En tiedä miten aloittaisin kuvailemaan olotilaani. Luulen, että kaikki alkoi noin 3 vuotta sitten kun muutin opiskelupaikan perässä Helsinkiin pieneltä paikkakunnalta ja luulen, että se oli aikamoinen kulttuurishokki. Kaikki oli uutta ja ahdistavaa ja aina kun olin luennolla tai ihan missä tahansa, mietin koko ajan että haluan kotiin. Piiloon ja turvaan.
Tilannetta ei auttanyt yhtään, että jostain syystä minulle puhkesi akne, joka todella heikensi itsetuntoani ja haluani nähdä ihmisiä ja liikkua ihmisten ilmoilla. En halunnut liikkua päivisin kun oli niin kirkasta, sillä inhosin ulkonäköäni ja ajattelin että ihmisiä kuvottaa katsella minua. Lisäksi tuntuu kuin persoonani olisi muuttunut, olin aikaisemmin lukiossa ollut iloinen ja tunneilla aktiivinen ym, nyt vain toivoin että kukaan ei pakota minua puhumaan ja panikoin kurssien alussa suoritettavasta itsensä esittely- kierroksestakin.
Lukiossa liikuin tyttöryhmässä, mutta en tuntenut mitään näistä ihmisistä todella ystävikseni, he olivat mukavia ihmisiä, mutta en saanut kehenkään todellista yhteyttä. Helsingissä en kuitenkaan onnistunut saamaan ystäviä, joten takerruin poikaystävään. Ilman häntä olisin aivan hukassa! Tunnen olevani todella yksinäinen, vaikka ympärillä on ihmisiä. En kuitenkaan löydä naispuolisia ystäviä, joiden kanssa tuntisin olevani samalla aaltopituudella. Tuntuu, ettei kukaan ole kiinnostunut minusta ja siksi en minäkään kenestäkään. Ulkona liikkuminen ja koulussakäynti ahdistaa edelleen, tuntuu että esitän koko ajan jotain ja että minun täytyy piilottaa itseni. Tunnen olevani inhottava, tyhmä ja ärsyttävä. Vaadin itseltäni täydellisyyttä, jota en voi koskaan saavuttaa ja ruoskin itseäni kaikista pienistä virheistä. Joka päivän kertaan noloja tilanteita vuosien varrelta ja inhoan itseäni. Lisäksi tunnen olevani täysin epäonnistunut ja että unelmani valuvat sormieni läpi. Haluaisin opiskella koreografiksi, mutta olen jymähtänyt yliopistoon opiskelemaan ainetta, joka ei niin kiinnosta, vain äitini takia. Nyt rupean 22-vuotiaana olemaan aika vanha aloittamaan tanssinalan opinnot ja tuntuu että taidotkin ovat kadonneet ja että alan rapistua ja vanheta ja että tämän pitäisi olla elämäni parasta ja hauskinta aikaa, ja minä haaskaan sen
Lisäksi minua ärsyttää, että olen näin alakuloinen, sillä maailmassa on ihmisiä, joilla on kammottavat olosuhteet fyysisesti ja henkisesti, ja minä valitan jostain turhasta tyyliin:"oloni on tyhjä". Mutta siltä minusta tuntuu oikeasti, että olen tyhjä ja että odotan jotain, joka saisi minut innostumaan. Tuntuu, että käyn jollain ihmeellisella lamaannusvaihteella, enkä saa itsestäni irti mitään.En itselleni, enkä muille. Olen yksin tämän kuoren alla, enkä päästä sinne ketään.
En tiedä mitä tehdä, en osaa kuvailla tunteitani tämän selkeämmin. Huoh
Tilannetta ei auttanyt yhtään, että jostain syystä minulle puhkesi akne, joka todella heikensi itsetuntoani ja haluani nähdä ihmisiä ja liikkua ihmisten ilmoilla. En halunnut liikkua päivisin kun oli niin kirkasta, sillä inhosin ulkonäköäni ja ajattelin että ihmisiä kuvottaa katsella minua. Lisäksi tuntuu kuin persoonani olisi muuttunut, olin aikaisemmin lukiossa ollut iloinen ja tunneilla aktiivinen ym, nyt vain toivoin että kukaan ei pakota minua puhumaan ja panikoin kurssien alussa suoritettavasta itsensä esittely- kierroksestakin.
Lukiossa liikuin tyttöryhmässä, mutta en tuntenut mitään näistä ihmisistä todella ystävikseni, he olivat mukavia ihmisiä, mutta en saanut kehenkään todellista yhteyttä. Helsingissä en kuitenkaan onnistunut saamaan ystäviä, joten takerruin poikaystävään. Ilman häntä olisin aivan hukassa! Tunnen olevani todella yksinäinen, vaikka ympärillä on ihmisiä. En kuitenkaan löydä naispuolisia ystäviä, joiden kanssa tuntisin olevani samalla aaltopituudella. Tuntuu, ettei kukaan ole kiinnostunut minusta ja siksi en minäkään kenestäkään. Ulkona liikkuminen ja koulussakäynti ahdistaa edelleen, tuntuu että esitän koko ajan jotain ja että minun täytyy piilottaa itseni. Tunnen olevani inhottava, tyhmä ja ärsyttävä. Vaadin itseltäni täydellisyyttä, jota en voi koskaan saavuttaa ja ruoskin itseäni kaikista pienistä virheistä. Joka päivän kertaan noloja tilanteita vuosien varrelta ja inhoan itseäni. Lisäksi tunnen olevani täysin epäonnistunut ja että unelmani valuvat sormieni läpi. Haluaisin opiskella koreografiksi, mutta olen jymähtänyt yliopistoon opiskelemaan ainetta, joka ei niin kiinnosta, vain äitini takia. Nyt rupean 22-vuotiaana olemaan aika vanha aloittamaan tanssinalan opinnot ja tuntuu että taidotkin ovat kadonneet ja että alan rapistua ja vanheta ja että tämän pitäisi olla elämäni parasta ja hauskinta aikaa, ja minä haaskaan sen
Lisäksi minua ärsyttää, että olen näin alakuloinen, sillä maailmassa on ihmisiä, joilla on kammottavat olosuhteet fyysisesti ja henkisesti, ja minä valitan jostain turhasta tyyliin:"oloni on tyhjä". Mutta siltä minusta tuntuu oikeasti, että olen tyhjä ja että odotan jotain, joka saisi minut innostumaan. Tuntuu, että käyn jollain ihmeellisella lamaannusvaihteella, enkä saa itsestäni irti mitään.En itselleni, enkä muille. Olen yksin tämän kuoren alla, enkä päästä sinne ketään.
En tiedä mitä tehdä, en osaa kuvailla tunteitani tämän selkeämmin. Huoh
Vastaukset 1
Vanhimmat
Täähän kuulostaa ihan mun ololtani. Tiedän, ettei kukaan ole täydellinen. En odota täydellisyyttä muilta, mutta itseltäni vaadin täydellisyyttä enkä osaa jättää vieheitäni taakse vaan juurikin samalla tavalla ruoskin itseäni vanhoista virheistä. Ja voi kun se olisi niin helppoa lopettaa se täydellisyyden tavoittelu...