Olen parikymppinen nuori nainen ja muuttanut toiseen kaupunkiin kuin sukulaiseni. Olen vaikeasti masentunut ja saan siihen hoitoa, mutta silti päivät ovat väsyttäviä. Nukun yleensä 12-14 tuntia yössä ja lojun päivät sängyssä. Nytkin väsyttää ihan sairaasti. No siis siihen sukuun. Aina ollaan sieltä päin soittelemassa ja kyselemssä MONTA kertaa, että mitä nyt kuuluu ja miten menee. Vastaan aina hyvin, mutta kysymyksiä vaan satelee lisää ja lisää. olen ollut ennen läheinen sukulaisten kanssa mutta en enää halua olla, koska he ovat tehneet asioita, joita en voi hyväksyä enkä tänne kirjoittaa. '
Minua on lytistetty monta vuotta varsinkin isovanhempieni taholta ja muun lähisuvun. Sanotaan toista ja tarkoitetaan toista. Myöskin perheessäni on aina ollut riitoja, nyt asiat suht ok.
Minua yritetään aina painostaa osallitumaan kaikenlaisiin sukutapahtumiin ja auttamaan kaikenlaisissa asioissa. oikeastaan apuani ei edes kysytä vaan sanotaan vaan että sähän hoidat tän. Olen väsynyt tähän ja olenkin alkanut välttelemään sukulaisia. Olen luonteeltani auttavainen ja pidän ihmisten auttamisesta mutta jos kieltäydu auttamasti sukulaisiani minua syyllistetään itsekkääksi ja kiittämättömäksi. En jaksa sitä enää.
tuntuu että minulla ei ole voimia taistella vaistaan. he luulevat tekevänsä kaiken oikein, vaikka heidän moraalinsa on vähintäänkin kyseenalainen. (ei ainoastaan oma mielipiteeni) He eivät tiedä että olen masenuntunut, enkä halua heidän tietävän, koska haluan irrottatua. Silti minusta tuntuu kuin olisin heillä ikääänkuin tilivelvollinen ja he voisivat hallita minua kuin lapsena. en pääsen irti ja se ahdistaa. välien poikkilaittaminen tuntuu vaikealta, mutta heidän kanssaan on hankalaa olla "vain vähän" tekemisissä. he asuvat pienellä paikkakunnalla jossa joudun joskus käymään ja he tulisivat varmasti piikittelemään minua jos laittaisin välit poikki. enkä tiedä olenko tarpeeksi vahva kestämään sitä. he myös suuttuvar helposti. joten jos en vaikka tee jotain he saattavat suuttua ja lytistää minua.
tuntuu, että olen henkisesti niin heikoilla, etten jaksa taistella heitä vastaan. Tuntuu kuin minulla ei olisi omaa tahtoa. Olen sivuhenkilö omassa elämässäni, elämässä josta saan analyysejä kaikkitietäviltä sukulaisiltani. minussa ei ole rohkeutta eikä voimaa laittaa vastaan, koska en tiedä olisko minulla puolustajia enkä tiedä olenko tarpkeesi vahva ihminen puolustamaan itseäni monia muita ihmisiä vastaan.
nyt on pakko päästä nukkumaan.
Minua on lytistetty monta vuotta varsinkin isovanhempieni taholta ja muun lähisuvun. Sanotaan toista ja tarkoitetaan toista. Myöskin perheessäni on aina ollut riitoja, nyt asiat suht ok.
Minua yritetään aina painostaa osallitumaan kaikenlaisiin sukutapahtumiin ja auttamaan kaikenlaisissa asioissa. oikeastaan apuani ei edes kysytä vaan sanotaan vaan että sähän hoidat tän. Olen väsynyt tähän ja olenkin alkanut välttelemään sukulaisia. Olen luonteeltani auttavainen ja pidän ihmisten auttamisesta mutta jos kieltäydu auttamasti sukulaisiani minua syyllistetään itsekkääksi ja kiittämättömäksi. En jaksa sitä enää.
tuntuu että minulla ei ole voimia taistella vaistaan. he luulevat tekevänsä kaiken oikein, vaikka heidän moraalinsa on vähintäänkin kyseenalainen. (ei ainoastaan oma mielipiteeni) He eivät tiedä että olen masenuntunut, enkä halua heidän tietävän, koska haluan irrottatua. Silti minusta tuntuu kuin olisin heillä ikääänkuin tilivelvollinen ja he voisivat hallita minua kuin lapsena. en pääsen irti ja se ahdistaa. välien poikkilaittaminen tuntuu vaikealta, mutta heidän kanssaan on hankalaa olla "vain vähän" tekemisissä. he asuvat pienellä paikkakunnalla jossa joudun joskus käymään ja he tulisivat varmasti piikittelemään minua jos laittaisin välit poikki. enkä tiedä olenko tarpeeksi vahva kestämään sitä. he myös suuttuvar helposti. joten jos en vaikka tee jotain he saattavat suuttua ja lytistää minua.
tuntuu, että olen henkisesti niin heikoilla, etten jaksa taistella heitä vastaan. Tuntuu kuin minulla ei olisi omaa tahtoa. Olen sivuhenkilö omassa elämässäni, elämässä josta saan analyysejä kaikkitietäviltä sukulaisiltani. minussa ei ole rohkeutta eikä voimaa laittaa vastaan, koska en tiedä olisko minulla puolustajia enkä tiedä olenko tarpkeesi vahva ihminen puolustamaan itseäni monia muita ihmisiä vastaan.
nyt on pakko päästä nukkumaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itsellä kans aika hirveitä kokemuksia suvun kanssa tekemisissä olemisesta. Tilanteesi kuulostaa melko samanlaiselta kuin omani.. olisi mukamas jotain velvollisuuksia mitä pitäisi tehdä ja osallistua kaikkiin juhliin. Jos ei tee "hommiaan" tai osallistu juhliin niin heti ollaan sitten soittelemassa perään ja haukkumassa pystyyn..
Ei kiinnostais ihan oikeasti olla tekemisissä niiden kanssa. Mummo ja pari serkkua ovat ainoita jotka ymmärtävät jotenkuten minua.. etten ole sellainen tavallinen ylioppilaaksi valmistuva nuori.. Minulla on paljon ongelmiakin ym..
Jos joskus menen esim. naimisiin niin en kerro siitä kellekkään enkä pidä juhlia. Muutan vaikka ulkomaille jos tässä ei muu auta
Ulkomaat kuulostaa niin hyvältä vaihtoehdolta. Pääsisi pois sukulaisten painostuksen alta. Tosin, en voi lähteä, opinnot täällä. Ja toisaalta haluaisin olla tarpeeksi rohkea olemaan sellainen kuin olen ja määrämään mitä teen ja mitä en. Mutta on vaikeaa puolustaa yksin itseään monia ihmisiä vastaan.
Olen sinua reilu kymmenen vuotta vanhempi. Aina olen ollut perheen lapsista se, jonka täytyy osata antaa periksi, sovitella myös vanhempien välejä, toimia toisten olkapäänä, olla hiljainen, avata suunsa silloin, kun äiti niin halusi ja niin kuin äiti halusi jne. Äidin mielestä olin se laiska lapsi, joka ei saanut mitään aikaiseksi enkä ollut ylipäätään luonteeni vuoksi hyväksytty sellaisena kuin olen. Äiti nimitteli ja nolasi julkisestikin, kävi käsiksi, uhkasi henkeäni sanallisesti ja "aseenkin" kanssa. Nyt kun sain oman lapsen äiti katkaisi välit, koska kielsin häntä kohtelemasta omaa lastani huonosti. Pelkäsi kai, että otan myös tappouhkaukset ym. esille ja pakeni asiaa katkomalla välit. Niin tai näin, nyt olen päässyt pikkuhiljaa avautumaan kuorestani, kun ei koko ajan tarvitse pelätä, että olenko tai teenkö nyt niin, ettei tule ilkeää ivaa, joka upposi minuun syvälle. Piti aina miettiä valmiiksi perusteluita, miksi teen jonkun asian niin kuin teen jne. Pelkäsin häntä, olin hänen otteessaan henkisesti vaikka hän ei läsnä ollutkaan. Pelkäsin myös muita ihmisiä ja podin alemmuuskompleksia suhteessa muihin. En opiskellut sitä mitä halusin, koska ajattelin olevani niin paljon huonompi kuin muut. -Että olen saanut arvosanat vain poikkeuksellisen kovalla työllä. -Oikeastihan olin tyhmä omasta mielestäni! Nyt olen elänyt jo useita vuosia ilman äitiä ja itsevarmuuteni, luovuuteni tilanteissa, luottamus ihmisten hyvyyteen on kasvanut ja kasvaa yhä. Olen äitinä, puolisona, kaverina jne. rennompi ja pystyn keskustelemaan useinmiten ihmisten kanssa tasavertaisesti -en pakonomaisen miellyttämisen kyllästämänä. Tätä tosin joudun harjoittelemaan vieläkin, mutta aika parantaa haavoja ja itsetunnon eheytyessä se käy koko ajan helpommin. Nautin ihmisten seurasta, naurankin nykyään heidän kanssaan. Yksinkertaisesti ilman äitiä minun on helpompi hengittää!!! Mutta tästä hyvästä joudun kestämään sen, että sisrukseni tuomitsevat minut, koska en enää suostu lepyttelemään äitiä. Äiti saa tehdä mitä tahansa minulle, mutta minun pitäisi olla vaan se fiksumpi osapuoli. Sisaruksetkin kai ymmärtävät, ettei äiti pysty ylpeydeltään tulemaan senttiäkään vastaan, mutteivät sitä mitä minä kärsin. On helpompi painostaa sitä heikompaa lenkkiä muutokseen. Siitäkin huolimatta, että välit sisaruksiin ovat muutuneet viileiksi, koen elämäni onnellisemmaksi näin. Tosin ihan yksin en asian kanssa ole, sillä perheestä löytyy yksi ymmärtäjäkin ja suvusta ym. sivusta seuranneista useita. Äiti kun on herättänyt kummeksuntaa ja paheksuntaa käytöksellään aina. Ja nyt puhutaan ihmisestä, joka hoitaa elämänsä ikäänkuin normaalisti. -Ei ole alkoholisti, käy töissä, on ahkera tekemään asioita, teki hyviäkin asioita meidän lasten eteen jne. Mutta tämä pahuus hänessä vaurioitti liikaa ainkin minua. Enkä aio tällaista perintöä siirtää omille lapsilleni vaikka joutuisin maksamaan siitä kovan hinnan. Niin paljon se lasta satuu!!! Toivottavasti sinä, PO::::, löydät voimia taistella itsellesi tilaa elää. Toivottavasti sukulaisesi ymmärtävät, miksi teet niin kuin teet, jotta pystyvät hyväksymään sinut valintoinesi. Tukea kannattaa hakea, nimittäin taival on rankka, mutta kannattaa ehdottomasti, jos tämänhetkiset olosuhteet ovat käyneet liian raskaiksi.
Kiitos viestistäsi! Täytyy yrittää jatkaa taistelua vaikka joskus tuntuu, että tulee enemmän takapakkia kuin edistystä. Rohkeutta tarvitsisin paljon lisää, että voisin laittaa vastaan. Sukuaan ei voi valita...mutta täytyy yrittää vältellä niitä ikävämäpiä ihmisiä. He ovat aina olleet tosin ne suvun vahvat, joten sen käsitykse rikkominen on aika mahdotonta.