Se oli seiskaluokan unelmani. Olla koulun suosituin tyttö. Nyt,lukion ekalla, se on toteutunut. Mutta kuinka minulle kävikään lopulta...
Luulin olevani ruma. Katselin kateellisena kun söpöt pojat pyörivät suosittujen ympärillä. En käyttänyt hienoja vaatteita, ei minulla ollut oikeutta käyttää sellaisia, enhän ollut kaunis. Sitten, kun olin jo kasilla, isosiskoni kaverien kehut eräissä bileissä vähän kohensivat oloani.
" Vähän sä oot kaunis!" -kommentit saivat minut punastumaan. Ja lisää tuli, ties mistä se yhtäkkiä johtui. Paras ystäväni sanoi eräänä päivänä, että hänen luokkakaverinsa ovat minulle kateellisia. " Ne sano et sä oot tosi kaunis!" Bestikseni ilme oli vakava. Minä vain; olenko?
Päätin kokeilla onneani ihastukseni kanssa. Se toimi, ainakin osittain, en vain tajunnut että poika leikki. Sanoi kaiketi lohdutukseksi kun ei halunnutkaan aloittaa seurustelua: " sä oot tosi söpö, koko koulun söpöin, mutta.." Se lämmitti mieltä silti.
Yhdeksännellä vaihtui tyyli. Leikkuutin hiuksiini uuden mallin ja myös vaatteet vaihtuivat naisellisempiin. Lähiviikkoina tapahtui toinen ratkaiseva tapaus: monelle tytölle oli ilmestynyt samanlainen tukkatyyli. Siitäkös itsetunto nousi taas seuraavat pari pykälää. Kolmas ratkaiseva tapaus sattui melkein heti: eräs luokkani isoista kihoista ihastui minuun. Olin niin hämmästynyt ettei siitä alkanut mitään. Sitten luokkakuvani saatuani äitini katsoi sitä ja sanoi: "luokan kaunotar" ja katsoi minuun hymyillen. Minä yhä vain: olenko? En silloin ollut muuttunut vielä narsistiksi.
Ysin kevät. Silloin menin pilalle. Olin voinut luoda mieskriteereistäni yhä vaativampia. Bileissä näin sellaisia jotka ne täytti. Minulla oli kanttia vain napata yksi niistä ja se onnistui täydellisesti. Seuraavalla kerralla nappasin hänen kaverinsa ( ei mitään huorailua, yhden illan suuteloita vain ).
Katsoin peiliin. "Hmm..itse asiassa.. ei ollenkaan hassumpaa..varsinkin kun laitan tukkaa tästä vähän näin..." " Minä siis kaunis? Niinpä taidan ollakkin.." Lähdin hymyillen bilettämään.
Neljäs ratkaiseva tapahtuma: Miesten kääntyilevät katseet kaupungilla. Myös yli parikymppisten!
Ahmin kauneus kirjoja ja kaikkia minä-oppaita. Luin kirjoja hyvällä mielellä. Kauniit naiset sitä ja tätä. Sellainen minä nyt olen! Katsokaa ihmiset, täytän median kauneusihanteet!
Tänä vuonna tapahtui loppusilaus. Eka keta sun muut. Nyt minulla oli myös komea poikaystävä. Kaveriltani kuulin kun joku poika oli jutellut minusta hänelle. " Kaikkihan siitä tykkää!"
Vai tykätään minusta varattunakin! Ajattelin omahyväisesti. Pari kuukautta myöhemmin jätin poikaystäväni koska sinkkuus kutsui, halusin olla saatavilla. Koko ajan olen onnistunut näyttelemään kaikille etten ole tippaakaan itserakas. Pelkään sitä jatkuvasti. Huipussaan oleva itsetuntoni vähät välittää haukuista, myös siksi koska niitä ei edes ole. Olen kuulemma vielä tosi kiva ja luotettava ystävä. Minulla on erittäin paljon kavereita ja kolme bestistä. En itse kyllä koskaan puhukkaan kenestäkään pahaa, toisen kustannuksella nauraminen ei ole hauskaa, sillä niinhän minulle tehtiin seiskalla. Vaan ei enää. Nyt olen saanut selville että ne luokkani isot kihot oikeasti pitävät minua hotshottina, puristelevat perseestä tosta noin vaan!
Tuorein tapaus on kun pokasin yhden tutun pojan (suosittu hänkin) ja murskasin monen häneen ihastuneen tytön sudämen.. Olen antanut liian monet rukkaset monelle pojalle ja yrittävät vain hetken kuluttua uudelleen. Päälle vielä tyttöjen matkimiset tyylissäni ja asenteissani. Onhan se kivaa olla suosittu ja elämä olisi tänä päivänä ilman sitä aika tyhjää, mutta taistelu ja yritykset pitää jalat maassa vaativat huimia ponnisteluita.. olisi kamalaa tulla leuhkaksi!
Etenkin kun olen "kauneimmillani" laitettuani itseni paraatikuntoon bileitä varten ja jään tuijottamaan peilikuvaani, minua rupeaa jopa oksettamaan itseni (ironista), kuinka kehtaan ihastella itseäni! Kerran jopa itkin kun olen niin itserakas. Sekin koska pojat ihastuvat vain ulkonäkööni..ne jotka eivät ole edes jutelleet minulle.
Onko minulla kohtalotovereita? Sori tuli vähän pitkä, mutta kiitos kun jaksoit lukea!
Luulin olevani ruma. Katselin kateellisena kun söpöt pojat pyörivät suosittujen ympärillä. En käyttänyt hienoja vaatteita, ei minulla ollut oikeutta käyttää sellaisia, enhän ollut kaunis. Sitten, kun olin jo kasilla, isosiskoni kaverien kehut eräissä bileissä vähän kohensivat oloani.
" Vähän sä oot kaunis!" -kommentit saivat minut punastumaan. Ja lisää tuli, ties mistä se yhtäkkiä johtui. Paras ystäväni sanoi eräänä päivänä, että hänen luokkakaverinsa ovat minulle kateellisia. " Ne sano et sä oot tosi kaunis!" Bestikseni ilme oli vakava. Minä vain; olenko?
Päätin kokeilla onneani ihastukseni kanssa. Se toimi, ainakin osittain, en vain tajunnut että poika leikki. Sanoi kaiketi lohdutukseksi kun ei halunnutkaan aloittaa seurustelua: " sä oot tosi söpö, koko koulun söpöin, mutta.." Se lämmitti mieltä silti.
Yhdeksännellä vaihtui tyyli. Leikkuutin hiuksiini uuden mallin ja myös vaatteet vaihtuivat naisellisempiin. Lähiviikkoina tapahtui toinen ratkaiseva tapaus: monelle tytölle oli ilmestynyt samanlainen tukkatyyli. Siitäkös itsetunto nousi taas seuraavat pari pykälää. Kolmas ratkaiseva tapaus sattui melkein heti: eräs luokkani isoista kihoista ihastui minuun. Olin niin hämmästynyt ettei siitä alkanut mitään. Sitten luokkakuvani saatuani äitini katsoi sitä ja sanoi: "luokan kaunotar" ja katsoi minuun hymyillen. Minä yhä vain: olenko? En silloin ollut muuttunut vielä narsistiksi.
Ysin kevät. Silloin menin pilalle. Olin voinut luoda mieskriteereistäni yhä vaativampia. Bileissä näin sellaisia jotka ne täytti. Minulla oli kanttia vain napata yksi niistä ja se onnistui täydellisesti. Seuraavalla kerralla nappasin hänen kaverinsa ( ei mitään huorailua, yhden illan suuteloita vain ).
Katsoin peiliin. "Hmm..itse asiassa.. ei ollenkaan hassumpaa..varsinkin kun laitan tukkaa tästä vähän näin..." " Minä siis kaunis? Niinpä taidan ollakkin.." Lähdin hymyillen bilettämään.
Neljäs ratkaiseva tapahtuma: Miesten kääntyilevät katseet kaupungilla. Myös yli parikymppisten!
Ahmin kauneus kirjoja ja kaikkia minä-oppaita. Luin kirjoja hyvällä mielellä. Kauniit naiset sitä ja tätä. Sellainen minä nyt olen! Katsokaa ihmiset, täytän median kauneusihanteet!
Tänä vuonna tapahtui loppusilaus. Eka keta sun muut. Nyt minulla oli myös komea poikaystävä. Kaveriltani kuulin kun joku poika oli jutellut minusta hänelle. " Kaikkihan siitä tykkää!"
Vai tykätään minusta varattunakin! Ajattelin omahyväisesti. Pari kuukautta myöhemmin jätin poikaystäväni koska sinkkuus kutsui, halusin olla saatavilla. Koko ajan olen onnistunut näyttelemään kaikille etten ole tippaakaan itserakas. Pelkään sitä jatkuvasti. Huipussaan oleva itsetuntoni vähät välittää haukuista, myös siksi koska niitä ei edes ole. Olen kuulemma vielä tosi kiva ja luotettava ystävä. Minulla on erittäin paljon kavereita ja kolme bestistä. En itse kyllä koskaan puhukkaan kenestäkään pahaa, toisen kustannuksella nauraminen ei ole hauskaa, sillä niinhän minulle tehtiin seiskalla. Vaan ei enää. Nyt olen saanut selville että ne luokkani isot kihot oikeasti pitävät minua hotshottina, puristelevat perseestä tosta noin vaan!
Tuorein tapaus on kun pokasin yhden tutun pojan (suosittu hänkin) ja murskasin monen häneen ihastuneen tytön sudämen.. Olen antanut liian monet rukkaset monelle pojalle ja yrittävät vain hetken kuluttua uudelleen. Päälle vielä tyttöjen matkimiset tyylissäni ja asenteissani. Onhan se kivaa olla suosittu ja elämä olisi tänä päivänä ilman sitä aika tyhjää, mutta taistelu ja yritykset pitää jalat maassa vaativat huimia ponnisteluita.. olisi kamalaa tulla leuhkaksi!
Etenkin kun olen "kauneimmillani" laitettuani itseni paraatikuntoon bileitä varten ja jään tuijottamaan peilikuvaani, minua rupeaa jopa oksettamaan itseni (ironista), kuinka kehtaan ihastella itseäni! Kerran jopa itkin kun olen niin itserakas. Sekin koska pojat ihastuvat vain ulkonäkööni..ne jotka eivät ole edes jutelleet minulle.
Onko minulla kohtalotovereita? Sori tuli vähän pitkä, mutta kiitos kun jaksoit lukea!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Et voi oikeastaan kommentoida sillä tuskin käyn katsomassa. (en omista internetiä, tämän kirjoitin koulun koneella. vanhempien ilta koululla..)
Kukaan ei omista internettiä, nettiliittymiä kylläkin. *pilkut viilattuÄ*
Minäkin olin ala ja yläasteella "ruma ankanpoikanen". Sitten kaunistuin. Nykyään törmään kouluaikojen luokkakavereihin ja he eivät ole tunnistaa minua. Kaikkien mielestä olen todella kaunis ja minulla on hyvä kroppa.
Minäkin katson peilistä itseäni ja ihastelen. Kuulostaa kamalalta mutta niin teen. Olen mielestäni kaunis. siinä että pidät itseäsi kauniina ei ole mitään pahaa. Hyvä itsetunto on tärkeää. Mutta muista ettet anna ulkonäkösi olla sinulle kaikista tärkeintä. Pidä huoli ystävyyssuhteistasi. Äläkä halveksi muita. Kotona saa yksin rauhassa ihailla itseään, parempi kuitenkin ettet näytä tätä piirrettä muille. He eivät ymmärtäisi ja pitäisivät sinua nuijana.
Se että on kaunis auttaa elämässä jonkin verran. ei tarvitse tehdä elettäkään "löytääkseen" miehen, miehet kyllä löytävät sinut. Työpaikan saaminen on kauniille helpompaa. Muista kuitenkin että kaunis ulkokuori ei ole mitään. myös pään sisällä täytyy olla jotain. Opiskele ja kehitä itseäsi.
Lopuksi.. Nauti kauneudestasi sillä kauneus on katoavaa.
hahhah
ette te mitää kauniita ole. te ootte massaa!
=D hehhehe.
ja jos on massa ihminen niin se vetää muita massa ihmisii puoleensa. kuka vaan voi olla kaunis ja saada huomioo jos on massa typpinen ihminen.
eli ei kaikki ihmiset teitä ihaile. nimittäin nämä ERILAISET.
Toi oli melkeinpä mun elämästä. Olin ala-asteella ja yläasteella todella poikamainen (lyhyet hiukset, poikien vaatteet), enkä tod uskonu, että musta koskaan tulis kaunista, joten sorruin kohtalooni, kunnes paras kaverini (siihen aikaan hemasevan kaunis) sano yhtäkkiä ruokalan jonossa mulle, että ootpas sä kaunis. Siitä se mullakin lähti. Muutuin yhtäkkiä kauniiks. Ysillä kaikki meidän pojat oli ihastuneita muhun, höhlänä en oikeen sitä edes ymmärtäny, paitsi kun kaveri nauro, että taas ne puhu mun p*rseestä tai siitä ja siitä ja että oonpa mä hyvännäkönen. Tai kun maikka läppäs yhtä poikaa päähän, kun se oli vartin tuijottanu mun "housuja". Olin ujo, vetäytyvä ja hiljanen. Lukiossa myös mut jostain syystä nää suositut pojat myös pyöri mun ympärillä. Tai kun istuin yksin käytävällä naulakossa lukemassa, käveli pojat ohi, pysähty ja sano, että: siinä se taas lukee taikakirjaansa. En tuntenu ketään näistä ihmisistä nimeltä, mut kaikki tunsi mut. Samoin en saanu kunnolla kavereita tytöistä, koska kaikki tytöt vihas mua, poikakavereita taas oli pilvinpimein.
On myös mahtava tunne, kun oon menossa ulos tämpättynä ja päät kääntyy, kääntyy myös sillon, kun en oo jaksanu meikata ja on eiliset vaatteet päällä. Sukulaiset painostaa mua malliks tai missikisoihin, mut enpäs tiedä kun oon näin lyhytkin. Oon perfektionisti, hakkaan itteni verille, jos en oo paras kokoajan, ja hirvittää ja itkettää ajatus, että en voi olla ruma edes kiukuttelupäivinä, jollon en haluis, että mua huomataan. Vaikka oon hiljaa, piilossa enkä sano mitään, silti kaikki näkee mut. Samoin työpaikastaki oli pakko lähteä, kun en saanu rauhaa miehiltä. Alko melkeen itkettää, kun yhen kivan pojan (joka iski mua jatkuvasti pikkujouluissa) tyttöystävä tuli juttelemaan jotain työpaikalle.
Kyllähän se on kivaa olla kaunis ja suosittu, mut mä ainakin tarviin aikaa itelleni ja olla itsekseen piilossa. En edes yritä esittää ymmärtäväni ihmisiä, koska en todellakaan ymmärrä, ja sen verran mitä oon nähny, en haluakaan ymmärtää.
Mä en kestäis tuota. Mä oon luonnostani jo nin syrjäytyvä ihminen ja vähä arka, etten mä kestäis jos joka paikas missä oon aina tuijotetaan perään ja muuta.
Mä oon varmaan tämmönen ihan normaali. Kauniks on kehuttu, söpöks, jopa missiks luultu (oma veli ei meinannu tunnistaa vnahojen puvus ku luuli missiks), mutta mä oon silti eri mieltä. Mä en halua uskoo olevani kaunis. Toki siitä tuis parempi itsetunto, ehkä mä lopettaisin epävarmana olemisen ja kiukuttelunki (kiukuttelen ku oon epävarma). Mutta silti, mä en edes haluais olla niin kaunis että kaikki kääntyy katsomaan.
Eräällä tavalla mä säälin teitä, suositut.. En tosiaan tiä, tykkäättekö asemastanne, mutta mä en kestäis sitä. Pitemmän päälle siitä koitu harmeja. Niinku joku sanoi, kauniiden ei tarvitse etsiä miehiä, miehet löytävät kauniit. Näin kävi mulle, joten kait mäkin oon sitte vähä kaunis.
1980:lla oli hyvä pointti. Tärkeintä ei oo se, millanen on ulkonäöltä, vaan se, mitä on pään sisällä.
Tuskin on kivaa, että ihmiset ihastuu ulkonäön takia. Mä en haluais että muhun ihastutaan ulkonäön takia, vaan sen takia, millanen mä oon. Mun luonteen takia. Toki olis se kiva jos ulkonäöstäki tykättäis, mut ei olis mitenkää mukavaa, jos tietää, että jätkä on sun kans vain sen takia, miltä näytät.
mäkin oon kaunis tyttö.ja jätkät kuolaa,mut ne näkee pelkän ulkokuoren..saan kuulla usein olevani kaunis ja se tuntuu hyvältä..mulla on tosi hyvä itsetunto ja olen kans hieman itserakas..mut hyvä niin!!parempi ku toiste päin..eilen dokasin aika rajusti ja menin yhen pojan luokse yöx..suolsin tosi typerää juttuu viinan takii ja tajusin aamul et ehkä tämä poika ei välitäkkään minusta..se on kiinnostunu mun seurast vaan ulkonäön takii ja pitää mua kai tyhmänä blondina:::et sillee
tuskin olet kaunis.