rakastamassa:)
Olihan yö... paljon ajatuksia. Nyt on purettava niitä, on niin paljon. Luin noita keskusteluja
Silloin kun aloin tuntemaan fyysistä kipua, mulla oli ihana poikaystävä. Sillä oli ruskeat nappisilmät. Ja se piti mua aina kädestä, vei mua kaikkiin paikkoihin, helli... se asui kauempana, mutta matkustin sinne joka välissä. Kun aloin tuntemaan sitä kipua kaikki muuttui. Normaaliasiat ei enää olleet normaaleja, välillä pystyin vain makaamaan paikallani. Mietin silloin, että kyllä se rakastaa mua niin paljon että se kestää sen. Mutta se ei rakastanut. Se lähti jonkun toisen mukaan ja mä jäin yksin. Vai tuliko kivusta tekosyy, muulta se vaikutti. Sitten vuosien aikana ymmärsin, että se ei ollut oikeaa rakkautta koska ei kestänyt sitä, sillä oikea puhdas rakkaus pystyy selvittämään sotkut ja hankaluudet ja solmut.
Mutta mitä sä sitten itse tein, työnsin pois koska en olisi enää kestänyt sitä samaa menetystä. Vaikka tuo rakkaus olisikin ehkä kestänyt sen. Nyt musta tuntuu, että se kesti sen.
Olen mustasukkainen. Olen sitä kun olen epävarma. En ole sitä jos huomaan, että minua rakastetaan. Silloin ei ole syytä siihen.
Jotenkin musta tuntuu, että jos kaksi ihmistä on valmiita selvittämään todella vaikeitakin asioita niillä tarvitsee olla joku päämäärä. Joku joka ei ole yksinäisyys eikä tunnekuolema. Sillä jos se olisi päämäärä ei mitään selvitettävyyttä tapahtuisi.
Oikeassa elämässä niiden asioiden selvittäminen voi olla helpompaa koska silloin on sen toisen ihmisen fyysinen tuki. Mutta jos on arka voi pelätä reagtioita, miten se toinen ihminen suhtautuu niihin. Ehkä tämä internetti on hyvä aloitus sille, vaiko lopetus?
Toivon ettei tämä ole lopetus kenellekään jos täälä kaksi ihmistä oikeasti toisensa tunnistaa. Mutta ehkä tämä voi olla jonkunsortin kivun lopetus. Sen voi jättää tänne, siitä voi luopua ja päästä yli.
Rakkautta minä en ainakaan osaa enkä halua jättää tänne. Siitäkin voi luopua ja päästä yli, paitsi... jos tuntuu, että se on vielä kesken. Sillä on vielä jotain annettavaa, kenties molemmille?
Tässä mun ajatuksiani teille. Äsken tuli radiosta yksi kappale, jotenkin mun mieliala oli ihan eri. Mutta sitten mä ymmärsin sen, että enhän mä ole tässä ihan yksin:) kyllä se joku tietty on siellä jossain.. se yksi speciaali jota ei ole toista. Nyt jos voisin häntä halaisin, pidempään kun koskaan ennen.
Niin, koska olen vain tälläinen:) rakkauden puolesta taistelija, se on suurin voima päällä maan.
http://www.youtube.com/watch?v=gYNcsBYbBO0
Olihan yö... paljon ajatuksia. Nyt on purettava niitä, on niin paljon. Luin noita keskusteluja
Silloin kun aloin tuntemaan fyysistä kipua, mulla oli ihana poikaystävä. Sillä oli ruskeat nappisilmät. Ja se piti mua aina kädestä, vei mua kaikkiin paikkoihin, helli... se asui kauempana, mutta matkustin sinne joka välissä. Kun aloin tuntemaan sitä kipua kaikki muuttui. Normaaliasiat ei enää olleet normaaleja, välillä pystyin vain makaamaan paikallani. Mietin silloin, että kyllä se rakastaa mua niin paljon että se kestää sen. Mutta se ei rakastanut. Se lähti jonkun toisen mukaan ja mä jäin yksin. Vai tuliko kivusta tekosyy, muulta se vaikutti. Sitten vuosien aikana ymmärsin, että se ei ollut oikeaa rakkautta koska ei kestänyt sitä, sillä oikea puhdas rakkaus pystyy selvittämään sotkut ja hankaluudet ja solmut.
Mutta mitä sä sitten itse tein, työnsin pois koska en olisi enää kestänyt sitä samaa menetystä. Vaikka tuo rakkaus olisikin ehkä kestänyt sen. Nyt musta tuntuu, että se kesti sen.
Olen mustasukkainen. Olen sitä kun olen epävarma. En ole sitä jos huomaan, että minua rakastetaan. Silloin ei ole syytä siihen.
Jotenkin musta tuntuu, että jos kaksi ihmistä on valmiita selvittämään todella vaikeitakin asioita niillä tarvitsee olla joku päämäärä. Joku joka ei ole yksinäisyys eikä tunnekuolema. Sillä jos se olisi päämäärä ei mitään selvitettävyyttä tapahtuisi.
Oikeassa elämässä niiden asioiden selvittäminen voi olla helpompaa koska silloin on sen toisen ihmisen fyysinen tuki. Mutta jos on arka voi pelätä reagtioita, miten se toinen ihminen suhtautuu niihin. Ehkä tämä internetti on hyvä aloitus sille, vaiko lopetus?
Toivon ettei tämä ole lopetus kenellekään jos täälä kaksi ihmistä oikeasti toisensa tunnistaa. Mutta ehkä tämä voi olla jonkunsortin kivun lopetus. Sen voi jättää tänne, siitä voi luopua ja päästä yli.
Rakkautta minä en ainakaan osaa enkä halua jättää tänne. Siitäkin voi luopua ja päästä yli, paitsi... jos tuntuu, että se on vielä kesken. Sillä on vielä jotain annettavaa, kenties molemmille?
Tässä mun ajatuksiani teille. Äsken tuli radiosta yksi kappale, jotenkin mun mieliala oli ihan eri. Mutta sitten mä ymmärsin sen, että enhän mä ole tässä ihan yksin:) kyllä se joku tietty on siellä jossain.. se yksi speciaali jota ei ole toista. Nyt jos voisin häntä halaisin, pidempään kun koskaan ennen.
Niin, koska olen vain tälläinen:) rakkauden puolesta taistelija, se on suurin voima päällä maan.
http://www.youtube.com/watch?v=gYNcsBYbBO0
Vastaukset 1
Vanhimmat
ja rakastamisesta epätavallinen tarina, vai olisiko modernit puitteet, mutta ymmärsin kyllä jotakin. Ehkäpä tällainen voi olla aloitus, mutta jotta siitä ei tulisi lopetus, niin sen pitäisi ehkä myös mennä eteenpäin jollain tavalla. Tai niin ajattelen.
Toivon, että jotakin sen tuskan alkuperästä on selvinnyt molemmille ja että elämä näyttäisi myös hymyilevät kasvonsa.