MALTA LUKEA LOPPUUN...
Ystävyyden voimaa
Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin
kerran erään luokallani olevan pojan kävelevän
kotiinsa koulun jälkeen.Hän oli Kalle.
Näytti siltä, että hän kantoi kaikkia oppikirjoja mukanaan. Ajattelin
itsekseni: "Miksi kukaan kantaa kaikki kirjat kotiinsa
perjantaipäivänä? Taitaa olla varsinainen nynny."
Minulla itselläni oli paljon suunnitelmia viikonlopun varalle
(pippaloita ja jalkapalloa kavereitten kanssa seuraavana päivänä). Niinpä kohautin
olkapäitäni ja jatkoin matkaani.
Hetken päästä näin, kuinka poikalauma juoksi Kallea kohti.
He törmäsivät häneen tahallaan, sysäsivät kaikki hänen kirjansa maahan
ja kampittivat hänet niin, että hän kaatui kuraan. Hänen silmälasinsa
lensivät noin kolmen metrin päähän ruohikkoon. Hän nosti päänsä, ja
hänen silmänsä olivat hirvittävän surulliset.
Sydämeeni koski. Juoksin Kallen luokse. Hän ryömi ympäriinsä etsien
lasejaan, kyynel silmissään. Ojentaessani hänelle hänen lasejaan
sanoin: "Nuo ovat pölkkypäitä. Niille pitäisi antaa elinkautinen." Hän
katsoi minuun ja sanoi "kiitos", hymyillen leveästi. Siitä hymystä
paistoi todellinen kiitollisuus.
Autoin Kallea keräämään kirjat maasta ja kysyin, missä hän asui. Kävi
ilmi, että hän asui lähellä minua, joten kysyin häneltä, miksen ollut
nähnyt häntä
niillä kulmilla aiemmin. Hän sanoi käyneensä yksityiskoulua ennen kuin
tuli meidän luokallemme.
Ennen en ollut ollut missään tekemisissä yksityiskoulun oppilaan
kanssa. Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin osan Kallen
kirjoista. Hän osoittautui mukavaksi pojaksi. Kysyin, halusiko hän
pelata jalkapalloa kavereitteni kanssa. Hän vastasi myöntävästi.
Pyörimme samoissa porukoissa koko viikonlopun ajan, ja mitä paremmin
opin Kallea tuntemaan, sitä enemmän pidin hänestä. Kaverinikin olivat
samaa mieltä.
Tuli maanantaiaamu, ja näin Kallen taas valtavan kirjapinonsa kanssa.
Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin paljon
kirjoja mukanaan joka päivä, hän kehittää itselleen mahtavat muskelit.
Hän vain nauroi ja antoi minulle osan kirjoista.
Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuli parhaat kaverit.
Lukion lopulla aloimme suunnitella jatko-opintoja. Kalle päätti mennä
lukemaan lääketiedettä ja minä valitsin liiketalouden opinnot
jalkapallostipendin turvin. Opiskelisimme eri paikkakunnilla, mutta
olin varma, ettei välimatka vaikuttaisi ystävyyteemme mitenkään.
Kalle oli luokkamme priimus. Kiusasin häntä siitä jatkuvasti ja
nimittelin häntä nynnyksi. Kallen piti pitää puhe koulun
päättäjäisissä. Olin todella iloinen, ettei minun tarvinnut nousta
korokkeelle puhumaan.
Päättäjäispäivänä näin Kallen, joka näytti komealta. Hän oli todellakin
päässyt sinuiksi itsenä kanssa kouluvuosinaan. Hän oli hyvännäköinen
silmälaseissaan, ja hänellä oli paljon enemmän tyttökavereita kuin
minulla. Kaikki tytöt olivat pihkassa häneen. Olin joskus kateellinen.
Tuli se suuri päivä. Saatoin nähdä, että Kalle oli hermostunut, joten
läimäytin häntä selkään ja sanoin: "Kuule, hyvin se menee!" Hän katsoi
minuun kasvoillaan se hänelle ominainen, todellista kiitollisuutta
osoittava
ilme ja sanoi: "Kiitos."
Hän ryki hieman ja aloitti puheensa. "Koulun päättäjäisissä on aika
kiittää kaikkia niitä, jotka ovat auttaneet oppilaita selviämään
vaikeistakin vuosista. Vanhempia, opettajia, sisaruksia, valmentajiakin
kenties...mutta ennen kaikkea ystäviä. Seison tässä sanomassa teille,
että paras lahja, minkä voi toiselle antaa, on olla hänen ystävänsä.
Aion nyt kertoa teille erään tarinan."
Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän alkoi kertoa siitä päivästä,
jolloin
ensi kertaa tapasimme. Hän oli aikonut tappaa itsenä sinä
viikonloppuna. Hän
kertoi, kuinka oli siivonnut pulpettinsa ja ottanut kaikki tavarat
mukaansa,
ettei hänen äitinsä olisi tarvinnut mennä keräämään niitä koulusta
jälkeen päin. Hän katsoi minuun kiinteästi ja hymyili. "Olen
kiitollinen siitä, että
minut pelastettiin. Ystäväni pelasti minut tekemästä jotain kamalaa."
Kuulin yleisön haukkovan henkeään, kun tämä komea, suosittu poika
kertoi meille kaiken hetkestä, jolloin hän oli ollut elämässään
heikoimmillaan. Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minua kasvoillaan
Kallen kiitollinen hymy. En ollut ennen tajunnut tämän kiitollisuuden
syvyyttä.
Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa. Yhdellä pienellä eleellä voit
muuttaa
toisen elämän, parempaan tai huonompaan suuntaan.
Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa:
1) Voit välittää tämän viestin ystävillesi.
2) Voit hävittää tämän viestin ja toimia ikään kuin se ei
olisi vaikuttanut sinuun mitenkään.
Kuten huomaat, minä valitsin vaihtoehdon numero 1.
"Ystävät ovat enkeleitä,
jotka nostavat meidät
takaisin jaloillemme
silloin, kun siipemme eivät enää pysty
muistamaan, miten lennetään."
Ei ole alkua eikä loppua...
Eilinen on mennyt, tämä päivä on arvoitus.
Ystävyyden voimaa
Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin
kerran erään luokallani olevan pojan kävelevän
kotiinsa koulun jälkeen.Hän oli Kalle.
Näytti siltä, että hän kantoi kaikkia oppikirjoja mukanaan. Ajattelin
itsekseni: "Miksi kukaan kantaa kaikki kirjat kotiinsa
perjantaipäivänä? Taitaa olla varsinainen nynny."
Minulla itselläni oli paljon suunnitelmia viikonlopun varalle
(pippaloita ja jalkapalloa kavereitten kanssa seuraavana päivänä). Niinpä kohautin
olkapäitäni ja jatkoin matkaani.
Hetken päästä näin, kuinka poikalauma juoksi Kallea kohti.
He törmäsivät häneen tahallaan, sysäsivät kaikki hänen kirjansa maahan
ja kampittivat hänet niin, että hän kaatui kuraan. Hänen silmälasinsa
lensivät noin kolmen metrin päähän ruohikkoon. Hän nosti päänsä, ja
hänen silmänsä olivat hirvittävän surulliset.
Sydämeeni koski. Juoksin Kallen luokse. Hän ryömi ympäriinsä etsien
lasejaan, kyynel silmissään. Ojentaessani hänelle hänen lasejaan
sanoin: "Nuo ovat pölkkypäitä. Niille pitäisi antaa elinkautinen." Hän
katsoi minuun ja sanoi "kiitos", hymyillen leveästi. Siitä hymystä
paistoi todellinen kiitollisuus.
Autoin Kallea keräämään kirjat maasta ja kysyin, missä hän asui. Kävi
ilmi, että hän asui lähellä minua, joten kysyin häneltä, miksen ollut
nähnyt häntä
niillä kulmilla aiemmin. Hän sanoi käyneensä yksityiskoulua ennen kuin
tuli meidän luokallemme.
Ennen en ollut ollut missään tekemisissä yksityiskoulun oppilaan
kanssa. Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin osan Kallen
kirjoista. Hän osoittautui mukavaksi pojaksi. Kysyin, halusiko hän
pelata jalkapalloa kavereitteni kanssa. Hän vastasi myöntävästi.
Pyörimme samoissa porukoissa koko viikonlopun ajan, ja mitä paremmin
opin Kallea tuntemaan, sitä enemmän pidin hänestä. Kaverinikin olivat
samaa mieltä.
Tuli maanantaiaamu, ja näin Kallen taas valtavan kirjapinonsa kanssa.
Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin paljon
kirjoja mukanaan joka päivä, hän kehittää itselleen mahtavat muskelit.
Hän vain nauroi ja antoi minulle osan kirjoista.
Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuli parhaat kaverit.
Lukion lopulla aloimme suunnitella jatko-opintoja. Kalle päätti mennä
lukemaan lääketiedettä ja minä valitsin liiketalouden opinnot
jalkapallostipendin turvin. Opiskelisimme eri paikkakunnilla, mutta
olin varma, ettei välimatka vaikuttaisi ystävyyteemme mitenkään.
Kalle oli luokkamme priimus. Kiusasin häntä siitä jatkuvasti ja
nimittelin häntä nynnyksi. Kallen piti pitää puhe koulun
päättäjäisissä. Olin todella iloinen, ettei minun tarvinnut nousta
korokkeelle puhumaan.
Päättäjäispäivänä näin Kallen, joka näytti komealta. Hän oli todellakin
päässyt sinuiksi itsenä kanssa kouluvuosinaan. Hän oli hyvännäköinen
silmälaseissaan, ja hänellä oli paljon enemmän tyttökavereita kuin
minulla. Kaikki tytöt olivat pihkassa häneen. Olin joskus kateellinen.
Tuli se suuri päivä. Saatoin nähdä, että Kalle oli hermostunut, joten
läimäytin häntä selkään ja sanoin: "Kuule, hyvin se menee!" Hän katsoi
minuun kasvoillaan se hänelle ominainen, todellista kiitollisuutta
osoittava
ilme ja sanoi: "Kiitos."
Hän ryki hieman ja aloitti puheensa. "Koulun päättäjäisissä on aika
kiittää kaikkia niitä, jotka ovat auttaneet oppilaita selviämään
vaikeistakin vuosista. Vanhempia, opettajia, sisaruksia, valmentajiakin
kenties...mutta ennen kaikkea ystäviä. Seison tässä sanomassa teille,
että paras lahja, minkä voi toiselle antaa, on olla hänen ystävänsä.
Aion nyt kertoa teille erään tarinan."
Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän alkoi kertoa siitä päivästä,
jolloin
ensi kertaa tapasimme. Hän oli aikonut tappaa itsenä sinä
viikonloppuna. Hän
kertoi, kuinka oli siivonnut pulpettinsa ja ottanut kaikki tavarat
mukaansa,
ettei hänen äitinsä olisi tarvinnut mennä keräämään niitä koulusta
jälkeen päin. Hän katsoi minuun kiinteästi ja hymyili. "Olen
kiitollinen siitä, että
minut pelastettiin. Ystäväni pelasti minut tekemästä jotain kamalaa."
Kuulin yleisön haukkovan henkeään, kun tämä komea, suosittu poika
kertoi meille kaiken hetkestä, jolloin hän oli ollut elämässään
heikoimmillaan. Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minua kasvoillaan
Kallen kiitollinen hymy. En ollut ennen tajunnut tämän kiitollisuuden
syvyyttä.
Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa. Yhdellä pienellä eleellä voit
muuttaa
toisen elämän, parempaan tai huonompaan suuntaan.
Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa:
1) Voit välittää tämän viestin ystävillesi.
2) Voit hävittää tämän viestin ja toimia ikään kuin se ei
olisi vaikuttanut sinuun mitenkään.
Kuten huomaat, minä valitsin vaihtoehdon numero 1.
"Ystävät ovat enkeleitä,
jotka nostavat meidät
takaisin jaloillemme
silloin, kun siipemme eivät enää pysty
muistamaan, miten lennetään."
Ei ole alkua eikä loppua...
Eilinen on mennyt, tämä päivä on arvoitus.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Jos toi oli oikeesti totta, niin sähän olet varsinainen enkeli! Tommosia ihmisiä ku sä joutuu oikeesti etsimällä etsiä!
Toi juttu oli tosi koskettava ja mä toivon, että toi oli totta :)
Halusin vaa sanoo et toi oli hemmetin opettavainen viesti. Sai kyyneleenki vierähtämään. THANKS!
Mulla tuli oikeesti melkein tippa linssiin kun luin ton. Se oli aivan ihana!
siis toi oli tosi kaunista..mul tuli kyynel silmään..oispa oikeesti elämäs noin ihanii ihmisii..?
toi tarina oli tosi kosketteva..;)kyynel melkein jo vierähti..olix toi sun keksimä..vai oliks toi totta?;)
ai vittu mikä tyyppi oot, ihme ettet väitä, että oot sen ite kirjottanu...
toi juttu oli kylläkin kopio. se kulkee sähköpostilla, ite sain sen jotai kuukausi sitten sähköpostissa eli ei tää kirjottaja sitä oo ainkaan keksiny ite...
oikeesti toi pisti kyllä miettiin ku sen luki ja oli tosi koskettava...=)
...ihmisten hyvä miettii omaa elämää ton pohjalta...
Joo en ite oo tot kirjottan tai keksin vaa se tosiaa kiertää mailissa..mutta musta toi sai lisää ulottuvuutta täällä ja toivon et kaikki lukis ton koska se kosketti mua yhtä paljon ku teit jotka sen on jo lukennu..koska oon ite joskus ollu koulukiusattu ni toi koski ehkä vähä enemmänki mut...joo siis ei oo mun keksimä mut jos toi tapahtuis mun silmien ees ni kyll menisin auttaa koska en vois vaa kattoo vierestä..sen verran ite kokenu kaikkee kakkaa...
Upeaa tekstiä!
kiitti..ei oo omast kädest mut musta toi oli hyvää juttuu pitkää aikaa jota mailist oon saannu...
Pakko munkin kirjottaa samaa, mitä muut, omalla viestillä. IHANA =)