Moi kaikki,
mulla on diagnisoitu keski vaikea masennus, ja olen tässä pari kertaa käynyt psykiatrilla, enkä yhtään tykännyt kyseisestä henkilöstä. Kyllähän puhuminen helpotti oloa vähäsen, mutta tuntu ettei häntä edes kiinnostanu koko juttu. Onks terapia oikeesti tollasta? :s että minä puhun ja psykka vaa kuuntelee ja ehkä sanoo jotain johonki väliin?
Haluisin vaa tietää että mistä sais parhaiten apua masennukseen ja ahdistukseen tai mistä löytäis jonkinlaista KUNNON apua. Olen tällä hetkellä syönyt Cipralexiä yhden kuukauden ja se on auttanut, mutta noita terapia tyylejä on monta, mitä toi yli lääkäri joskus puhui. Mutta onko olemassa yksityisiä terapioita tai joitai sellasia ihmisiä/psykiatreja/lääkereitä joita oikeesti kiinnostais ja jotka oikeesti välittäis sun ongelmista. Eikä olis niin että "tää on vaa mun duunia"
Olis kiva jos ois joku joka auttais vähäsen :) kun meinaa pahentua olo päivä päivältä... kattoo kauan jaksan.
mulla on diagnisoitu keski vaikea masennus, ja olen tässä pari kertaa käynyt psykiatrilla, enkä yhtään tykännyt kyseisestä henkilöstä. Kyllähän puhuminen helpotti oloa vähäsen, mutta tuntu ettei häntä edes kiinnostanu koko juttu. Onks terapia oikeesti tollasta? :s että minä puhun ja psykka vaa kuuntelee ja ehkä sanoo jotain johonki väliin?
Haluisin vaa tietää että mistä sais parhaiten apua masennukseen ja ahdistukseen tai mistä löytäis jonkinlaista KUNNON apua. Olen tällä hetkellä syönyt Cipralexiä yhden kuukauden ja se on auttanut, mutta noita terapia tyylejä on monta, mitä toi yli lääkäri joskus puhui. Mutta onko olemassa yksityisiä terapioita tai joitai sellasia ihmisiä/psykiatreja/lääkereitä joita oikeesti kiinnostais ja jotka oikeesti välittäis sun ongelmista. Eikä olis niin että "tää on vaa mun duunia"
Olis kiva jos ois joku joka auttais vähäsen :) kun meinaa pahentua olo päivä päivältä... kattoo kauan jaksan.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tärkeintä terapiassa olisi löytää sellainen henkilö, jonka kanssa olisi samalla aaltopituudella. Toisinaan menee aikansa tottua toiseen, mutta joskus ei kemiat vain yksinkertaisesti pelaa, eikä kumpikaan oikein ymmärrä toista.
Erilaisia terapiatyylejä on olemassa, niinkuin olet kuullutkin. Jotkut mieluummin vain kuuntelevat, ja puhuvat vähän, kun taas toisten kanssa on käynnissä jatkuva vuoropuhelu. Itse pidän ennemmin keskusteluterapiasta, yksin voi puhua kotonakin. Minulla on huonoja ja hyviä kokemuksia terapeuteista. Jos yhden kanssa ei tule juttuun, voi hänelle ehdottaa toisenlaista terapiamuotoa, tai vain etsia joku toinen. Usein tälle alalle hakeutuvat ihmiset ovat kuitenkin hyvin empatiakykyisiä ja uskon että löydät sinulle sopivan tukihenkilön. Netistä tai kirjastosta löytyy varmasti tietoa eri terapiasuuntauksista, mikä voi auttaa valinnassa. Onnea matkaan ;)
Varoitus-SSRI-pillerit, raivon aiheuttajia!
Lue lista-
Lue läpi tuo linkki:
http://ssristories.com/index.php?sort=date
Kymmeniä tuhansia koulumurhia, itsemurhia, väkivaltaa, jne. SSRI-pillerien käyttäjillä!
Selvä syy tuo lääkitys, jota myös Matti Juhani Saari ja Pekka Eric Auvinen ottivat!
Varo!
Jätä pillerit, keksi jotain mukavaa elämääsi, ja vaihda pois masentavasta ympäristöstä, jne.
Pyydä jokua kääntämään esim nämä sivustot sinulle:
http://www.sntp.net/prozac/prozac_info_2.htm
ps.hupaa:
http://www.mvnet.fi/index.php?osio=Sekalaista&sivu=Vitsit#elain
http://vitsit-ja-kuvat.blogspot.com/
Sumutusta van kerrotaan teille, tässä totuutta:
n. 100 000 uhria:
linkki:
http://ssristories.com/index.php?sort=date
Psykiatrin valinnassa henkilökemialla on tosiaan paljon merkitystä. Joskus saattaa kestää kauankin, että löytää psykiatrin, jonka kanssa synkkaa. Itse olin todella onnekas, sillä ensimmäinen tärppäsi. Aloitin terapian vuonna 2002, mutta vieläkin muistan ensimmäiseltä käynniltä sen, kun hän kysyi, haluanko, että hänen tyylinen ihminen auttaa minua. Ajattelisin, että jos menee psykiatrille, josta ajattelee, että enpä haluaisi olla tuollainen kuin hän, ei kannata sille psykiatrille jäädä. Terapiaprosessi on hyvin yksilöllinen asia. Minulle se on ollut erittäin mielenkiintoista ja antoisaa. Apu on ollut sellaista, että sitä ei ole oikein sanoin osannut kuvata, mutta se on tuntunut siltä, että kyllä tästä jotakin tulee. Tuostakin kuitenkin voi olla erilaisia kokemuksia. Oma terapiani on ollut ehkä tavallista hitaampi prosessi siksi, että minun on vaikea luottaa ihmisiin. Kuitenkin, jos kokee olevansa sellaisen psykiatrin hoitohuoneessa, johon haluaa luottaa, se on kyllä hyvä alku. Tiedäthän, että Kelalta saa tukea terapiaan, jolloin on mahdollista käydä myös yksityisellä ilman, että omat kustannukset olisivat suuret. Onnea psykiatrin etsimiseen!
Terve, kiitos paljon vastauksistanne :)
Aion vaihtaa tuota psykiatria heti kun mahdollista. Onneksi nuo on vielä mulle ilmasia, mutta eihän se yksityinenkää niin paljoa maksais jos vielä kela korvaa. Mut enköhän mä jonkun kivan psykkan vielä löydä, jonka kanssa päästää eteenpäin näissä mun ongelmissa.
Hyvät kesät kaikille!! Koitetaa nauttia siitä!
keskimäärin n. 70-100 euroa omavastuuksi. Eli kyllä se suht paljon maksaa. KELA korvaa todella murto-osan siitä palkkiosta!
psykologin antamasta terapiasta et saa korvausta,mutta psykiatrin antamasta saat Kela-korvauksen.Kannattaa siis mennä psykiatrille,sillä tulee itselle halvemmaksi.Jos lääkkeitä määrätään,niin niihinkin voi itse ottaa kantaa ja esittää ihan oman mielipiteen psyykenläkkeistä.Ei ole pakko aloittaa,jos ei halua.Se on totta,että irti niistä lääkkeistä ei sitten pääse kuin lääkärin avulla.
Kelan korvaus tai korvaamattomuus ei riipu siitä, onko terapeutti koulutukseltaan psykologi (eli yleensä psykologian pääaineesta valmistunut) vai psykiatri (eli psykiatriaan erikoistunut lääkäri), vaan siitä, onko terapeutti Kelan hyväksymä psykoterapeutti. Suurin osa Kelan hyväksymistä psykoterapeuteista on mun ymmärtääkseni psykologeja. Eli jos tarvitsee lääkkeitä (mitä itse en kyllä oman kokemukseni perusteella suosittele, mutta joillekin nekin varmasti auttaa ja on tarpeellisia), niin täytyy käydä lisäksi psykiatrilla tai muulla lääkärillä hakemassa ja uusimassa reseptejä.
(Pitkästä aikaa nyt kun täällä hengailen, niin kommentoidaan nyt vielä tätäkin...) Oon käynyt kahdella eri terapeutilla, ekalla vuosituhannen vaihteessa vuoden ajan ja tokalla muutamia vuosia sitten parin vuoden ajan, molempiin sain Kelan tukea. Ja molemmista jäi itselleni maksettavaksi muistaakseni n. 5 euroa/kerta. En ole ihan varma, mistä Kelan tuen suuruus riippuu, mutta jotenkin sellainen mielikuva mulla on, että siihen saattaa vaikuttaa tuen saajan (nuorella ehkä myös vanhempien?) tulot ja ehkä myös terapeutin taksan suuruus. Itse olin tuolloin työttömien vanhempien lapsi ja opiskelija.
Silti, Kelan tukea ei valitettavasti läheskään kaikki tarvittavat saa - siinä mielessä olen itse ollut äärimmäisen onnekas, kun sitä sain kahteen otteeseen ja vielä toisessa terapiassa jatkovuodellekin. Ilmeisesti opiskelijat saa sitä vähän helpommin kuin muut. Ehkä laskelmoidaan, että meidän kouluttaminen maksaa niin paljon, että menee yhteiskunnalta liikaa rahaa hukkaan, jos ei masennuksen vuoksi saada valmistuttua...
Mutta älytöntähän se on, että tässä maassa, jossa rahaa on enemmän kuin ikinä (kyllä, vaikka kuinka taantuma olisi, kyllä sitä rahaa silti edelleen tästä maasta löytyy), ei laiteta tarpeeksi varoja mielenterveyteen. Vaikka on tiedossa, miten paha olo, yksinäisyys, vieraantuminen jne. on lisääntynyt, silti asenteet joissakin piireissä (sekä politiikassa että meidän tavisten keskuudessa) tuntuu vain kovenevan. Ja vaikka sekin luulisi olevan ihan selvää, että muidenkin kuin opiskelijoiden kohdalla ongelmien mahdollisimman varhainen hoitaminen tulisi yhteiskunnalle paljon halvemmaksi kuin esim. masennuksen takia maksettavat työkyvyttömyyseläkkeet. Tämä argumentti siis niille "rationalisteille" (lue: putkiaivoisille (tunne)älykääpiöille) joille tällaisia asioita täytyy perustella rahalla.
Ja toisaalta, eikö sekin ole aika älytöntä, miten yhteiskunnan lisääntyneestä kilpailumentaliteetista, yhteisöllisyyden puutteesta jne. johtuvat ongelmat pyritään hoitamaan vaan syöttämällä nappia naamaan meille herkemmille yksilöille. Ajan trendien mukaisesti myös yhteiskunnan ongelmat on yksityistetty.
Silti meidän sukupolvi ei viitsi edes äänestää, saati muuten ottaa selvää asioista, eikä muutenkaan osallistua missään mihinkään (paitsi ehkä näillä netin keskustelupalstoilla ja facebookissa - hyvä että sentään edes täällä joskus aktivoidutaan!). No joo, tää nyt ei ehkä ihan liittynyt varsinaiseen aiheeseen, mutta tulipahan vaan taas kerran mieleen ;) Mutta siis kai me ollaan sukupolvena keskimäärin aika masentuneita, ja syytetään siitä mun mielestä ihan liian vähän yhteiskuntaa. Siis tarkotan koko yhteiskuntaa ja siinä vallitsevia asenteita, en _pelkästään_ valtiota.
Silti, oon sitä mieltä että ihmisen onni riippuu ennen kaikkea kustakin yksilöstä itsestään. Kun sen todella syvällisesti sisäistää, sekä järjellä että tunteella, se on loppujen lopuksi mun mielestä tosi vapauttava oivallus: _minulla_ on oman onnellisuuteni avaimet käsissäni, tässä ja nyt. Onneen tietysti vaikuttaa ulkoisetkin asiat, mutta silti minä voin rakentaa onneni myös sisältäpäin lähtevällä lämmöllä, rakkaudella, ymmärtävällä ja lempeällä asenteella itseä ja muita kohtaan.
Heh, jopas meni aikamoiseksi romaaniksi ja vähän enemmänkin ohi alkuperäisestä aiheesta, mutta menköön :D
Sekä sisäisesti että ulkoisesti lämmintä kesää kaikille,
t.Marja