisen välirikon lapseensa saatuaan selville, että tämä oli seurustellut 8 vuotta naisen kanssa. Onneksi tytön sisarukset ovat avarakatseisempia, joten maailmanloppua ei tullut ja sisarukset toimivat viestinviejinä --- silti tyttö ei ole 'rikkinäinen' tai surullinen. Elämä jatkuu, haluaa sitä tahi ei.
Kiitos valaisevista vastauksista, arvostan niitä.
Viimeiseen viestiin kommenttina, että itse olen törmännyt vain ja ainoastaan todella "rikkinäisiin" lesboihin; yhdellä oli ongelmana alkoholismi ja pettäminen, toisella niin suuri itsekkyys ettei muilla ollut enää tilaa, yksi oli suorastaan vainoharhainen ja nyt sitten tämä viimeisin, ihana ihminen, työntää mut väen vängällä pois elämästään ja käyttäytyy todella ailahtelevasti.
En ole niin ehjä itsekään, syviä ovat munkin haavani, mutta kykenen kestävään parisuhteeseen, toisen kunnioittamiseen ja muihin tärkeisiin asioihin.
Ehkäpä minäkin kohtaan joskus sen verran vahvan tai ehjän ihmisen että suhde voi edes teoriassa kestää... tai edes sellaisen rikkinäisen ihmisen joka antaa auttaa itseään ja haluaa parempaa! Olen hyvin joustava ja valmis auttamaan toista, mutta kun ei oteta edes apua vastaan. :(
Suruajasta sen verran, että se on todellakin yksilöllistä, enkä ole koskaan millään tavalla siihen puuttunut. Eli jos joku luulee minun ajattelevan että rakkaani suruaika on liian pitkä/lyhyt niin se on pötyä. Annan hänelle kaiken tilan ja ajan. Kunnioitan sitä asiaa suunnattomasti. Hän ei vain puhu koko asiasta, mutta mielestäni hänen masennuksensa on juuri silloin alkanut, suuresta tragediasta josta hän yhä kärsii ja tuntee syyllisyyttäkin.
Olisin ollut valmis auttamaan kaikin tavoin, mutta ei kai auta muu kuin alkaa keräillä kamojaan ja häipyä suhteesta joka todellakin olisi voinut olla se joka kestää ja tuo onnen. Molemmille.
..naisia minäkin olen tavannut pelkästään.
Minä myös olen syvästi haavoitettu, mutta sittenkin ehjin ja vahvoin, kumppaneihini verrattuna..:)
Tuosta suruajasta vielä sanon sen, että kumppanisihan on alkanut jo seurustelemaan sinun kanssasi, joten se tavallaan on merkki siitä, että hän on päässyt surunsa ylitse ainakin jollakin tavalla.
..on minulle riipaisevan tuttu tilanne.
Minun neuvoni on, että yritä hiljentyä ja löytää oikea vastaus sisältäsi, mutta sen löytymiseen saattaa kulua aikaa.
Rakas ihminen, vierellämme, on joskus niin eksyksissä, että emme voi muuta kuin syvästi surra ja toivoa, että asioihin tulisi muutos parempaan. Mutta mikä onkaan se parempi suunta? Kuka sen tietää?
Hyvä viisaus on sekin, että asioilla on taipumusta selkiytyä, mutta hyvät puolet huomaa vasta ajan kuluessa.
Ja jälleen kerran, on hitonmoinen riski alkaa seurustella toisen ihmisen kanssa. Se joko onnistuu tai sitten ei.
Tsemppiä:) Yritä jaksaa!
Jaksaa on pakko yrittää vaikka tuntuu että tuska on musta pohjaton aukko joka vie mennessään. Ja olen niin turhautunut että voisin huutaa. Kun kuitenkin kaikkineen voisimme olla onnellisia, vaikka tänään. Mutta ei niin ei...
Yleensä jotenkin tajuaa asioiden tilan, eron syyt, jättämisen syyt, tai ainakin tajuaa niistä jotain. Nyt olen ihan ulalla ja se rassaa ja lujaa. Sen verran kokenut olen elämässäni että olen oppinut erottamaan tunteita ja asioita, ja nyt kaikki tunne ja järkikin sanoo että hei, tässä on nyt se suhde jossa voi kumpikin saada lähes kaiken mitä on aina halunnutkin, tässä on se ihminen jonka kanssa tuntuu kuin olisi kotona, jonka kanssa viihtyy ja on samalla aaltopituudella.
Mutta ei... pakkaamaan vain ja pois.
Perkules jos ikinä enää alan seurustella yhdenkään naisen kanssa. En jaksa enää sydänsuruja, en olisi tähänkään suhteeseen alkanut jollei se olisi tuntunut erilaiselta. Olen täysiverinen lesbo, ei epäilystäkään, mutten enää jaksa antaa sydäntäni kenellekään, usko loppui jo minustakin. Koska tämä ei kestänyt niin ei sitten mikään. Olen yksin elämäni tai sitten menen kulissivaimoksi jollekin lempeälle miehelle, se olisikin paljon helpompaa koska muutan varmaan takaisin pienelle kotipaikkakunnalle enkä kestäisi enää naissuhteen paineita siellä "silmien alla".
Onko mitään katkerampaa kuin joutua luovuttamaan tilanteessa josta todella tietää että toisinkin olisi voinut olla? Onko ihmisen synkkyydellä mitään rajaa kun tuhotaan se HYVÄ elämästä, että saadaan kärsiä? Mikä ihmeen itsetuhovietti joitakin vaivaa?
Kiitos kaikki ja Jennifer kannustuksesta, toivoinkin että vastaisit, ja moni muu myös... luen yhä tätä ketjua jatkossakin.
Kukahan se rikkinäinen sitten onkaan?
Tuollaisella määrällä itsesurkuttelua ja itsesääliä et saavuta mitään.
Tai sitten olet vielä kovin nuori. Elämä ei ole ehtinyt koulia.
Mitään ei saa ilmaiseksi. Elämässä tulee vääjäämättä eteen vastoinkäymisiä, epäonnistumisia ja negatiivisia asioita. Jos haluaa elämänsä valuvan tyhjiin, voi jäädä ruikuttamaan kurjaa kohtaloaan.
Muussa tapauksessa kannattaa vilkaista peiliin ja miettiä, voisiko omassa asenteessakin olla korjaamista.
Ei kukaan ole luvannut että elämä sujuu helposti ja kivuttomasti. Selviytyjät sen tietävät.
..sentään koko suuntaustasi muuta tämä suhteen epäonnistumisen takia, sillä ilmeisestikään vika ei ole sinussa, eikä kenessäkään. Tilanne, tunnemaailma on vaan mennyt rakkaaltasi sotkuun/solmuun ja ymmärrän täysin tuskasi, sillä niin lähimuistissa on oma tuskani..
Minäkin ajattelin, etten enää koskaan anna sydäntäni kenellekään, sillä olin hyvin, hyvin rakastunut ihanaan naiseen, joka merkitsi minulle kaikkea ja vielä vähän enemmänkin! Minustakin tuntui, että tässä on juuri se elämäni nainen ja hänen kanssaan olin samalla taajuudella ja olin erittäin onnellinen saadessani kuulua hänen elämäänsä, mutta jotenkin vaan kävi, että hän etääntyi minusta, työnsi pois luotaan ja pakeni toisen kainaloon selittämättä. Minulla oli käsittämättömän paha olo, enkä tajunnut mistään mitään.
Nyt kun aikaa on kulunut tarpeeksi, tajuan, että minun illuusioni rakkaudesta siinä meni pirstaleiksi. Hän ihmisenä ei ollut minua varten, ei tarpeeksi ymmärtäväinen, vahva ja vastaantuleva. Hän oli sittenkin vain pieni, itsekäs ihminen, joka pyöri itsensä ympärillä ja jonka piti kasvaa tavattoman suuria määriä, jotta me voisimme koskaan olla onnellisia yhdessä.
Kuitenkin loppujen lopuksi tarinani sai onnellisen lopun. Annoin aikaa itselleni ja toiselle, rajattomasti aikaa. Elämä jatkuu ja onnellisuus ja rakkaus ovat palanneet luokseni ja uskallan elää taas täysillä.
Olla yhtä aikaa tietoinen, että rakkaus on riski ja antautua täysillä sen hetkiseen rakkauteen, on ehkä elämämme vaikeimpia asioita.
Meistä jokainen on ansainnut turvallisen sataman. Tähän on vissiin hyvä lopettaa tältä erää. Yritä jaksaa!
No just... tuollainenhan sitä kannustaa eteenpäin. No et kai tarkoittanut pahaa, mutta kovin nuori en mielestäni enää ole päälle kolmekymppisenä ja hyvin monenlaista kokeneena. Eiköhän meistä jokainen tiedä itse parhaiten ne omat rajansa ja kestokykynsä, niin että voi itse myös todeta kun on saanut tarpeekseen.
Itsesurkuttelu lienee ihan ymmärrettävää tällaisessa tilanteessa, suon sen itselleni sekä muille joilla on vaikeaa. Inhimillisyys on sallittua, ja paha olo ja turhautuminen sun muut tuntemuksen ihan luonnollisia. Suruajan vaatii tämäkin.
Mutta omat voimavarani ovat vain loppu suhteiden osalta, tiedän itseni. Ehkä olen sitten tunnevammainen, mikälie, mutta sydänsurut ottavat aina vain kovemmalle enkä halua enää niitä läpikäydä enempää, tuntuu että henki lähtee. Ehkä sitten annan itsestäni kaiken ja itseni kokonaan enkä enää toivu kun ne eivät toiselle kelpaakaan. En vain tunnu osaavan rakastaa muuten kuin täysillä.
Pakkailen kamojani ja on vaikea olla itkemättä, itsesääliä tai ei. Mitä vikaa siinäkään on?
Tuleva exäni tulee toisinaan halaamaan ja suukottamaan ja sanoo rakastavansa. Mitä helvetin väliä sillä enää on? Jos kerran haluaa eron ei rakkaus paljon lohduta. Ero tuntuu vain entistä typerämmältä vaihtoehdolta.
On todellakin totta että ihmiset nykyään eivät enää osaa sitoutua, tehdä töitä suhteen eteen ja kasvaa ja oppia ratkomaan niitä ongelmia, vaan ero on se ainut ratkaisu monelle aina vain uudestaan. Sitten samat ratkaisemattomat ongelmat ovat ennenpitkää edessä uudessakin suhteessa, etenkin jos ne ovat siellä omassa itsessä. Ja kierre jatkuu... ja jatkuu...
Kyllä jokaisella on oikeus ruikuttaa, parkua ja huutaa, kun koettelemukset hyökyy päälle. Mitä samperin vaikenevia sankareita meidän täytyy olla? Hyvä kun jossakin voi purkaa murheitaan, vielä parempaa olisi, jos voisi ryöpsäyttää tuskaansa kavereille, jakaa muiden kanssa. Ja eritellä, sekin siinä on tärkeää, itsellekin valkenee asiayhteyksiä, kun pui syntynyttä vyyhteä yhä uudestaan.
Minä en osaa muuta neuvoa antaa kuin sen, mitä olen jossakin aikaisemmassakin yhteydessä yrittänyt varovaisesti tarjota, siitä on kylläkin loukkaannuttu. En ymmärrä miksi. Olen aina ammattiavun kannalla tämän kaltaisissa tapauksissa. Suosittelisin kumppanillesi aluksi keskustelua työterveyslääkärin kanssa. Sain vaikutelman, ettei ystäväsi ole pystynyt prosessoimaan exänsä kuolemaa. Usein se onkin vaikeaa yksin, varsinkin, jos ihminen ei ole ulospäin suuntautuvaa, avautuvaa tyyppiä. Työstressit kapeuttavat myös osaltaan mahdollisuutta vapaaseen, tervehdyttävään ajatteluun, olo on kuin pakkoputkessa, elämä on vain suoritteita ja niistä selviämistä. Siihen päälle yksin haudotut itsesyytökset, niin ei hyvä.
Hän kuitenkin rakastaa sinua, tarvitsee sinua. Olisi sääli, jos tienne eroaisivat vain sen takia, ettei kumpikaan löydä itse muita ratkaisuja. Tällöin rauhallinen, ulkopuolinen tieto, apu, voisi oikoa mutkaisiksi päässeitä solmuja ja purkaa hätää mittasuhteisiin, josta ihmiset pystyvät jatkamaan. Tunnen työkavereita, tuttuja ja lähiomaisia, jotka ovat saaneet näin todella hyvän avun.
Jos teidän välisenne tilanne ei muutu, kumppanisi kieltäytyy muista ratkaisuista kuin erosta, niin se lienee ainoa jäljelle jäävä keino sitten. Sinun pitää ajatella myös itseäsi, muuten olet kohta sinäkin avun tarpeessa suruinesi. Älä kyynisty pettymyksen alla, anna ajan kulua, olen varma, että löydät kumppanin. Kokemuksia rikkaampana (kuulostaa kliseeltä, mutta 10v kuluttua tämäkin on arvokas kokemus). Jaksamista!
Olipa osuva kirjoitus... kiitos.
Olen ihan samaa mieltä, ja apua yrittänyt tarjota kovasti kaikin keinoin. Varovaisesti ehdottanut ammattiapua, mutta se tyrmättiin. Ei muka tarvitse mitään sellaista.
En yritä leikkiä mitään toisesta kaiken tietävää psykologia, mutta tiedän että suuri tragedia voi hyvinkin sairastuttaa ihmisen depressioon. Niin käy monelle. Minä näen hänessä niin selviä depression oireita, itsetunto miinuksella, itsesyytöksiä, voimakkaasti ailahtelevia mielialoja, vaikka mitä. Oikea apu vaikka lääkityksineenkin voisi auttaa alkuun. Olisin itse sitten osaltani auttanut pyyteettömästi.
Mutta kun ei apua oteta vastaan sen paremmin minulta kuin muiltakaan. Se turhauttaa.
Paitsi suhteemme ja tulevaisuutemma kannalta, tuntuu myös pahalta jättää ihminen joka on tuollaisessa jamassa itsensä kanssa... toivottavasti ei tee mitään typerää.
Erittäin vähän hän on puhunut rakkaansa kuolemasta, ja olen sitä kunnioittanut, vain ilmaissut että olen valmis myös kuuntelemaan. Mutta hän on todellakin hyvin sulkeutuvaa tyyppiä, ei monesti saa sanaa suustaan vaikka se olisi kuinka tärkeää ja sekin piirre aiheuttaa väärinkäsityksiä. Pahinta on että hän syyttää itseään rakkaansa kuolemasta, vaikka ei todellakaan pitäisi. Jos hän ei olisi muuttanut heidän suunnitelmiaan, ei tämä tyttöystävä olisi mennyt vanhempiaan tapaamaan, matkalle jolla hän sai surmansa. Mutta ei niin voi ajatella... olen yrittänyt sitä sanoa. Mutta en tiedä hänen tuskansa syvyyttä.
Haluaisin niin auttaa häntä myös ihmisenä, ystävänä. Auttaa häntä pääsemään yli ja tajuamaan että hänellä on oikeus olla onnellinen tuntematta siitä syyllisyyttä.
En vain enää voi tehdä enempää.
Rakastamme toisiamme syvästi, se on selvää. Mutta voin vain lähteä ja jättää kaikki. Tehdä niinkuin hän haluaa. Hullua.
..olen minäkin myötätunnosta itkenyt kohtaloanne. Toivottavasti tilanne jotenkin selviää! Tuo että hän sanoo rakastavansa sinua, kuulostaa erittäin positiiviselta. Rakkaus on aina kaunista ja hyvää, vaikka yhteistä elämää ei voikaan juuri sillä hetkellä jatkaa.
...rakkaasi hyväksyä sen, että menisitte käsi kädessä vastaanotolle? Hän ei suostu varmaan? Jos ei nyt heti, vaan myöhemmin, vasta erilleen muuton jälkeen hänelle tulisi hätä, auttaisikohan tarjous tulla mukaan?
Olen ollut kaksi kertaa minuun luottaneen seurana. Ensimmäisellä kerralla jäin eteistilaan, olin vain mukana mennen tullen. Toisella kertaa, paljon myöhemmin, sain luvan osallistua istuntoon: potilas ei millään pystynyt kertomaan psykiatrille ongelmista, eikä pahoittamaan hänen mieltään siitä, ettei lääkitys ollut tehonnut. Kertomus oli kaunistelua. Autoin, koska hän oli kertonut minulle peloistaan ja toivoi minun auttavan. Kummastakin tapahtumasta on ollut pelkästään hyviä tuloksia. Mutta tämä edellyttää tietenkin, että autettava sallii avun.
Vaikeissa vaiheissa kuka tahansa meistä voi tarvita apua, aivan kuka tahansa.
Vaikeeta on...en kiistä sitä, mutta kasvaminen lienee tämän elämän tarkoitus eli sen yhdessä tai yksin. Yhdessä kasvaminen on aina vaikeampaa ja haastavampaa kuin yksin oleminen, mutta onnistuessaan voi olla helmi, joka kirkastuu aina vaan erilaisten vaiheiden ja koettelemusten jälkeen. Vaatii molemmilta osapuolilta paljon henkistä kypsyyttä, kärsivällisyyttä ja rohkeutta kohdata suhteessa omien monstereiden lisäksi toisen ja yhteiset jutut vielä sen lisäksi. Parisuhde ei ole koskaan helppo juttu...rakkauden lisäksi se vaatii paljon työtä ja tahtoa, päätöksen siitä haluaako olla sen toisen kanssakulkija vai ei. Se voi olla mahdollisuus mielettömään kasvuun, mutta joskus myös kasvetaan erilleen ainakin joksikin aikaa. Vaikka suhteessa onkin niin oman tien kulkeminen ja oman sydämen kuunteleminen on lopulta se tärkein juttu. Ei saa koskaan luovuttaa voimaansa toiselle ja lakata kuuntelemasta omaa sisintään. Jokainen haluaa omilla jaloillaan seisovan kumppanin. Sitä ollaan yhdessä läsnä tässä elämässä, mutta kuitenkin erillisinä olentoina.
Vahvista itseäsi ja omaa rakkauttasi, äläkä tuhlaa voimiasi yrittämällä väkisin auttaa ihmistä, joka ei ota vastaan sitä apua. Olen itse saanut ohjeen että toisten ihmisten liiallinen tukeminen ja auttaminen on lopulta ylimielisyyttä ja kontrollointia ja ehkä tietynlaista riippuvuttakin. Vapaus ja onni alkaa siitä kun päästät irti...oli se sitten tunne, ajatus tai toinen ihminen. Ainakin omalla kohdallani on toiminut.
Tilanne on yhä se että olen vielä saman katon alla. Taas tunnunkin kelpaavan edes jollain lailla.
Kieltämättä olo on kuin jojolla, välillä vedetään lähelle ja välillä työnnetään pois.
Itseään arvostava ihminen ei moiseen "leikkiin" suostu, mutta sydän on heikko. "Sydän rakastaa, sydän haluaa..." Ja kun kaikki voisi olla meillä molemmilla hyvin kun vain tämä pompottaminen lakkaisi.
Ei kai se lopu, en usko. Eli omaa elämää on vain suunniteltava. Ehkä pieni ihme vielä tapahtuu, mutta sen varaan ei voi mitään laskea. Ei valitettavasti.
Hei, oletteko miettineet menemistä ammattiauttajan luo?
Yleensä täysin vieras ihminen saa annettua uuden näkökulman asioihin.
anna kaverillesi aikaa, anna sen nähdä millaista yksin on, anna sen funtsia asioita vähän yksikseen. Asiat voivat kirkastua molempien mielessä, kohta on päivänselvää mitä pitää tehdä. Tulehtuneesta, sekavasta, ristiriitaisesta, epäselvästä tilanteesta pois, ei siinä mitään ratkaisuja voi tehdä.
Kaikille vastanneille. Vaikka jokainen tekee itse ratkaisunsa ja jokainen tilanne on omanlaisensa, on silti kiva saada eri ihmisten ajatuksia kuulla.
Varmaan muutan pois, ainakin joksikin aikaa, mutta en ainakaan pysyvästi, en nyt. Tai siis en juuri nyt. Etäisyyttä tarvitaan, samoin keskustelua, kunnioitusta, ymmärrystä ja kuuntelua. Mulle on vain käynyt niin että olen alkanut itse voida yhä huonommin toista tukiessani. Niinpä sen tiedostaminen on tärkeä juttu ja tästä eteenpäin toimin hieman toisella asenteella.
Asia tuppaavat aina ratkeamaan jotenkin, ehkä me vielä tämä klaaraamme. Olisi sellaiset eväät tarjolla joilla olisi hyvin mahdollista saada rakennettua onnellinen parisuhde, jos vain malttia riittää. Mukana kun on kaksi ihmistä joiden täytyy jotkin asiat selvittää ihan itse, toinen ei voi sitä toisen puolesta tehdä.
Kävi miten kävi, tiedän tehneeni parhaani.
ovat sanoneet, tragedian kohdatessa kannattaa pyytää apua, kun ei itse enää kykene käsittelemään asioita. Sinä olet varmasti ollut naisellesi suurena apuna, mutta "rahvaan" apu ei aina riitä. Joskus se uusi rakas vaan heijastaa pahat fiilikset bumerangina takaisin vain olemalla onnellinen.
Joskus tarvitaan täysin objektiivisesti suhtautuva ihminen avuksi. Sä näet naisesi kärsimyksen ja myötäelät (niinkuin sun kuuluukin), mutta se ei välttämättä auta haudatun surun käsittelyssä.
Ite siitä, että itsesyytökset on oire siitä, että ihminen voi pahoin.
Ero läheisestä voi olla yksi pakokeino yrittää vaan irrottautua siitä huonosta olosta, kun ei muuta keksi. Joskus sekin on hyväksyttävä.
Mä kannatan myös sitä, että tukisit naistasi menemään juttelemaan asioistaan ammatti-ihmiselle. Ottakaa fyysistä välimatkaa, jotta hän näkee, että sinä et sitä pahaa oloa hänelle tuota.
Onnea taisteluissanne.