Alkuun pieni varoitus, että viesti tulee olemaan silkkaa vuodatusta. On niin paha olo että on pakko purkautua jonnekin.
Aloitan alusta. Olin nuori, vannoutunut hevos- ja koiraihminen. Olin töissä hyvämaineisella kilpahevostallilla. Olin aina töissä. Oikeasti ihan aina. Aamukuudesta iltakymmeneen. Aamulla aikaisin (6 aikaan) olin tallilla ruokkimassa hevosia. Vein hevosia tarhaan, hoidin ja liikutin niitä. Iltapäivällä pidin puolen tunnin kahvitauon. Sen jälkeen ruokin hevoset taas. Treenasin hevosia, siivosin tallia ja auttelin hevosten omistajia. Illalla aika meni treenaamiseen, hevosten ruokkimiseen ja hoitamiseen. Olin kotona kymmenen aikaan illalla.
Kaikki aika mitä jäi yli, olin kisamatkoilla ulkomailla, treenaamassa tai kisaamassa itse. Pidin samalla huolta kolmesta koirastani, jotka oli aina kanssani. Elämääni kuului koirat ja hevoset. Ei muuta. Kiireiden takia en ehtinyt näkemään edes sukulaisia. Kaikki kaverit oli tallilla.
Se oli elämää mitä halusin elää. En kaivannut perhettä, miestä, lapsia tai mitään perhe-elämää. Sitten jotenkin ihmeellisesti löysin miehen. Se mies on täydellinen, vikoja vailla. Itse en halunnut lapsia, mies halusi ehdottomasti. Jos olisin pitänyt pääni, olisin menettänyt miehen. Suostuin yhteen lapseen. No sitten syntyikin esikoisemme. Olin niin kiinni entisessä "eläin elämässäni" joten mies jäi heti lapsen kanssa kotiin.
Etäännyin heti alussa lapsesta. Alussa se tuntui vieraalta ihmisestä, enkä oikein tiedä että rakastinko lasta edes oikeasti silloin. Se kuulostaa pahalta, tiedän. Kaipasin sitä samaa eläimellistä elämääni. Eläimet oli ykkösiä elämässäni. Lapsi tuli vasta kakkosena. Olin aina töissä. En halunnut luopua eläimistä tai työstäni, joten mies oli kaiket päivät kotona lapsen kanssa kunnes täytti 5v.
En viettänyt enää miehen ja lapsen kanssa aikaakaan melkein yhtään. En vain jaksanut. Kun aamukuudesta iltakymmeneen raataa, niin ei silloin jaksa tehdä mitään muuta. Etäännyin lapsesta täysin. Mies kuitenkin halusi olla lapsen kanssa kotona. Mies hoiti kodin ja lapsen.
Nyt tunnen itseni niin huonoksi ihmiseksi. Tuntuu että olen pilannut samalla kolmen ihmisen elämän. Lapseni ei varmaan edes tunnista minua. Miksi juuri minä olen ollut niin tyhmä, ajattelematon ja vastuuton ihminen? En edes tunne itseäni äidiksi. Äidin rakkaus? Mitä se on? Minun kohdallani se ei merkka mitään. En enää kelpaa kenellekään, edes lapselleni. Isi tekee kaiken paremmin. Vuoden surkein äiti-titteli tilisi kiireesti tänne, jos sellaisia jaettaisiin.
Ihan hyvin olisin voinut mennä jonnekin muualle töihin. Olisin voinut olla lapsen kanssa kotona tai jotain. Olisin voinut edes yrittää yhsistää lapsen ja eläimet. En nyt tiedä itsekään että miksi tämän kirjoitin. Oli vaan pakko purkautua. Jos joku jaksoi lukea kaiken tämän tekstin, niin kiitos siitä. Tekstin kirjoittaminen tekee henkisesti tosi pahaa. Teistä voi ehkä tuntua että ansaitsen tämän pahan olon, tiedän sen.
Olisi vaan helpottavaa kuulla että jollekin muullekin on käynyt samalla tavalla. Vai olenkohan oikeasti vain niin surkea äiti, ettei minua huonompaa löydy?
Aloitan alusta. Olin nuori, vannoutunut hevos- ja koiraihminen. Olin töissä hyvämaineisella kilpahevostallilla. Olin aina töissä. Oikeasti ihan aina. Aamukuudesta iltakymmeneen. Aamulla aikaisin (6 aikaan) olin tallilla ruokkimassa hevosia. Vein hevosia tarhaan, hoidin ja liikutin niitä. Iltapäivällä pidin puolen tunnin kahvitauon. Sen jälkeen ruokin hevoset taas. Treenasin hevosia, siivosin tallia ja auttelin hevosten omistajia. Illalla aika meni treenaamiseen, hevosten ruokkimiseen ja hoitamiseen. Olin kotona kymmenen aikaan illalla.
Kaikki aika mitä jäi yli, olin kisamatkoilla ulkomailla, treenaamassa tai kisaamassa itse. Pidin samalla huolta kolmesta koirastani, jotka oli aina kanssani. Elämääni kuului koirat ja hevoset. Ei muuta. Kiireiden takia en ehtinyt näkemään edes sukulaisia. Kaikki kaverit oli tallilla.
Se oli elämää mitä halusin elää. En kaivannut perhettä, miestä, lapsia tai mitään perhe-elämää. Sitten jotenkin ihmeellisesti löysin miehen. Se mies on täydellinen, vikoja vailla. Itse en halunnut lapsia, mies halusi ehdottomasti. Jos olisin pitänyt pääni, olisin menettänyt miehen. Suostuin yhteen lapseen. No sitten syntyikin esikoisemme. Olin niin kiinni entisessä "eläin elämässäni" joten mies jäi heti lapsen kanssa kotiin.
Etäännyin heti alussa lapsesta. Alussa se tuntui vieraalta ihmisestä, enkä oikein tiedä että rakastinko lasta edes oikeasti silloin. Se kuulostaa pahalta, tiedän. Kaipasin sitä samaa eläimellistä elämääni. Eläimet oli ykkösiä elämässäni. Lapsi tuli vasta kakkosena. Olin aina töissä. En halunnut luopua eläimistä tai työstäni, joten mies oli kaiket päivät kotona lapsen kanssa kunnes täytti 5v.
En viettänyt enää miehen ja lapsen kanssa aikaakaan melkein yhtään. En vain jaksanut. Kun aamukuudesta iltakymmeneen raataa, niin ei silloin jaksa tehdä mitään muuta. Etäännyin lapsesta täysin. Mies kuitenkin halusi olla lapsen kanssa kotona. Mies hoiti kodin ja lapsen.
Nyt tunnen itseni niin huonoksi ihmiseksi. Tuntuu että olen pilannut samalla kolmen ihmisen elämän. Lapseni ei varmaan edes tunnista minua. Miksi juuri minä olen ollut niin tyhmä, ajattelematon ja vastuuton ihminen? En edes tunne itseäni äidiksi. Äidin rakkaus? Mitä se on? Minun kohdallani se ei merkka mitään. En enää kelpaa kenellekään, edes lapselleni. Isi tekee kaiken paremmin. Vuoden surkein äiti-titteli tilisi kiireesti tänne, jos sellaisia jaettaisiin.
Ihan hyvin olisin voinut mennä jonnekin muualle töihin. Olisin voinut olla lapsen kanssa kotona tai jotain. Olisin voinut edes yrittää yhsistää lapsen ja eläimet. En nyt tiedä itsekään että miksi tämän kirjoitin. Oli vaan pakko purkautua. Jos joku jaksoi lukea kaiken tämän tekstin, niin kiitos siitä. Tekstin kirjoittaminen tekee henkisesti tosi pahaa. Teistä voi ehkä tuntua että ansaitsen tämän pahan olon, tiedän sen.
Olisi vaan helpottavaa kuulla että jollekin muullekin on käynyt samalla tavalla. Vai olenkohan oikeasti vain niin surkea äiti, ettei minua huonompaa löydy?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Se oli elämää mitä halusin elää. En kaivannut perhettä, miestä, lapsia tai mitään perhe-elämää. Sitten jotenkin ihmeellisesti löysin miehen. Se mies on täydellinen, vikoja vailla. Itse en halunnut lapsia, mies halusi ehdottomasti. Jos olisin pitänyt pääni, olisin menettänyt miehen. Suostuin yhteen lapseen. No sitten syntyikin esikoisemme. Olin niin kiinni entisessä "eläin elämässäni" joten mies jäi heti lapsen kanssa kotiin.
eiköhän tää jo selittää kaiken? jos sä olisit itse halunnu lasta/perhe-elämään alusta asti niin et oisi tuntenut näin, mut ku et halunu ja toiminut sen mukaan 5v niin tuskin se mihkäks muuttu. Sä et ole paha ihminen, et vaan ole äiti ihminen.
jos tää piristäis: aloitin duunit kun lapsi oli 5kk ja sen jälkeen oon ollut joka pv töissä, teen aamuja, iltoja, yövuoroja taika illasta suoraan yövuoroon ja mies on kotona 24/7. mä pystyn ku 1päivän olemaan lapsenkaa ja mies pääsee kavereitenkaa jonnekin. toinen pv alan jo soittelee miehelleni et tulis kotiin auttaa lapsen hoidossa. meil nyt vuoden ikänen lapsi. tunnistaa ja tietää mut, mutta näkee tosi harvoin. :(
korjaava kokemus!
Eli: ihan alusta alat tutustumaan lapseen...eti ohjeita ja käy varaamas aika perheneuvolaan...koko perheelle...siitä se sitten alkaa...
ala leikkimään (tai seuraa ensin ja osallistu jos pyydetään!)
voi että...voisinpa neuvoilla sua ihan privana...mut kyllä sä osaat...ja opit!
Onnea!
ps.
"Ben Furman, Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus."
Yritä jättää vanha taakse ja ala elämään tätä päivää. Katumus on aina turhaa, mennyt on mennyttä ja sen murehtiminen ei ole koskaan ketään auttanut, se on fakta. Kaiken voi vielä muuttaa, ei ole koskaan liian myöhäistä. Minkä ikäinen poikasi nyt on? Kerro hänelle suoraan mitä tunnet ja mitä haluat muuttaa nyt elämässänne. Et ole varmastikaan tehnyt mitään peruttamatonta.
moi!
Hyvä että vuodatit oloasi!!! Voimia Sinulle ja koko perheelle.