Vuosi sitten alkoi elämäni mennä alamäkeä. Toinen nilkkani petti ja makasin sairaalassa kuukauden - lopuksi diagnosoitiin vaikea hermostovika, jota ei voisi parantaa. Olin kauhuissani. Ajatella, 14-vuotias tyttö, loppuikä hirveitä kipuja ja kävelykyvyttömänä? Aloin masentua.
Ravasin fysioterapioissa joka toinen päivä. Sairaaloissa kerran viikkoon. Koko kevät-alkukesän. Se oli raskasta.
Mutta sitten tapahtui ihme; hermostovika alokoikin parantua. Lopulta pystyin taas kävelemään - siitä alkoi, ehkäpä ihan luonnollinen - liikuntavimma. Hypin, juoksin, heitin kuperkeikkaa. Halusin vain liikkua.
Olin ylipainoinen. Painoin 70 kg ollessani 157 cm pitkä. Mutta en tarkkaillut painoani. Ihan huvikseni astuin vaa'alle ja huomasin - olin laihtunut 6 kg liikkumiseni myötä!
Siitä alkoi pahin kieputus. Ensin karsin herkut, sitten juomat joissa oli kaloreita, sitten rasvan, sitten leivän... you get the idea. En syönyt _paskaakaan_ ja pyöräilin JOKA PÄIVÄ vähintään 30 km, lähes kolme tuntia.
Syksyllä koulu alkoi. Kaikki ihastelivat laihtumistani. Olin laihtunut jo 12 kg - vain puolessatoista kuukaudessa. Innostuin vain lisää.
Syksy eteni. Hiljattain aloin huomata, ettei elämäni ollut enää muuta kuin laihduttamista. Se oli jo niin minua itseäni, etten osannutkaan muuta. Minulla oli n. kuukauden pituinen kausi, jolloin TODELLA YRITIN syödä enemmän - mutta en onnistunut, murruin siitä, ja lopetin syömisen täysin. En vain jaksanut taistella itseäni vastaan.
Lopulta nilkkani tilannetta seurannut lääkärini lähetti minut syömishäiriöpolille. Siellä tietty olin suunnitellut etten kerro mitään, tankkasin itseni henkihieveriin vettä puntaria huijatakseni... Mutta lääkärin ensimmäiseen kysymykseen, "Sinulla ei taida mennä ihan hyvin?", pokkani petti. Purskahdin itkuun ja kerroin kaiken.
Siitä minut lähetettiin suoraan nuorisopsykiatrian osastolle. Sieltä pääsin vasta ihan kuukausi sitten. Sinä aikana olen ollut letkuissa, opetellut oksentamaan, pitänyt kirjaa kaloreista, viillellyt, itkenyt, paiskonut tavaroita, ollut lääkehuurussa ja yrittänyt itsemurhaa - monesti.
Mutta nyt olen masennuslääkkeiden(kin) ansiosta alkanut palautua entiselleni.
Niin siis, kyllähän minä tänäänkin pyöräilin 2 tuntia ja juuri äsken ahmin.
Eli totuuden nimissä,
ANOREKSIA ON SAIRAUS, JOSTA ON HYVIN VAIKEA ELLEI MAHDOTONTA PÄÄSTÄ LOPULLISESTI EROON. SE EI OLE DIEETTI, SE EI OLE PRINSESSASAIRAUS, SE EI OLE MUODIKASTA EIKÄ HIENOA.
ANOREKSIAAN KUOLEE. SIITÄ JOKO PARANEE, SEN KANSSA OPPII ELÄMÄÄN, TAI SITTEN KUOLEE.
Perustakaa helvetti laihdutusryhmänne laihduttajien palstalle, jos teidän on se tehtävä. Palatkaa tänne sitten kun ette osaa lopetaa - silloin on kyse anoreksiasta.
Kaikille voimia ja hyvää kesää.
Ravasin fysioterapioissa joka toinen päivä. Sairaaloissa kerran viikkoon. Koko kevät-alkukesän. Se oli raskasta.
Mutta sitten tapahtui ihme; hermostovika alokoikin parantua. Lopulta pystyin taas kävelemään - siitä alkoi, ehkäpä ihan luonnollinen - liikuntavimma. Hypin, juoksin, heitin kuperkeikkaa. Halusin vain liikkua.
Olin ylipainoinen. Painoin 70 kg ollessani 157 cm pitkä. Mutta en tarkkaillut painoani. Ihan huvikseni astuin vaa'alle ja huomasin - olin laihtunut 6 kg liikkumiseni myötä!
Siitä alkoi pahin kieputus. Ensin karsin herkut, sitten juomat joissa oli kaloreita, sitten rasvan, sitten leivän... you get the idea. En syönyt _paskaakaan_ ja pyöräilin JOKA PÄIVÄ vähintään 30 km, lähes kolme tuntia.
Syksyllä koulu alkoi. Kaikki ihastelivat laihtumistani. Olin laihtunut jo 12 kg - vain puolessatoista kuukaudessa. Innostuin vain lisää.
Syksy eteni. Hiljattain aloin huomata, ettei elämäni ollut enää muuta kuin laihduttamista. Se oli jo niin minua itseäni, etten osannutkaan muuta. Minulla oli n. kuukauden pituinen kausi, jolloin TODELLA YRITIN syödä enemmän - mutta en onnistunut, murruin siitä, ja lopetin syömisen täysin. En vain jaksanut taistella itseäni vastaan.
Lopulta nilkkani tilannetta seurannut lääkärini lähetti minut syömishäiriöpolille. Siellä tietty olin suunnitellut etten kerro mitään, tankkasin itseni henkihieveriin vettä puntaria huijatakseni... Mutta lääkärin ensimmäiseen kysymykseen, "Sinulla ei taida mennä ihan hyvin?", pokkani petti. Purskahdin itkuun ja kerroin kaiken.
Siitä minut lähetettiin suoraan nuorisopsykiatrian osastolle. Sieltä pääsin vasta ihan kuukausi sitten. Sinä aikana olen ollut letkuissa, opetellut oksentamaan, pitänyt kirjaa kaloreista, viillellyt, itkenyt, paiskonut tavaroita, ollut lääkehuurussa ja yrittänyt itsemurhaa - monesti.
Mutta nyt olen masennuslääkkeiden(kin) ansiosta alkanut palautua entiselleni.
Niin siis, kyllähän minä tänäänkin pyöräilin 2 tuntia ja juuri äsken ahmin.
Eli totuuden nimissä,
ANOREKSIA ON SAIRAUS, JOSTA ON HYVIN VAIKEA ELLEI MAHDOTONTA PÄÄSTÄ LOPULLISESTI EROON. SE EI OLE DIEETTI, SE EI OLE PRINSESSASAIRAUS, SE EI OLE MUODIKASTA EIKÄ HIENOA.
ANOREKSIAAN KUOLEE. SIITÄ JOKO PARANEE, SEN KANSSA OPPII ELÄMÄÄN, TAI SITTEN KUOLEE.
Perustakaa helvetti laihdutusryhmänne laihduttajien palstalle, jos teidän on se tehtävä. Palatkaa tänne sitten kun ette osaa lopetaa - silloin on kyse anoreksiasta.
Kaikille voimia ja hyvää kesää.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Surullista että sulle on käynyt näin :