Alma media
Alma Hanhenmaksa naputteli lyijykynää vasten alahuulta lempikahvilassaan. Hän tiesi, että ihmiset tarkkailivat toisiaan. Hän tiesi, että joku selän takana arvosteli vaatteita, kenkiä, hiuksia ja sitä mitä hän teki: kirjoitti hajanaisia sanoja. Tämä alituinen tarkkailu, skannaus, oli ihmisluonnolle perustavanlaatuista. Kirjoittaminen taasen oli kaikkien viheliäinen etuoikeus, lukeminen taas valinnanvaraista.
Hän kirjoitti paperille kuulakärkikynällä:
Hän oli vettä, meri. Joku ui sisälläni, sukelsi, jopa hukkui, muttei huuhtoutunut enää rantaan.
Alma tuntee kummia otuksia satukirjoista: kirjaston puujakkaran, joka osasi puhua ja kävellä. Vasta viime tipassa ovella kirjaston täti haki jakkaran takaisin. Kuvitellaan, että se itki. Ei parkunut, mutta itki. Kauheasti jakkaralla olisi ollut kerrottavaa Almalle. Rasittava kapine.
Elämänsä alussa Almalle annettiin kaikki; hän eli lapsuutensa yltäkylläisyydessä kakkukoristeena kiireen keskellä perheen ainoana. Perheessä oli kaksi ihmistä. Nyt perheessä on enää ihminen.
Jokainen nainen kahvilassa tunnisti hänen käsilaukkunsa. Yksikään mies ei välitä laukuista. Laukun viesti on suunnattu naisille.
Alma kirjoittaa: Seison auringossa laavakivikalliolla ja edessäni pirstoutuvat aallot. Pisaroita sataa päälleni. Pudotus on päätä huimaava, tuuli kova. Olen kaukana ja yksin. Inhoan ihmisiä. Maisema on mittaamattoman avara, tyhjä kaikesta.
Kaupungin ovat valloittaneet tööttäilevät venäläiset; tänään pelataan jalkapalloa Stadikalla. Alma tuntee hotellit. Hän on hotelli. Hän aloitti jo kauan sitten. He sanoivat, että sinulla on mahdollisuus: riisu tuo puku ja käytä näitä. Autojen ikkunoissa lepattaa lippuja. Ihmiset ovat intoa täynnä. Ihmiset ovat palloja, Alma kirjoittaa. Alma ei ole venäläinen.
Nyt hän on kirjoittavinaan. Oikeasti Alma kirjoittaa mitä viereisessä pöydässä puhutaan. Kirkkojen kellotapuleissa kyhnyttää vieri vieressä lepakoita. Alma ei muista milloin olisi pukeutunut mihinkään muuhun väriin kuin Ebeniin. Kaikki värit ovat elämää, ja musta kieltäytyvän selitys elämälle siitä itsestään.
Kaikki oli feikkiä. Miksi hän lakkasi kyntensä? Siksi, että pintaväri piilotti yöllä kynsien alle jääneet muut. Alma elää öisin. Alma sotkee mielellään käsin. Joskus hän käytti pensseliä. Mutta kuka kehtaa vaivata jatkuvasti kauppiasta triviaalilla moisella. Artefaktina purkissa kuitenkin lyömätön, jopa kaunis, on nippu loppuun asti ajettuja tikkuja katukarnevaalissa, sotkussa, kenties, joku sanoisi, on mennyt elämä: lasipurkissa.
Alma Hanhenmaksa naputteli lyijykynää vasten alahuulta lempikahvilassaan. Hän tiesi, että ihmiset tarkkailivat toisiaan. Hän tiesi, että joku selän takana arvosteli vaatteita, kenkiä, hiuksia ja sitä mitä hän teki: kirjoitti hajanaisia sanoja. Tämä alituinen tarkkailu, skannaus, oli ihmisluonnolle perustavanlaatuista. Kirjoittaminen taasen oli kaikkien viheliäinen etuoikeus, lukeminen taas valinnanvaraista.
Hän kirjoitti paperille kuulakärkikynällä:
Hän oli vettä, meri. Joku ui sisälläni, sukelsi, jopa hukkui, muttei huuhtoutunut enää rantaan.
Alma tuntee kummia otuksia satukirjoista: kirjaston puujakkaran, joka osasi puhua ja kävellä. Vasta viime tipassa ovella kirjaston täti haki jakkaran takaisin. Kuvitellaan, että se itki. Ei parkunut, mutta itki. Kauheasti jakkaralla olisi ollut kerrottavaa Almalle. Rasittava kapine.
Elämänsä alussa Almalle annettiin kaikki; hän eli lapsuutensa yltäkylläisyydessä kakkukoristeena kiireen keskellä perheen ainoana. Perheessä oli kaksi ihmistä. Nyt perheessä on enää ihminen.
Jokainen nainen kahvilassa tunnisti hänen käsilaukkunsa. Yksikään mies ei välitä laukuista. Laukun viesti on suunnattu naisille.
Alma kirjoittaa: Seison auringossa laavakivikalliolla ja edessäni pirstoutuvat aallot. Pisaroita sataa päälleni. Pudotus on päätä huimaava, tuuli kova. Olen kaukana ja yksin. Inhoan ihmisiä. Maisema on mittaamattoman avara, tyhjä kaikesta.
Kaupungin ovat valloittaneet tööttäilevät venäläiset; tänään pelataan jalkapalloa Stadikalla. Alma tuntee hotellit. Hän on hotelli. Hän aloitti jo kauan sitten. He sanoivat, että sinulla on mahdollisuus: riisu tuo puku ja käytä näitä. Autojen ikkunoissa lepattaa lippuja. Ihmiset ovat intoa täynnä. Ihmiset ovat palloja, Alma kirjoittaa. Alma ei ole venäläinen.
Nyt hän on kirjoittavinaan. Oikeasti Alma kirjoittaa mitä viereisessä pöydässä puhutaan. Kirkkojen kellotapuleissa kyhnyttää vieri vieressä lepakoita. Alma ei muista milloin olisi pukeutunut mihinkään muuhun väriin kuin Ebeniin. Kaikki värit ovat elämää, ja musta kieltäytyvän selitys elämälle siitä itsestään.
Kaikki oli feikkiä. Miksi hän lakkasi kyntensä? Siksi, että pintaväri piilotti yöllä kynsien alle jääneet muut. Alma elää öisin. Alma sotkee mielellään käsin. Joskus hän käytti pensseliä. Mutta kuka kehtaa vaivata jatkuvasti kauppiasta triviaalilla moisella. Artefaktina purkissa kuitenkin lyömätön, jopa kaunis, on nippu loppuun asti ajettuja tikkuja katukarnevaalissa, sotkussa, kenties, joku sanoisi, on mennyt elämä: lasipurkissa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
tuolta toiselta runopalstalta häviää jos
runossa ei tarpeeksi ns. rakkautta mutta
tänne kelpaa novellitkit?
Vai onko sittenkin runo??
Niin
Saanko kulkea aivan lillasti tämän tuskasi ohitse? Ei siksi, että olisin piittaamaton, vaan siksi, että välitän sinusta tämän yhden hetken verran liikaa.
Ihminen on laumasielu. Hän tuntee eroahdistusta jouduttuaan jättämään henkisen kotinsa ja perheensä. Ihmiskunnan matrikkelit ovat tulvillaan yksinäisiä susia ja puudeleita, jotka tuntevat sisällään viriävän puron juoksevan jälleen kun he ovat poissa. Mutta kaikki he palaavat takaisin syömään ja naimaan lajikumppaneitaan. He jo kaukaa näkevät siintävät orgiat: sätkivät sääret ja ojentelevat kädet, huudot ja kiljahdukset, mölyn ja lantion loppumattomat liikkeet.
Hetken verran sudet kukkuloilla tuntevat sisällään kummallista kaipuuta, kaihoa takaisin yksinäisyyteen. Mutta veri on niin vahva, että he nelistävät alas laaksoon ja riisuutuvat, syövät ja juovat, kertovat tarinoita oudoista paikoista, joissa kuljettiin, vastuksista, joita kohdattiin. Ihmiset hetken kuuntelevat, sitten heillä on jo asiaa ja on kuunneltava, hymyiltävä ja lopulta suudeltava viinin kastelemia huulia.
Kulkija kuitenkin muisti kukkuloilla tuntemansa kaihon, ja ajatteli aamuyöllä vuoteessa mielensä alastomuutta. Hän näki itsensä, ei kieltänyt sitä. Tämä kaikki katsottava oli jokaisen liikeradan ja lauseen takana, tunteiden ja Kashmirin kosketusten alla. Ja mikä viimeisen portin takaa hänelle näyttäytyi oli kuin Induksen torvet, syvä huuto joka kantoi lävitse solien ja nousi kilvan vuorenrinteiden auringon kanssa. Nunnat rukoilivat ja aallot vyöryivät yläjuoksuun. Näky oli kuin ihme, mutta se ei ollut ihme. Köyhyys ja kurjuus oli todellista ja läpikerrostunutta kuin sedimentit maan sylissä. Ja hiljaa satoi taivaalta lisää maata maan päälle, nukkuvan äidin hymyileville kasvoille.
Hän tunsi olevansa toisaalla ollessaan yksin. Yksinäisyys ei ollut mitään. Yksinäisyyttä ei ollut. Ei tuskaa. Ei mitään, kaikki pelot tiessään ja halut sammuneet. Yksinäisyys oli kuoleman pikkusisar, kaunis ja helppo avata kuin ovi. Sinä avaat oven ja katsot kynnykseltä maisemaa, tunnet miten otsoni tuoksuu viileänä ja kaukaisena kuin sielu jota ei ollutkaan. Ja että kynnykseltä näit kuorellisen muistojen vaatimuksia, etäistä kumua pelon. Ja tunsit olevasi hetken tuosta kaikesta vapaa.
Mitä sefun käytökseen tulee, niin mä sanoisin tälleen aamun valaisemana, että jos joskus tässä elämässä tapaan tämän kyseisen herran, niin pidän varmuuden vuoksi mukanani eukalyptusöljyä antaakseni hänelle täydellisen varvashieronnan. Hän voi siinä samalla kertoilla minulle mitä hänelle ja hänen naapureilleen kuuluu, ja sitten vaikka erinäisiä muita valikoituja satuja, jos aiheet uhkaavat loppua kesken. Lupaan itse olli vaiti - juuri siten - kuin naisen tulee olla vaiti ja polvillaan miehensä ja herransa edessä. Tässä on se ero, että teen sen omasta halustani, en siitä, että minun olisi pakko.
Rakastan ihmisiä joita ei maallinen paine ahdista, luukut ja räppänät rajoita. Ja onko tämä sitten nyt mitä, niin minä en osaa tähän kaikkeen vastata. Olen vain tyhmä ja kynnykselleen uuvahtanut blondi.
... nämä jutut kyllä on parei olla ykkösinä,
joten nostetaas uuvahtamasta,
kiitos lukuelämyksistä !